Tänään on äitienpäivä. Päivänä ihan tavallinen, mutta kuitenkin vähän poikkeava. Tänään tulee täyteen kolme vuotta äitini kuolemasta. Mahtava päivä juhlistaa, right? Tuntuu vähän hassulta vieläkin puhua asiasta, siitähän on JO kolme vuotta! Sitten kuitenkin musta tuntuu siltä, että oon vieläkin keskellä käsittelyä ja oikeastaan tavallaan jopa käsittelyn alkupuolella. Kaikkien muuttojen ja lasten syntymien sun muiden keskellä tähän ei ole ollut ihan riittävästi resursseja. Nyt, kun elämä alkaa olla tasaantunut täällä, alkaa muut prosessit pyöriä.
Ikävän ja murheen keskellä tänään on ollut muuten aivan erityisen hyvä päivä. Nukuin aamulla pitkään ja lähdettiin vähän suunnittelematta äitienpäivä lounaalle lähistölle ravintolaan (on ihan superia asua paikassa, josta pääsee kävellen (jopa lasten kanssa kävellen) lukuisten ravintoloiden äärelle. Lapset piirteli kuvia, syötiin french toastia, brunssimunakkaita ja torttuja ja pancakeseja.
Käveltiin keskuskatua eteenpäin pieneen, viihtyisään kirjakauppaan, josta pari kirjaa meille ja siitä takaisin kotiinpäin viereiseen puistoon puun varjoon lueskelemaan kirjoja, pelaamaan muistipeliä ja laittamaan tarroja. Ja kaikki tämä ilman kaaosta, huutoa, itkua, nahistelua, kiukkuja, turhautumisia. Sen sijaan leppoista, rauhallista, hymyjä, kiireetöntä yhdessäoloa, kikatusta. Sellasta ihorasvamainosten meininkiä.
Sen sijaan itse aiheeseen. Blogi on ollut päivittymättä nyt melkein kaks kuukautta. Ei ole ollut poissa mielestä, sen sijaan hyvin paljonkin mielessä. Onko blogilla vielä sijaa, onko blogilla vielä tulevaisuutta. Mä en oikein osaa lopettaa blogeja, ne kokee yleensä luonnollisen kuoleman - vaikka tätä blogia alottaessa mietin miksi ja miten ikinä voisin tän lopettaa, ainahan mulla on lapsia ja kun mulla on lapsia, niin ainahan on kirjotettavaa, right?
No tavallaan joo, mutta tällä hetkellä vietän mieluiten vapaa-aikaani iltasin pelaten videopeliä (älkää nyt tuomitko, mä olen aivan järjettömän onnellinen, että mun elämässä on taas pelaamista!) tai parkouraten. Ja tavallaan mielummin kirjottaisin niistä.
Lasten kanssa elämä rullaa. Isomman kanssa keskustellaan tulevasta kindergartenista, pienemmälle koitan etsiä preschool-paikkaa isomman koulun viereltä. Isompi puhuua suomea ja englantia ja harjottelee s-kirjaimen lausumista. Pienempi puhuua suomea ja tarvittaessa englantia. Ei harjottele äänteitä. Lapset on fanittaa tällä hetkellä Paw Patrolia, isompi käy preschool-kavereiden sisäleikkipuistosynttäreillä, pienempi hämmästyttää mua toinen toistaan edistyneemmillä magneettilelurakennelmillaan.
Meidän elämä tällä hetkellä kulkee kodin, preschoolin ja puiston väliä. Välillä turhaudun ja väsyn ruoanlaittoon ja mietin että haluan järjestystä ja listoja ja projekteja ja muuta ajateltavaa, HALUAN TÖIHIN. Ja välillä katson lapsia ja mietin miten onnekas oon kun saan olla kotona. Saan hetken vetää henkeä ja rentoutua, kun lapset leikkii ihan keskenään. Tai kun on rauhallinen hetki, isompi kuuntelee youtubesta Kaislikossa Suhisee -äänikirjaa ja pienempi tekee nukelleen lääkärintarkastusta. Ne on kasvanu niin hirveesti.
Mun tekisi mieli sanoa, että elämä täällä on aika tavallista, mutta mä en enää muista millasta tavallinen elämä oli Suomessa, että onko se nyt niin samanlaista Suomeen verrattuna. Suomessa olisin kyllä ainakin töissä.
Viimesimpiä suuria mullistuksia oli se, että molemmat lapset nukkui miehen vieressä kaksi kokonaista yötä (mä nukuin lastenhuoneessa) ja etukäteisodotuksista poiketen pienempi ei alkanut yöllä karjua mun perään, vaan tyytyi muutaman kysymyksen ja pienen ininän jälkeen siihen, että fine, äiti on saatavilla taas aamulla. Käänsi kylkeä ja nukahti. Tämä sai mun olon huomattavan helpottuneemmaksi, kun lähden nyt toukokuun lopulla kolmeksi yöksi itärannikolla parkour-tapahtumaan.
Mutta niin. Emmä ole valmis pistämään lopullista pistettä blogille ainakaan vielä. Mutta selkeästi tämän sija mun elämässä on aika toisarvoinen. Täällä se nyt kuitenkin.
Kiva kuulla teistä <3 Suuntaus jossa oma elämä ja oma aika kiinnostaa blogikirjoittelua enemmän kuulostaa ihan terveeltä, ymmärrän täysin ;)
ReplyDeleteJa omalla kohdalla kirjoitusintoa hämmentää kaikkien koettelemusten lisäksi se, että ei tunnu enää luontevalta jakaa netissä miten melkein 5-vuotias on vihdoin oppinut sanomaan R-kirjaimen mutta ei vielä pyyhi pyllyään tjsp. Lapsi on oma persoona ja hänellä on oma elämä. Ei tunnu enää oikeutetulta jakaa hänen elämänsä yksityiskohtia :)
Itsestä riittäisi kirjoitettavaa. Mutta sitä terapiaa varten tulisi varmaan perustaa uusi blogi.
Se on ihan totta, että enää ei tee mieli kirjottaa lapsistakaan ihan kaikkea internettiin - toisaalta musta tuntuu että usein kirjotan enemmän omista ajatuksistani äitinä kuin suoranaisesti lapsista. Ja kyllähän näitä äitiysajatuksia tulee välillä puitua paljonkin.
DeleteJos (ja vaikuttaa siltä että kun?) bloggaus on sulle hyvä tapa ilmaista itseäsi ja ajatuksiasi, niin voisi olla ihan hyvä idea alottaa uusi blogi, jossa voisit käydä läpi näitä kaikkia muita asioita! (ja jos niin teet, niin please kerro mulle!)
Ihanaa ja lämmintä kesää, paljon lämpimiä ajatuksia täältä <3
Jee kiva kuulla teistä tosiaan! Komppaan kyllä edellistä siinä että ihan terveeltä kuulostaa ja tosi kiva että oot päässy pelaamaan ja parkouraamaan <3 Mä yks päivä tein ruokaa yksin kotona ja laitoin eros ramazzottia, mun ikivanhaa "leivon syyssateessa ja kuuntelen" -musiikkiani ja oli ihan kreisiä. Kuuntelen kotona musaa lähinnä yksinollessa (ne hetket normaalisti kun olisi tarpeeksi hiljaista musiikille olen onnellinen hiljaisuudesta) ja tajusin taas miten paljon oon kaivannut musiikkia. Sitä että voi uppoutua tekemään jotain ilman pelkoa häiriöistä tai mistään ja kuunnella vaan ja laulaa mukana vaikka.
ReplyDeleteNo eksyinpä pikkasen taas sivuraiteille mutta oon siis iloinen sun omasta ilta-ajasta, sitä itsekin odotellessa! :D
Ps. mulla taitaa olla kolme blogia, viimeksi kirjoittanut niistä yhteen ehkä viime vuonna pari kertaa väkisin mutta esim lasten blogiin (joka tietysti on tärkein itselle) oon nuorimmaisen aikana saanu kaks väkinäistä tekstiä ihan huonon omatunnon takia vaan ja neitihän on jo yli 2,5v.. Jos ei lyyti kirjoita,ei auta :D On teidän elämästä kyllä tosi kiva lukea eli käyn aina välillä uskollisesti kytiksellä kuitenkin :)
Oma aika on kyllä niiiiiin kultaa! Ja se, että joskus koti on ihan vain itelle, ihan niin kuin sillon joskus ajalla ennen lapsia (ja miestä)! Että saa kuunnella ihan omaa musiikkia ilman että kukaan valittaa että korvat sulaa ja tehdä omia juttuja keskeytyksettä :D Kuulemma niitä aikoja on vielä tulossa joskus...
DeleteIhanaa että jaksat käydä välillä kurkkimassa täällä. Kyllä mun tekis mieli tätä taas päivittää - kunhan saan ton Andromedan tosta pelattua loppuun eka!
Toivottavasti jatkat kirjoittamista, teidän kuulumisia olen lukenut ekasta raskaudestasi lähtien. Meidän esikoisilla taitaa olla vain muutama kuukausi ikäeroa.
ReplyDeleteJa tuosta äidin kuolemasta ja sen ajankohdasta... äitienpäivä on vaikea mutta niin on esikoisen syntymäpäiväkin! Mun äitini kuoli seuraavana päivänä esikoisen 1-vuotispäivästä. Tämä nyt on tietysti tarpeetonta tässä sanoa, mutta heti kuoleman jälkeisinä tunteina yksi ajatuksista olikin, että onko tyttäreni synttäripäivä nyt ikuisesti pilalla? No, ei ole ja älytöntä oli edes miettiä tuollaista. Aina ne tietenkin kulkee käsi kädessä. Vaikka nyt syksyllä tulee neljä vuotta äidin kuolemasta, niin silti sitä aina tulee erityisen paljon murehdittua.
Että en lupaa kamalasti helpotusta lähivuosille tämän surun suhteen. :(
Ja kiva hei kuulla, että lähdet omalle reissulle!
Kiitos kauniista sanoista :)
DeleteOon pahoillani, säkin olet joutunut käymään läpi samoja juttuja :( Se on jännä, että se ikävä kulminoituu juuri sille kuolinpäivälle, toisaalta ainakin mulla se selkeästi ajankohtana vaan nosti niitä muistoja vahvasti pintaan. Ja sitten tietty se äitienpäivän aiheuttama ikävä.
Se helpottaa varmasti ajan kanssa. Pikkuhiljaa. Ja koitan muistuttaa itselleni, että näin tämän kuuluu mennä, tässä järjestyksessä, ja se aina lohduttaa edes ihan pikkasen.
Ihanaa kesää!