5v-4kk-0pv & 3v-0kk-4pv

NO NYT KUULKAA! Vihdoinkin blogin äärellä, mulla on niin tuhat kilometriä asiaa etten ihan tiedä edes mistä alottaa!

Alotetaan vaikka siitä, että MÄ OLEN YKSIN KOTONA!! Vaikka on maanantai! Täällä on siistiä ja hiljaista paitsi että soi musiikki, jota MÄ haluan ja valitsen kuunnella!

Meidän babysitteri lopetti babysittaamisen huhtikuussa, koska meni nyt sitten saamaan vauvan ja sen perään tuli vielä muutto D.C.:hen. Ei sinällään  mitään, en oikein itsekään osannut arvioida millasta meidän syksy tulee olemaan isomman koulun kanssa (tästä lisää myöhemmin). No, bottom line nyt kuitenkin että pienempi on tässä viimeiset puoli vuotta hengannut mun kyljessä ilman taukoa ja siinä missä kotiäitiys on ehkä joillekin helpompaa ja antoisampaa, niin mulle tauotta lasten (lapsen) kanssa oleminen vetää mehut täysin. 

Iltaisin on kolme alternatiivista tekemisvaihtoehtoa: painun miehen tullessa kotiin urheilemaan ja palaan, käyn suihkussa ja meen nukkumaan tai lasten nukahdettua lysähdän sohvalle pelaamaan / kattomaan telkkaria. Mihinkään luovaan ei ole mitään mahiksia, aivoista ei riitä yty lukemaan. Hell, aivoista ei riitä yty keskustelemaan. Tunti, pari palautumista ja alan olla valmis vaihtamaan kuulumisia miehen kanssa. Mutta sitten onkin jo aika pakata lounasta isomman seuraavaa päivää varten ja ehkä vielä tyhjentää tiskikone jne.

No mutta, viime torstaina pienempi täytti kolme vuotta! Ja sen kunniaksi perjantaina oltiinkin preschoolin ovella (sinne otetaan vain 3-5-vuotiaita). Pienempää oltiin valmisteltu tähän tietenkin koko syksy ja puitteet oli ehkä parhaat mahdolliset: isomman ajoilta tuttu paikka, (semi)tutut opet, (semi)tuttuja lapsia (jotka muisti pienemmän paremmin kuin pienempi ne) ja ajotuskin vielä osui: edellisenä päivänä preschoolilla oli kurpitsajuhlat, joissa oltiin iltaa. Aamulla oli helppo mennä.

Ja siis. Pienempi hävisi heti leikkimään, kun tultiin paikalle. Mä (koska lupasin jäädä vähäksi aikaa sinne) istahdin sohvalle tyhjänpanttina katsomaan. Ehdin olla siinä ehkä kymmenen sekuntia, kun mulla oli yhtäkkiä syli täynnä vieraita lapsia, jotka halusi halia ja lukea ja olla lähellä. Sydän vähän särkyen lueskelin niille ja annoin niiden olla lähellä ja mietin, että voi luoja mä olen kiitollinen siitä, että oon saanut olla lasten kanssa kotona niin pitkään ja paljon ja että ne on saanut syliä ja aikuisläheisyyttä kuppinsa täyteen. Vaikka toi on ihana preschool ja opet on ihania ja siellä n. 20 lapsen ryhmässä niitä on aina 4-5 paikalla, ei kukaan ehdi tai pysty istumaan vaan halimassa lapsia. Ja kun lapset pahimmillaan viettää 9-10 tuntia siellä niin läheisyysvarasto jää aika tyhjäksi.

Mutta anyway. Tuli aika lähteä ja jätin ihan iloisen, joskin jännittyneen pienemmän istumaan snäkkipöytään halien ja pusujen jälkeen ja ajelin lähimpään Starbucksiin juomaan teetä ja läppäröimään. Odottamaan, että ne soittaa. Että suru tuli sittenkin puseroon.

Kolmen tunnin kuluttua soittoa ei ollut kuulunu ja mun oli aika lähteä takasin hakemaan. Löysin pienemmän lounaspöydän ääreltä iloisesti nakertamasta (isomman tapaan oli syönyt siitä pelkän leivän). Raahasin pienemmän ulos ovesta (olisi vielä halunnut jäädä!) ja ulkona juteltiin. Kertoi että oli kun olin lähtenyt sitä oli alkanut itkettää. Sydän vähän rutistuen ihmettelin mielessäni että miksei mulle oltu soitettu ja sitten kysyin ääneen oliko itkenyt. 

"Joo. Mutta en ääneen." vastasi pienempi. Ja jatkoi, että sitten ne oli menny ulos ja se oli unohtunut. Oli innoissaan ajatuksesta, että maanantaina sitten taas. Huh.

Siellä se nyt sitten on. Mä saan olla kotona ja ajatella omia ajatuksiani ja tehdä omia juttujani ja hengittää omaa ilmaani ilman että kukaan haluaa multa just nyt mitään tai kenenkään pissavahinkoja täytyy korjata tai emotionaalisesti coachata kun Legot turhauttaa. Juon teetä ja kohta ehkä voisin vaikka meditoida tai seistä käsilläni. Because I can.

Kolmevee!