Monday, January 1, 2018

2017 tilinpäätös

Historian kirjoihin merkittäköön, että vuosi 2018 alkoi isomman osalta (alkavalla) keuhkokuumeella. Fun times!

Tämmöset diagnoosit aiheuttaa kauheita itsesyytöksiä. Mitä mä en huomannut? Olisko pitänyt viedä aikasemmin lääkäriin? Mitä jos en olis vieläkään tajunnut vielä? Miten mä en osannut ollenkaan epäillä??

No siten en osannut ollenkaan epäillä, että isomalla ei ole ollut perjantain jälkeen kuumetta (jep, päästiin tekemään paluumatkakin kipeän lapsen kanssa (disclaimerinä mainittakoon, että sillä oli pahimmillaankin jonkun verran päälle 38!), mutta jonkun verran vatsakipua (tulee ja menee) ja sellasta köhimistä, mikä nyt yleensä ihmisellä on viikko flunssan jälkeen. Ja lisäksi se oli aivan fine. Se hyppi eilen (täysin liiottelematta) kengät jalassa eteisessä ja hoputti muita kiirehtimään, että pääsee ulos juoksemaan hippaa ja hyppimään hyppynarua! Epäile siinä sitten keuhkokuumetta.

Mun (koitan itselleni kertoa aiheetonta) morkkista vähän lievensi lääkärin kommentti 'I know what's wrong with your kid. It was a surprise to me and it's gonna be a surprise to you'. Mutta kuulemma aivan selkeästi keuhkoista tämän kuuli. Ja että miksi vietiin lääkäriin? Aamulla oli maha erityisen kipeä ja yskää enemmän. Mentiin hakemaan jotain mahatauti-yskädiagnoosia.

Ps. Kuulemma mahakipu liittyy keuhkokuumeeseen, koska keuhkojen ja vatsan välillä on joku, öö, hermo, ja sitten se ärsyyntyy .. tai jotain. Mutta ei mikään erityisen poikkeava oire. Now you know.

No, anyway, oikeastaan mun piti puhua viime vuodesta. Tokihan siis nytkin on tehtävä tilinpäätös! Viime vuonna että vuoden tilinpäätös ei ollu erityisen onnellinen, mutta sisälsi sentään optimistisen toiveen, että vuoden 2017 lopussa on kyllä jo erilaista.

Luojan kiitos voin sanoa, että on.

Muistan joskus vuosi mutsin kuoleman jälkeen miten huokasin (psykologi)ystävälle, että vaikka vuosi on jo menny, niin vieläkin tuntuu, että suunta ei ole muuttunut helpompaan. Ei ole tullu notkahdusta tai mäen nyppylää tai mitä onkaan, mikä indikoisi että hei, pahin on ohi, nyt mennään kohti palautumista. Se ystävä lohdutti kuulleensa, että kolme vuotta, kolme vuotta on sellanen aika, jonka voi odottaa kestävän läheisen kuolemasta toipumiseen.

Viime kevät oli aikalailla ihan yhtä rankka kuin vuoden 2016 vika postaus. Stressiä, väsymystä, todellisuudenpakoa iltasin telkkarin ääreen, haluttomuutta mennä nukkumaan, koska nukkuminen tarkottaisi aamua ja aamut tarkottaisi heräämistä kylmän kalsea kuristusote kaulalla, paino rintakehällä ja tunne siitä, että mun maailmassa asiat ihan fundamentaalisella tasolla ei vaan ole hyvin. Että epämääräisesti kaikki on huonosti. Ja nyt pitäisi taas selviytyä uudesta päivästä.

Juttelin terapeutille, tuijotin esille laittamaani lappua: It's ok not to foresee everything. Rimpuilin sen ajatuksen kanssa, etten pysty kontrolloimaan kaikkea, niin hyvässä kuin huonosssa. Välillä se tuntui lohdulliselta - kaikki kertakaikkiaan ei ole mun käsissä. Välillä se tuntui niin ahdistavalta, että oli vaikea hengittää.

Sitten toukokuussa naksahti kolme vuotta täyteen mutsin kuolemasta.

Olin Suomessa kesää, kun aloin huomata, että hei, pahin taitaa olla ohi. Joku prosessi on käyty loppuun, jotain on muuttunu. Harmaan seasta alkaa pilkahdella iloa. 

Elokuussa kun oltiin jo palattu Kaliforniaan istuin penkillä meidän viereisen puiston kivipuutarhan edessä ja katsoin kivipuutarhassa touhua lapsiani ja mietin, että hei, mä olen levollinen. Mulla on pohjalla ohut kerros onnellisuutta. Mulla on rauhaa. Mulla on uskoa ja luottamusta. MUSTA ON IHANAA MENNÄ NUKKUMAAN!

Koko syksy on ollut paranemista. Lapsen sairastamiset, edes tämä keuhkokuume, ei vedä täydelliseen hätätilaan, jossa pienet, puiset arkut vilisee silmissä. Mä en päivittäin mieti ja pelkää omaa kuolevaisuuttani - en edes vaikka tuttavapiirissä vastikään syöpään menehtyi vaimo, kolmen lapsen äiti. Mä olen alkanut jotenkin hyväksyä sen, että mä en voi kontrolloida kaikkea, eikä mun tarvitse. Ja elämässä tapahtuu asioita. Niitä vaan tapahtuu. Ja niiden kolmen, äitinsä menettäneen lapsen elämä ei myöskään ole nyt lopullisesti pilalla ja loppu. Niillä on rankat ajat edessä (ehkä seuraavat kolme vuotta), mutta tulee aika kun helpottaa. Nekin tulee nauramaan ja olemaan ilosia. Ja nekin voi vielä elää ihan onnellisen elämän.

Olin oikeessa optimistisuuksieni kanssa. Vuoden 2017 tilinpäätös oli huomattavasti ilosempi. Tosin taisi olla viimenen kerta kun matkaillaan flunssakauden aikaan (lääkäri arvioi keuhkokuumeen tulleen jälkitautina isomman sekotukselle Kalifornia-viruksia ja Suomi-viruksia). Sori ensi joulun minä, nyt jäät ilman lanttulaatikkoa.

En edes kehtaa kertoa miten hyvät kelit täällä on..

No comments:

Post a Comment