Marraskuuta Kaliforniassa

Marraskuu Kaliforniassa. Ei nyt mitenkään tarkoituksella räntää kenenkään naamaan hieroen, mutta nyt kolmatta marraskuuta täällä katsellen mun on pakko todeta, että se on mun lempparikuukausi täällä. Upeita, lämpimiä syyspäivä ja värikkäitä puita ja kuulaan raikasta ilmaa ja silti vielä ihan t-paita kelejä(kin). Täällä on nyt tänä syksynä tainnut sataa pari kolme kertaa (tänäänkin ripotteli!), mutta muuten täällä on aika tasaisen aurinkoista. UV indeksi on jo ihan turvallisissa aurinkorasvattomissa lukemissa, mutta vielä on lämpimiä päiviä.

Marraskuussa on kanssa Thanksgiving. Kalkkunajuhla. Vuoden suurin juhla (kyllä! Monille jouluakin merkityksellisempi). Se päivä kun ollaan kiitollisia ja muistetaan miten intiaanit otti eurooppalaiset vastaan ja opetti niille tärkeitä selviytymistaitoja. Ja unohdetaan miten eurooppalaiset sitten lahtasi ne melkein kaikki kiitokseksi (luin isomman koulusta tulleen lapun, jossa niille tätä opetettiin (paitsi tietty se loppuosa lahtaamisesta jätettiin pois) ja opin mm. vihdoin mikä Mayflower oli (se paatin nimi jolla ne tänne seilasi)).

Me oltiin tänä vuonna kutsuttu muutama ystäväperhe kylään, eli vietettiin trendikkäästi 'friendsgivingiä'. Trendikkäästi ei kanssa syöty kalkkunaa (olin jo hankkimassa sitä, mutta tulikin kauhea surku siitä miten paljon niitä lahdataan tähän aikaan vuodesta ja mentiinkin kasvislinjalla) ja vähintään yhtä trendikkäästi ruoat oli (taas) tilattu lämmitystä vailla valmiina kaupasta (pari vuotta sitten vetosin siihen, että mulla ei olisi hajuakaan (eikä aikaa) mitä pitäisi kokata ja nyt vetoon siihen, että näin me tehtiin ennenkin eli perinne!).

Näin niinkuin dokumentaation vuoksi kerrottakoon, että syötiin paahdettuja bataatti-, kurpitsa-, ja palsternakkakuutioita, timjamilla maustettuja perunalohkoja, stuffingia (en rehellisesti edelleenkään oikein tiedä mitä tää on - jotain maustettuja leipäkuutioita ja .. jotain), jonka päälle valutin kalkkunakastiketta ja levitin kerroksen bataattimuussia ja pistin uuniin. Ruusukaaleja. Kurkkuja ja tomaatteja. Sämpylöitä. Jälkkäriksi omenapiirakkaa, kurpitsamuffinsseja (kuin joulumausteista porkkanakakkua) ja jädeä. Kaveriperhe toi harvinaista herkkua: joulutorttuja. Läheisestä kummallisesta sekatavarakaupasta (josta saa mm. salmiakkia) oltiin ostettu glögiä.

Pitkät viikonloput on ihan mahtavia. Torstaina ja perjantaina vieraita ja sitten viikonloppu vasta alkoi! Käytiin lauantaina haikkaamassa pitkästä aikaa (tää jotenkin jäi kesän helteillä) ja taaperrettiin fitbitin mukaan melkein neljä mailia (kuutisen kilsaa). Isompi käveli koko matkan (okei, kyllä se välillä paluumatkalla ylämäkeen alkoi vaikertaa) ja pienempää kannettiin arviolta kilsa-puoltoista. Yritettiin ottaa kiinni sieltä jostain kymmenien metrien korkeudesta putoilevia lehtiä ja leikittiin purolla. Lohdutettiin isompaa, että ei me VARMAANkaan nähdä puumaa tai kalkkarokäärmettä. Mutta nähtiin lähes soittunut lampi, jota järveksi aika suureellisesti kutsuttiin ja syötiin kurpitsakakkua ja bageleitä kaatuneen puun rungolla istuen.

Meidän elämä on aika harvoin kauhean Instagram-täydellistä, mutta myönnettäköön, että nää metsäreissut on hienoja. 

Tänään nyt sitten tihkutti. Mä kävin silti vähän parkouraamassa ja mies oli lasten kaa ulkona. Iltapäivällä otettiin esille meidän pieni muovikuusi ja koristeltiin se. Tai siis lapset särki koristeita koristeli ja kun yritin kokkailujen lomasta ehdottaa että hei olis vielä lisää kaikkia kivoja joulukoristeita niin pienempi oli jo menny leikkimään junaradalla ja isompi pelasi seiskaa miehen kanssa. Okei, fine, minä koristelen (jupinaa jupinaa). Mutta noin niinkuin ajatuksen tasolla kaikki oli kauhean idyllistä.

Nyt on count down Suomeen. Kolme viikkoa, jeee! Joulutorttuja! Glögiä! Isovanhempia ja sukulaisia! Oikeeta jouluruokaa! Lanttulaatikkoa! Rentoa chillailua! Suomeilua! Joulusauna! Ehkä vähän jopa lunta! Pimeyttäkin! Minimaalisesti velvotteita! Otan ehkä tuhat kirjaa ja tuhat videoo ja villasukat ja pelkkiä verkkareita mukaan. En voi odottaa! (kuten isompi huudahtaisi)

Ensimmäinen todistus

Ensimmäisiä! Isompi sai ihan ensimmäisen koulutodistuksensa. Täällä (ilmeisesti - tää on vielä vähän hämärä systeemi mulle) koulu käydään kolmessa lukukaudessa, joista ensimmäinen päättyy vähän ennen Thanksgivingiä. 

Kun vertailukohtana on vain omat (pääosin suomalaiset, vaikka ala-asteen englantilaisessa koulussa olinkin) todistukset ikiaikojen takaa, niin vertailu on ihan kiinnostavaa. Eli without further ado, the todistus (yliviivatut kohdat eivät olleet mukana arvioinnissa tällä kierroksella):

Asteikko

Mielenkiintosta mulle tuossa oli noi Lifelong Learning Skillsit ja näemmä jännästi 'History' otsikon alle laitettu 'Getting Along'. Kun mä olin koulussa siellä ei-akateemiset arvostelut oli käytös ja huolellisuus, ei mitään muuta. On ihan positiivista, että näitä taitoja huomioidaan (ja opetetaan!) monesta suunnasta. Ja niin joo, tuolla toi 'writes opinion pieces' tarkoittaa siis kykyä kirjottaa esim. 'I like cheese because it is yellow', ei mitään yleisöosaston kirjoituksia, kuten mies tiedusteli kulmiaan kohotellen.

Niin, ne opettelee siellä lukemaan ja laskemaan ja sen perusteella mitä isompi osaa kertoa se on tosi kivaa. Lisäksi ne opettelee sosiaalisia taitoja, miten olla hyvä kaveri, miten muita lohdutetaan ja miten tutustutaan uusiin kavereihin. Ne harjottelee niitä mielipiteiden muodosteluja (ja perusteluja) ja myöskin opettelee ilmaisemaan ääneen ajatuksiaan esim. ongelmanratkaisutilanteissa. Matikkaa harjotellaa mm. siten, että saa mennä luokan eteen, ottaa korista käsiin pari palloa ja kerto muille kuinka monta palloa kädessä on (esim. neljä). Ja sitten kertoa se reasoning behind it: koska on kaksi punaista palloa ja kaksi sinistä ja kaksi plus kaksi tekee neljä.

Mjoo. Tuolla koululla on musta monia aika hauskoja juttuja. Niiden toteemieläin (no okei, ehkä vaan tunnuseläin tai maskotti tai mikä se nyt olisi) on leijona ja sen tiimoilta siellä on nelos- ja viitosluokkalaisten 'pride team' (hauska sanaleikki, joukko leijonia on pride, mutta sana tarkottaa myös ylpeyttä), joka on aktiivisesti mukana koulun toiminnassa. Koululla on oma tunnuslaulu (no, meidän enkkulaisellakin koululla oli ja muistan vieläkin sen sanat ja melodian ulkoa!) ja maanantaiaamusin kaikki oppilaat ja opettajat ja kynnelle kykenevät vanhemmat kokoontuu ulos pihalle yhteiseen aamunavaukseen.

Mutta niin, todistus. Olisi kiinnostavaa kuulla minkälaisia todistuksia Suomessa (tai muualla!) nykyään jaetaan? 

Unelmakoti!

Mä olen aina halunnut talon, joka olisi ihan täysin custom ja makeesti ja hauskasti rakennettu jännillä yksityiskohdilla ja just meille sopivilla jekuilla. Mä en ole iki-iki-ikikuuna sekunnin murto-osaakaan  halunnut lähteä rakentamaan omaa taloa. Ihan jokaisen kertoman mukaan rakentaminen on hanurista, hommat kusee reisille, rakennuttajat kusee reisille, kukaan ei vastaa tarjouspyyntöihin, työ seisoo, laatu on aivan järkyttävää ja rahaa palaa ja hiukset harmaantuu.

Mutta hei, ainahan sitä voi suunnitella, right?

Unelmatalo. Kaunis vaalea kivitalo, jossa pari kerrosta. Pihalla nurmikkoa ja iso puu, jossa piiiiitkän narun päässä sellanen istuttava riippukeinu. Katos rattaita varten (mehän ei tarvita sellasta enää mutta vauvalliset ystävät you are welcome) ja kotoisa terassinojatuoli.

Sisään tultaisiin kauniiseen, vaaleaan eteiseen, joka olisi päällystetty joko jollain muovilla, jonka voi kerran viikossa repiä alas (niin että alta paljastuu aina uusi, puhdas kerros) tai sitten täysin hydrofobisella ja likaa hylkivällä avaruusmateriaalilla (ja automaati puhdistaisi kaikki pinnat esim. painepesurilla aina päivän päätteeksi). Siellä olisi kengille ja takeille omat paikat ja kuilu, johon heittää kaikki hiekkaset ja mutaiset ulkovaateet. Kuilusta ne putoisi tietty suoraan esim. hiekkaa syövään pesukoneeseen. Okei, ehkä sellanen  puhaltava kuivauskaappisysteemi voisi myös toimia.

Ja kaikista tärkeintä: siinä olisi sellanen ilmalukko-ovi, joka ei avautuisi ennen kuin skannaisi kulkijan kädet - onko pesty (eteisessä tietty olis kanssa lavuaari) ja toki tunnistaisi kulkijan ja kameran avulla tarkastaisi, että kengät ovat paikoillaan, eivätkä levällään pitkin lattiaa. Vasta kun kädet ja kengät ok, ilmalukko avautuisi - yhdelle ihmiselle kerrallaan. Hei, pitää kätevästi myös vieraat ja varkaat poissa!

Eteisen läheisyydessä pitäisi olla kanssa tietty vessa, jossa varmaan kanssa pitäisi olla joku kassaholviovi, joka avautuisi vasta kun skannaisi puhtaat kädet, tunnistaisi että vessa on vedetty ja lattialle ei ole jätetty kirjoja lojumaan. Toisaalta oven pitäisi tietty olla avattavissa ulkopuolelta isille tai äidille tai muille auktoriteeteille.

Lastenhuone olisi tilava ja valoisa ja siellä olisi hyllypaikka jokaiselle lelulle. Lisäksi oviaukossa olisi näkymätön voimakenttä, joka ei päästäisi yhtäkään lelua lastenhuoneesta ulos. No okei, ehkä tähän voisi tehdä poikkeuksen, kumpikin lapsi saisi kuljettaa lastenhuoneesta ulos yhden etukäteen spesifioidun ja asetuksiin asetetun turvalelun. Muut lelut ei pääsisi voimakentän läpi toiselle puolelle (vaikka lapsi itse pääsisikin). Tämä asetus ei koskisi aikuisia, joten jos lastenhuoneesta olisi PAKKO PAKKO PAKKO tuoda joku lelu ulos, se tulisi sieltä ainoastaan aikuisen mukana.

Ruokailutila olisi sisustettu yksinkertaisilla, mutta tyylikkäillä seinätauluilla, rennon minimalistisella ruokapöydällä, johon ei mikään tahra ikinä tartu ja tuoleilla, jotka on liian painavia keikkumiseen. Ruokailutilasta pääsee ulos ainoastaan taikasanoilla: kiitos ruoasta ja sillä kun sensori tunnistaisi, että asianomainen on vienyt ruoka-astiansa tiskipöydälle. Ulos siirtyessään robottikäsi tarjoaisi pastillia / purkkaa ja toivottaisi kohteliaasti hyvää päivänjatkoa (ja heittäisi perään märällä rätillä, jos ei kuulisi 'kiitos samoin').

Yläkertaa johtaisi kaksi kulkureittiä: portaat sekä kiipeilyseinä / puolapuut / monkey bars -yhdistelmä ja alas tultaisiin liukumäkeä. Jälkimmäisessä kulkureitissä olisi tietty turvaverkko liukumäen yläpuolellä alas putoavien apinoiden varalle ja samalla sitä turvaverkkoa voisi käyttää ihan vaan oleskelutilana.

Toki lapsiperheessä pitäisi olla kanssa oma askarteluhuone! Se olisi kätevästi toteutettu sillä, että iso huone olisi jaettu moneen pieneen lasikoppiin (ehkä muovi olisi parempi materiaali kuitenkin), jossa voisi tehdä kunkin kopin toimintaan designoituja hommia. Olisi yksi koppi sormimaalaukselle ja vesiväreille, yksi muovailuvahalle ja taikahiekalle, yksi hamahelmille (askartelun päätteeksi koppiin asennettu imuri imisi hamahelmet lattialta ja sylkisi takaisin hamahelmikippoon) jne. 

Aikuisillekin olisi tietenkin oma äänieristetty tilansa, jonne voi sulkeutua ja jossa voisi katsoa kovalla äänellä iltasin Star Trekkiä ja pelata videopelejä, hmm, mitähän mies haluaisi tehdä .. Töitä?

Unelmataloon kuuluu tietenkin myös takkahuone-kirjasto. Takka olisi tietenkin sellanen ei-oikea takka, koska eihän me nyt hyvänen aika sisäilmaamme haluttaisi saastuttaa ja sitä paitsi jompikumpi lapsista kuitenkin törkkäisi naamansa / kätensä / tukkansa sinne. Mutta sellanen ihan oikealta näyttävä ja tuntuva ja saastuttamatta tuoksuva takka (jonka vieressä koristehalkoja). Ja sen eteen kuuluisi koira, joka olisi lasten paras ystävä, mutta joka asuisi vaan siellä takkahuoneessa eikä koskaan tarttisi ulkoiluttamista.

Mutta siis sen lisäksi siellä kirjastossa olisi hirveästi kirjoja, mutta ainoastaan sellasia hyviä, paitsi muutama käsittämättömän tylsä klassikkoteos, joka nyt vaan kuuluu kirjastoon. Who knows, ehkä jonain päivänä lapset tarvii itselleen nettiin jonkun käyttäjänimen ja päätyy myös hyödyntämään Shakespearen koottuja teoksia inspiraationa.

Ja sitten siellä kirjastossa olisi tosi paljon erilaisia riippukeinuja ja löhötuoleja ja säkkituoleja ja nojatuoleja ja loputon varasto terveellisiä snäkkejä tai raikasta vettä. Ja teetä ja kaakaota tietty. Ehkä kanssa vähän viiniä. Okei fine, myös jädeä. Mehujäitä ja vaikka Twixejä. Myös flyygeli, joka pitää ääntä ainoastaan erikseen asetettujen käyttäjien käsillä.

Sitten olisi tietty aikuisille oma tosi tilava makkari, jossa olisi omat vessat ja suihkut (tää kaikki on tietty aika tavallista täällä) ja iiiiiso pehmeä sänky ja iiiiso vaatehuone.

Unelmakodin sijainti olisi tärkeä. Talossa pitäisi olla toki autotalli, jonne pääsee ajamaan suoraan ja josta pääsee sisäkautta kotiin. Lisäksi pitäisi olla tilava, nurmikkoinen piha, jossa ehkäpä nurkkaus trampoliinille. Mutta toisaalta toisella puolella taloa pitäisi olla sitten parveke josta olisi näkymät ison kaupungin silhouettiin, jos ei nyt suoraan kattojen ylle. Siellä partsilla pitäisi olla tunnelmavalot, pehmeitä nojatuoleja, jatkuvasti hämärtyvä ilta ja taustalla pehmeä loungemusa. Pihalla voisi olla valosaa ja aurinkoista ja lasten kiljahteluja.

No mutta joo, eiköhän tässä nää tärkeimmät tullu jo. Eli eiköhän rakentamaan!

Unelmakoti? (eli Thanksgiving-askarteluja)

Mitä kuuluu, ootsä palannut töihin?

Nonyt. TAUTI. En hirveän usein sairasta, mutta kun sairastan otan siitä kaiken irti. Mies koki tietty tavalliseen tapaansa sen .. no mikä on miesflunssan vastakohta? Oli (poikkeuksellisesti) päivän kotona flunssan takia tekemässä töitä, aivasti kahdesti ja lähti takasin töihin. Huh, olipa flunssa! Pienempi vähän kuumeili ja poti, mutta vaikuttaa kanssa olevan jo melko ok (vaikkei tällä viikolla ookaan preschoolissa nyt ollut). Isompi on ihan koskematon (so far) tän flunssan suhteen. 

Mulla sen sijaan joku suihkutti polyuretaania nenään tossa kolmisen päivää sitten ja sen jälkeen molekyylin molekyyliä happea ei ole kulkenu läpi. Niistäminen ei auta mitään: mitään ei tule ulos. Mies hankki jotain nenäsuihketta, jossa on ilmeisesti jotain keijupölyä koska ihan minuutin sisään suihkauksesta kuin taikaiskusta nenä on taas kuin ei koskaan olisi tukossa ollutkaan. Tätä stuffia saa käyttää kahdesti vuorokauteen kolmen päivän ajan.  Sit pitäisi olla terve. Niin vissiin.

Nenähuuhteluakin oon käyttänyt, mutta aina menee pieleen. Joskus viime talvena huuhtelin nenääni jatkuvasti, kunnes luin, että keittämättömällä hanavedellä ei missään tapauksessa saisi huuhdella, koska se ei ole riittävän puhdasta. Vietin pari viikkoa odottamassa, että aivonsyöjä ameeba iskee. Vahingosta viisastuneena keittelin vettä pari minuuttia tällä kertaa ja huuhtelin vasta sillä. No, tokihan luin jälkikäteen ohjeista, että vettä pitäisi keittää AINAKIN viis minuuttia, mielellään enemmänkin. Ääh.

No mutta se siitä. Piti tulla puhumaan aiheesta, josta usein kaverit kyselee. Paluu töihin.

Ei, en ole palannut töihin. Ei, en ole ihan nyt just palaamassa töihin. Joo, voisin palata viisumin puolesta. Joo, olis kyllä kivaa palata töihin. Joo, mielenterveys ehkä tarttis töihinpaluuta.

No mutta, miksi mä en sitten ole töissä. Hyvä kysymys!

Täällä töihinpaluu ei ole ihan niin yksinkertaista. Jos nyt skipataan kaikki työnhakuun liittyvät jutut, niin mä en ole vielä pystynyt ratkaisemaan yhtälöä miten hoidetaan lapset ja koti ja työ (juujuu, sen ei pitäisi olla yksin mun harteilla, mutta hear me out). Katsotaanpa lähtötilannetta: mies lähtee seiskan maissa töihin ja tulee kotiin (firman dösällä - jossa voi tehdä töitä. Jos kulkisi autolla, päivät olisi vielä pidempiä) puoli kuuden aikaan. Isomman koulu loppuu ennen kahta joka päivä. Pienempi on toki preschoolissa, mutta kuten isompi, niin pienempääkään en halua pitää puolta päivää pidemmälle, koska siellä nukutaan päikkärit ja meidän ilta on aivan yhtä kaaosta ja pienemmän kokonaisunimäärä vähenee selkeästi jos se nukkuu päikkärit.

Eli  mitä, lastenvahti? Joka kuskaa ja vie ja tuo ja tekee ruoat ja syöttää ja lohduttaa ja pitää huolta ja kasvattaa?

Kaiken kotiäitiyteen väsymisenkin keskellä en pysty mielessäni hyväksymään ajatusta, että joku tyyppi vaan kasvattaa meidän lapset. Että jos hyppään oravanpyörään, niin nään lapsia about tunnin-kaks illasta ja en ehkä sitäkään vähää aamusta. Ja käytännössä joku muu on täysin vastuussa siitä minkälainen arvomaailma ja tunne-elämä lapsille kasvaa. Joku, joka ajelee täällä autollaan lapset kyydissä (aargh, täällä sattuu niiiiin paljon (kuolon)kolareita!) ja päättää mitä ruokaa ne syö jne. Tämä kaikki on vaan täysin vastoin mun arvomailmaa - että lapset näkee vanhempiaan niin vähän.

Ja ehkä yksi tärkeimmistä: lastenhoito on täällä aivan törkeän kallista. Toki jos molemmat vanhemmat kävisi kokopäiväsesti töissä, niin siihen varmaan olisi varaa eikä jäätäisi miinuksella, mutta esim mikään osa-aikainen homma ei meinaisi riittää kattamaan työajaksi lastenhoitoa (esim. kolme aamua viikossa preschoolissa maksaa mitä tahansa 700-1500$ kokopäivänen hoito olisi helposti mitä tahansa 2000-3000$ kuussa, eikä lastenhoitajienkaan palkat nyt ihan pieniä ole). Eli mun pitäisi tehdä hommaa, josta saisi hyvää palkkaa (veroprossan ollessa mitä on....), mikä taas luultavasti edellyttäisi pitkiä päiviä, ihan vaan että työnteko kannattaisi taloudellisesti. 

Myöskin: me tultiin tänne miehen työn perässä ja tällä hetkellä on prioriteettina että se saa hoidettua hommansa kunnialla (ja mä tietoisesti ja yhteisestä sopimuksesta otin vastaan tän roolin). Joten mä epäilen, että vaikka mä menisin töihin, niin miehen elämä ei juuri muuttuisi, mutta mun pitäisi miettiä miten saan pyöritettyä kotihommat SEKÄ työn. Vaikka olisi kiva välillä miettiä muita asioita, niin arvelenpa että stressikerroin olisi enemmän nousu- kuin laskujohdanteessa.

Kyllä, Suomessa tilanne olisi eri. Suomessa me oltaisiin molemmat töissä ja lapset olisi tarhassa. Vietäisiin ne (autolla? kävellen?) tarhaan lomittain, toinen lähtisi ajoissa töihin ja toinen veisi lapset tarhaan. Toinen lähtisi ajoissa töistä hakemaan lapsia, toinen ei. Toinen tekisi 80% työpäivää, mikä lyhtentäisi lasten hoitoaikaa ja helpottaisi aikatauluja. Töissä se olisi normaalia, että joku tulee tosi ajoissa ja lähtee neljältä duunista hakemaan lapsia. Täällä mikään näistä ei varmaan onnistuisi.

Mä olen kaikesta huolimatta ihan loputtoman kiitollinen, että oon saanut olla lasten kanssa kotona tän ajan kun ne on ollu pieniä (ja myös, että lapset on saanu olla kotona vanhemman kanssa - tää olis voinut varmaan mennä myöskin toisin päin...). 

Myönnettäköön, että välillä on vaikea olla kiristelemättä hampaita, kun kipeenä koitan pitää pakkaa kasassa ja saada lapset liikkeelle, että päästään kouluun. Tai miehen tehdä etätöitä kotona se saa istua koneellaan samalla kun mä (kipeänä) yritän saada lapsille hirveellä vauhdilla snäkkiä, että päästään lähtemään isomman kitaratunnille tms. Eli tilanne ei ole hirveän optimaalinen tai tasa-arvoinen moninkaan tavoin, mutta se on toisaalta juttu, jonka mä olen niellyt. Tultiin Kaliforniaan, täällä on omia mahtavia juttuja, tehtiin yhdessä tää päätös ja mä lupauduin tähän hommaan. Myöhemmin elämäntilanne taas vaihtuu. Mutta siis niin, sanoinko, kiitollinen.

Ehkä mä sinne töihin vielä joskus. Nyt ei näytä kauhean lupaavalta. Mutta ehkä joskus.

Vähän etätöitä kotoa

5v-4kk-4pv & 3v-0kk-8pv

Noniin, nyt ollaan käsitelty pienemmän preschooliin alku (sitä käydään ihan kuten isompikin: kolme aamua viikossa ja mennyt ihan hyvin, mitä nyt perjantaina olikin vähän vaikeempaa jäädä). Sitten on tää isomman koulu. Sehän alkoi jo elokuun puolessa välissä vajaa pari viikkoa siitä kun oltiin tultu takaisin Suomesta. 

Murehdin sitä murehtimistani. Miten me ikinä ehditään kasiksi kouluun joka hemmetin aamu?? Kuinka kamalan stressaavaksi elämä muuttuu, kun VIIS aamua viikossa pitää olla jossain kukonlaulun aikaan! Isompi on vasta viis! Miksi ihmeessä sen tarvii mennä jo kouluun, sehän vasta täytti viisi! Mitä jos se jää itkemään ovelle ja joudun irrottamaan sen pienet kädet kaulani ympäriltä ja väkisin työntämään sen luokkaan parkuvana? Mitä jos se tulee olemaan sitä joka aamu? Mitä jos se ei pärjää siellä kun ei ole natiivi englannin puhuja ja luokan nuorimmasta päästä? Mitä jos se joutuu sen yhden opettajan luokalle, sen jota en missään tapauksessa haluisi?

[Pieni sivuraide: meidän edellisen kämpän naapurissa asui perhe jonka lapsi kävi kindergartenia siellä ja superkiltit ja ihanat vanhemmat lopulta kertoi poikansa opettajasta ja miten kaikesta yrittämisestä huolimatta ne oli tavattoman tyytymättömiä. Opettaja piti vähän turhan tiukkaa ja kylmää kuria oppilaittensa ikään nähden ja poika ei viihtynyt. 

Kannustivat mua yrittämään kovasti saada isompi jonkun toisen opettajan luokalle (kindisopeja on siellä neljä) ja tuntien oloni maailman röyhkeimmäksi tyypiksi soitin toukokuussa koululle ja kysyin voiko tällaisia pyyntöjä edes tehdä. Kanslisti neuvoi meilaamaan rehtorille 'oh we are getting those emails in already' ja minä neuvosta toimeen.Ihan hirveästi häpeillen meilasin rehtorille. Ikinä ei tullut vastausta, mutta rukoilin että ne olisi pistänyt edes jotenkin muistiin mun meilin.]

Noh. Torstaina, ennen maanantaista alotusta koululla oli pienimuotoinen tapahtuma: pizzaa, lemonaadia ja luokkalistat esillä. Kindergartenluokkia oli siis se neljä ja menin sydän pamppaillen etsimään isomman nimeä. Silmät villisti sohien skannasin enkä meinannut löytää. Okei, ajattelin, katson ensin sen opettajan luokan jolle EN halunnut isompaa. Ja siellähän se isomman nimi oli, tietenkin. Listan viimeisenä. Kaikista neljästä vaihtoehdosta siellä mihin EN halunnut.

Toinen ex-naapuri (joka myös tunsi hyvin tämän joka oli kironnut sitä poikansa opettajaa), joka oli sattumoisin ollut aiemmin koululla autististen lasten opettajana ja jonka oma tytär oli siellä viidennellä luokalla seisoskeli kanslian edessä. Huokailin sille kiukkusena, että olikohan ne laittanut isomman sille luokalle ihan out of spite, koska olin mennyt lähettämään sen meilin.

Ihana naapuri usutti puhumaan kansliaan. Kyllä ne varmasti ymmärtää. 

Okei, long story short mutkien kautta sain puhuttua lapsen toisen opettajan luokalle. Sen perusteella mitä olen nyt kuullut sen luokkalaisten vanhemmilta se oli todellakin sen puskemisen arvoista (vaikka kuinka hävetti olla Se äiti).

Aaaaanyway.

Ensimmäisenä päivänä herättiin tosi ajoissa. Syötiin aamupalaa, mä pakkasin isommalle lounaan reppuun, oltiin ajoissa valmiina lähtöön koko perhe. Ajettiin koululle, jossa me isomman kanssa noustiin pois ja mies jatkoi matkaa pienemmän kanssa puistoon. Helpompaa näin, ajattelin, kun siellä kuitenkin vanhemmat otetaan lasten mukana sinne luokkaan pientä orientaatiota varten. 

Orientaatio ohi lapset oli jäämässä luokkaan, tajusin etten ollut muistanut laittaa aurinkorasvaa isommalle (kyllä täällä sitä todellakin tarvitaan vielä elokuussa). Nolona pyytelin, että voisin palata muutaman minuutin kuluttua laittamaan rasvat ja jätin jännittyneen isomman luokkaan. Palatessani isompi tuli vähän kärsimättömänä mun luokse ovelle että sain nopeesti rasvattua ja lähti kuin, heh, rasvattu salama takaisin puuhiensa pariin kun homma oli tehty.

Me tultiin kotiin, jossa avasin koululta saamani orientaatiopaketin (jossa oli mukana mm. nenäliina ja teepussi ja kehotus nostaa jalat tuolille ja juomaan teetä ja kuivaamaan kyyneleet tähän nenäliinaan). Pienempi meni touhuilemaan ja mä hoitelin kotihommat. Puolelta päivin eka koulupäivä oli ohi ja luokasta laukkasi iloinen, innokas isompi reppu heiluen ulos.

It's the start of an era.

Se on hassua miten kaikki on niin hiuksen varassa. Miten se balanssi sattuikaan menemään nyt niin, että isompi oli hyvillä mielin koulun alkaessa (eikä esim. kiukkunen koska pienempi oli ehtinyt avata turvavyönsä autossa ensin, mikä olisi assosioitunut kouluun ja aiheuttanut koko kuoluvuoden mittaisen ärsytyksen) ja että niistä neljästä tarjolla olevista opettajista isommalla taitaa olla se kaikkein lämpöisin ja ihanin (isompi tykkää opettajastaan ihan hirveästi). Ja että koko tää aurinkorasvaus-episodi oli ehkä ihan mahtava juttu, koska isompaa jännitti vähemmän jäädä kun tiesi mun palaavan ihan kohta ja toisaalta se ehti päästä hommiin niin, että kun palasin enää ei jännittänytkään.

Me ollaan ihan mielettömän onnekkaita. Koulu tuntuu todella kivalta, sen rehtori tuntuu todella omistautuneelta, siellä on aktiivinen vanhempainyhdistys, siellä on ystävällistä henkilökuntaa, siellä toimitaan growth mindsetin mukaan, siellä tunnutaan voivan hyvin. Siellä on todella paljon eri kansallisuuksia ja laajasti porukkaa ihan kaikenlaisista taustoista (no okei, pääosin teknofirmojen insinöörien lapsia mutta niinkuin kansallisuuksia ajatellen). Ja kun nyt tällä alueella ollaan, niin mm. NASA ja Google tekee läheistä työtä koulujen kanssa ja noilla on esimerkiksi Googlen lahjoittamat ChromeBookin ajoittain koululla käytössä.

Luokassa on aina (vähintään) kaksi aikuista ja vanhemmat pääsee osallistumaan myös luokassa tunneilla halutessaan. Isompi viihtyy, oppii ihan mieletöntä vauhtia vaikka mitä ja sille tuntuu olevan helppoa noudattaa sääntöjä luokassa. Menee aina hymyssä suin kouluun ja palaa sieltä viiden ja puolen tunnin kuluttua vähintään yhtä iloisena. Tuntuu, että se oli niiiiiin valmis alottamaan tän! 

Joskus asiat vaan jotenkin loksahtelee paikoilleen. Ja pieni iloinen bonus: me alettiin ekan viikon jälkeen kävellä (okei, mä kävelen, pienempi pyöräilee / potkulautailee ja isompi kävelee / pyöräilee) kouluun (matkaa on reilu kilsa) ja ennakkopeloista huolimatta pienempikin menee sen ihan (suhteellisen) sujuvasti ees taas (yleensä mennään vain aamuisin jalan), ainakin jos sitä avustaa työntämällä välillä selästä.

Eli kaikenkaikkiaan. Tuntuu että tää isompi koulussa on nyt ehkä parasta mitä meille kaikille on vähään aikaan sattunut. Nyt vielä kun pienempi tottuu siihen preschooliin niin että siitä tulee ihan rutiinia, niin kyllä se tästä!

Tännekin on tullut syys.