Sunday, June 26, 2016

3v-11kk-26pv & 1v-8kk-0pv

Ulkomailla asumisen harmi (no, yksi niistä) on se, että sillon kun meillä olisi juhlapäivä, kukaan muu ei juhli. Sillon kun täällä olisi juhlat, me ei osata juhlia. Memorial day? Mitä sillon tehdään? Thanksgiving?? No okei, tilaan kaupasta valmiin aterian (enkä tosiaan ala työntää käsiäni jonkun kalkkunaparan hanuriin). 4th of July:na pitää varmaan grillata ihan vaan koska.

Me päätettiin juhlia juhannusta tänä vuonna isomman synttäreiden muodossa. Vaikka mä olen periaatteessa kouluttautunut tapahtumatuottaja, niin vähän kaoottiseksi meni. Sekavan päätöksenteon puutteessa ilmotin vieraille (viisi kaveriperhettä) edellisenä iltana kymmenen aikaan juhlien lokaation. Ja olin ajatellut, että alan illalla jo vähän valmistella juttuja ja koska juhlat oli alkamassa lauantaina vasta puoli neljältä, ehtisin aivan hyvin tehdä kaiken tarvittavan ja aikaa jäisi ylikin.

Lauantaiaamuna päädyttiin kuitenkin jotenkin keskustelemaan miehen kanssa siitä saako pienempi mahdollisesti lyijyä napaansa hörppiessään lämmintä kylpyvettä (toinen hauska asia täällä ulkomailla....) ja aamupäivä meni sitten sitä murehtiessa ja vedenlaadun raportteja lukiessa. Siinä vähän ohimennen skypeiltiin myös kuulumisia mummupapan kanssa ja sen jälkeen kyynelehdin vähän koti-ikävääkin, kun näyttivät kuvia miten kauniisti kukat meidän pihalla kukkii ja miten kaunista ja vehreetä siellä on ja miten valkoinen ja ihana meidän Espoo-koti onkaan.

Sitten yhtäkkiä oli lounas ja pienempi meni päikkäreille ja kello oli yli yks. Noo, äkkiäkös väsään sen maissileivän ja täytän croissantit ja bagelit ja leikkelen paprikat ja koristelen muffinssit (ilman minkäänlaista harjotusta, mind you) ja teen sen couscoussalaatin ja pilkon vihannekset jne. 

No, vähän tuli kiire kuitenkin. Oli mulla sentään valmiina (Frozen) ilmapallot katonrajassa ja (Frozen) kakku (jääkaapissa) ja (Frozen) lautaset, koristeet, muffinssitarjoilutorni, lautasliinat, mukit ja pöytäliinat (paperikassissa) olemassa. Mutta ne tarjoilut - eihän tässä pitänyt olla mitään tehtävää??

Puoli neljältä oltiin vielä kotona. Mulla oli 30 sekunnin meikki kasvoilla, tukka edellisen aamun letillä (eikä puhettakaan mistään suihkussa käymisestä) ja mekko päällä (saumat ulospäin - mutta tämän huomasin vasta autossa, kun oli liian myöhästä vaihtaa). Matkalla puistoon tuli ensimmäinen soitto huolestuneilta vierailta: ollaanko oikeassa puistossa..?

Loppujen lopuksi juhlat meni hyvin. Vieraita oli kohtuullisesti ja puisto oli hyvä valinta. Suurimman osan ajasta oli riittosasti varjoa ja meidän juhlat oli ainoat puistoilijat. Lapsilla oli kivaa (varsinkin kun muistettiin ottaa saippuakuplakone mukaan), eikä kukaan vammautunut ruhjeista ja äksidenteistä huolimatta pysyvästi. Aikuisilla oli kivaa ja kaljaakin oli (tietty).

Ruokakaan ei loppunut kesken, kakku oli yllättävän hyvää eikä teollista, ja kun oltiin TOSI nopeita, saatiin kynttilät syttymään ja isompi puhaltamaan ennen kuin tuulenvire voitti. Laulettiin onnea, isompi sai ihania lahjoja ja tuli hetki, jollon mäkin istuin alas ja hengitin vähän aikaa. Loppujen lopuksi ei se niin haitannut, etten ollut se mielikuvieni (toiveitteni) freesi, rentoutunut äiti, jolla on hiukset laitettu kauniisti ja homma hallinnassa. 

Se on jännä miten sitä koittaa ostaa muka kaiken niin valmiina, ettei oikeasti tarvi valmitella yhtään mitään, mutta silti pitää valmistella ja aika loppuu kesken ja koti on kaaos, vaikka juhlat ei edes ollu kotona.

Sitten tuli ilta, vieraat lähti kotiin. Tajusin, etten ollut ottanut yhtä ainutta kuvaa (eikä varmaan kukaan muukaan). Nappasin kuvan pöydästä ja sitten mekin lähdettiin, uupuneina ja onnellisina. Käsittämätöntä, että meillä asuu täällä (melkein) nelivuotias isompi. Ihana, ihana isompi.

Mitä juhlista jäljellä.

Sunday, June 19, 2016

3v-11kk-19pv & 1v-7kk-23pv

Pienempi on reilu puoltoista vuotta. Se on alkanut sanoa paljon sanapareja ja saattaa toistella tietyn aihepiirin sanoja monta kertaa, koska ne on jääny selkeästi mietityttämään. Isompi. Hakee. Piikkuul. (preschool). Niin rakas, mennään hakemaan isompi preschoolista. Pienempi. Paketti. Käteen. Iti. Hakee. Potti. Niin kulta, kävitte isin kanssa hakemassa postilokeroilta paketin, jonka toit omissa käsissäs kotiin. 

Pienempi on kasvanu huikeesti. Sen lisäksi, että se on (isomman tapaan) kuronut pituutta kiinni, se on kanssa ottanut jättimäisiä henkisiä harppauksia. Ollaan hyvin vahvassa ITTE ITTE vaiheessa ja tilannehan on siis se, että usein on liian vaikeeta itte itte, mutta auttaa ei saa. Niinpä pienempi parkuu kun ei onnistu ja karjuu itte itte ja sohii vaan mun käsiä pois jos koitan vähänkään jeesiä. Meillä kestää välillä aamupukemiset melko kauan... Ja tämähän siis kurottuu siihen asti, että joskus ainoa tapa, jolla pienempi suostui syömään kiiviä oli se, että sai ensin itse leikata veitsellä lohkon itselleen.

Vaipan vaihtaminen on usein hankalaa. On joko itte itte tai sitten ei ollenkaan. Paitsi jos mies on kotona, isi kyllä saa vaihtaa vaipan (kiitti.). Turvaistuimeen täytyy saada kiivetä itte itte, paitsi että usein matka harhautuu ja tulee kova protesti, jos äiti vähän ohjaa etupenkiltä takaisin oman istuimen suuntaan. Ja kun pienempi on saatu vihdoin istumaan ja turvavyöt kiinni (ITTE ITTE), niin sittenhän sitä ei saa sieltä enää ulos. Avaan vyöt (paitsi että itte itte) ja sitten se sulkee ne (saa itse ylimmän soljen kiinni) ja isompi kyllästyy odottamaan ja mä käyn taistelua vöiden avaamisesta ja pienemmän kiskomisesta ulos autosta. Että sitten puistoilun jälkeen voidaan alottaa taas uusi matsi.

Jotenkaan mä en muista isomman ikinä menneen läpi mitään kauhean vahvaa itte-vaihetta??

On aivan hellyyttävän kiinnostunut vauvoista ja vauvanukeista. Alunperin isommalle ostamani vauva on nyt syrjäyttänyt unilehmän, vaikka siinä nukessa on kovia muovisia osia ja sen haalari on rikki ja sen korva on puoliksi pupunsyömä. Nukke tulee mukaan, nukke pitää laittaa nukkumaan omiin rattaisiinsa, paitsi että nukke pitää myös saada kainaloon nukkumaanmennessä. Nukke on vauva. Nukke on ihana. Nukke on tärkeä. Nukelle pitäisi keksiä nimi.

Isompi ei ole koskaan ollut kiinnostunut nukeista. Tai vauvoista. Lähin mihin tässä päästään on myyrä, jonka se välillä tunkee kurpitsakoriin unille. Okei, välillä se ottaa matsia myös pienemmän kanssa siitä, meneekö nukenrattaisiin myyrä vai nukke, mutta mä luulen tän johtuvan vain pienemmän kiinnostuksesta rattaita kohtaan.

Pienemmän sanavarastoon on rantautunut 'kato' ja se kuuluu noin viisisataa kertaa päivässä. Plus toinen viisisataa isomman suusta. Totta puhuen meidän kodin ilmatila on oikeastaan sumuinen kaikista 'kato' -huudahduksista. Okei, siis onhan se hienoa, että pienempi on oppinut menemään pääseisontaan sohvaa vasten (se keskivartalohallinta!) ja hyppää korkeelta kokolattiamatolle alas (tosin totee aina perään: sattuu!). Mutta siis kato kato kato kato kato! Myös kato kun jalka heiluu! Kato kun seison! Kato kun kävelen! Kato kun mä katon! Kato!

Pienempi kuljettaa ruoan jälkeen (tai siis yrittää isomman perässä) astiansa keittiöön ja sanoo 'kiitos', kun sille antaa pastillin. Niin ja oppi juuri kanssa sanomaan pastilli! Aikasemmin se taisi olla vaan 'pattiii, pattii!'

Suuhun on tulossa vikat, isot kulmurit - varsinkin ne yläversiot on just puhkeemassa. Pienempi sanoo autchii (kuten meillä kutsutaan pipejä) ja kaivaa sormillaan hampaitaan. Haluaa myös itse valita vaatteitaan - eli päälle laitetaan mekko. Ja leggareiksi valitaan pinkit (voi kyllä, nyt jo). On yksi niistä, joilla kengät on 80% todennäkösyydellä oikeissa jaloissa (vaikka en mitenkään usko, että se osaisi vielä itse erottaa), kun isommalla se on päinvastoin, mikä on vähän kummallista, kun luulisi sen olevan aika fifty-fifty.

Mä olin tänään pesemässä hiuksia, kun pienempi olisi hirveästi tahtonut tulla kanssa kylppäriin. Ja reppana käytti kaikki osaamansa sanat saadakseen viestin perille: Ovi!! Avaa! Auki! KOPKOPKOPKOP! Huutelin sille oven läpi lohdutusta, mutta onhan se nyt aika liikuttavaa. KOPKOPKOP! Jäi epäselväksi mitä asiaa pienemmällä oli, mutta voi olla, että se olisi halunnut (kuten muutamia kertoja aiemminkin) vaan kertoa olevansa valmis menemään preschooliin: Pienempi. Piikkuul! Pienempi piikkuul!

Pienempi on ihan mahtava tyyppi. Mutta mä vähän epäilen, että sille tulee vähän raffimmat lähivuodet kuin isommalla.

Pienempi.

Wednesday, June 15, 2016

3v-11kk-15pv & 1v-7kk-19pv

Mä ajattelin tänne tullessa, että solahdan varmaan paremmin amerikkalaiseen kulttuuriin kuin brittiläiseen. Ja olin mä oikeassa, täällä on luontevampi olo (gnaah, muistan vieläkin sen Lontoon naapureilta joululahja yhden tapaamisen jälkeen -katastrofin). Hyvistä yrityksistä huolimatta kyllä se nyt vaan on myönnettävä, että tuon tuostakin putoan yllättäviin ja noloihin sudenkuoppiin, koska .. no suomi.

Oon kuitenkin yrittänyt minimoida kompastumiset mm. initioimalla small talkin ihan itse ja pitämällä vakiovastaukset valmiina mielessä. I'm good thanks, how are you? Have a good one! Thanks, terrific.  Oh, your child is precious! I love her hat/shoes/shirt/skirt. Etc. On helpompaa hallita small talkia kun on itse se johdatteleva, kokeilkaa vaikka!

Mutta sitten aina tulee niitä yllättäviä hetkiä, joissa urpo-suomalainen astuu esiin ja on urpo.

Olin tuossa taannoin tanssitunnilla. Lähtiessä siinä muutama seisoskeli oven ulkopuolella ja sanoi mullekin heippa ja hauskaa että olit tunnilla ja see you next week!

Oikea vastaus olisi tietenkin ollut 'thanks ja see you next week!'.

Urpo-suomalainen vastaus meni jotakuinkin näin: Thanks and .. yeah, it was fun, I think I'll probably come next week, erm, I think,  yeah, thanks, bye bye!

Ja sitten se meni autoon hakkaamaan päätään tööttiin. Koska siis. En mä ollut ajatellut asiaa ihan niin pitkälle, että tulisinko seuraavalla viikolla. Ja enhän mä nyt voisi VALEHDELLA niille, että tottakai tuun, jos en oo varma tulenko! Ja jos sanon, että see you next week, niin sitten hävettäisi kamalasti (vaikka en koskaan menisi enää uudestaan ja näkisi niitä missään), että menin sanomaan, että tuun vaikken tuliskaan. Ei me nyt niin tehdä!

Aargh.

Haha, niin joo, meidän naapurissa asuu aasialaisia. Kiinalaisia, heti ajattelin. Siellä on isoäiti kiinalaiseen tapaan hoitamassa lastakin. Selvä tapaus. Okei, kuulin myöhemmin, että ei ole isoäiti vaan nanny, mutta assosiaatio oli tehty, myöhästä vaihtaa.

Niinpä tuossa tavatessa kertoivat olevansa muuttamassa takaisin kotimaahansa ja kysyivät haluaisinko jotain heidän kalusteitaan, kun eivät kuitenkaan ota mukaan. Siinä lamppua raahatessa kysyin sitten sen inevitable kysymyksen: miksi ovat palaamassa Kiinaan.

Taiwaniin, korjasi ystävällinen mies.

Aargh. Mitäpä siihen vastata? En ainoastaan tehnyt itsestäni urpoa, vaan vahvistin stereotypiaa siitä miten valkoset ei erota aasialaisia toisistaan ja olettavat heti että kaikki on Kiinasta. Pyytelin vuolaasti anteeksi tahdittomuuttani samalla kun törmäilin niiden lamppu käsissäni ovenpieliin. Kohteliaat aasialaiset oli kohteliaita ja nyt mulla on olkkarissa lamppu, joka iäksi muistuttaa tästä onnistuneesta sosiaalisesta hetkestä.

Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että täällä olen alkanut ymmärtää ihan eri tavalla miksi suomalaisia pidetään niin hirveän huonokäytöksisinä. Me ollaan! Eikä vain silleen, että ei anneta puolituntemattomille naapureille lahjoja jouluna, vaan siis ihan semmosessa yhteenkuuluvuus- ja ystävällisyyshengessä.

Monesti amerikkalaista höttökulttuuria ja pinnallisuutta kritisoidaan, mutta mun on pakko sanoa, että varsinkin näin ulkomaalaisena se, että mulle puhutaan kauniisti ja ystävällisesti tekee mun olon tosi paljon tervetulleemmaksi (.. onko toi sana?) ja saa mut haluamaan hyvää myös näille ihmisille. Että mä olen osa jotain, mikä on 'me', eikä noi muut ja minä. Että me vedetään samaa köyttä, puhalletaan yhteen hiileen ja ollaan samalla puolella. Että tuntemattomat ihmiset toivottaa tervetulleeksi tanssitunnille ja moikkailee kivasti lähtiessä.

Ja vaikka se on vaan tapana täällä, niin silti mua hymyilyttää kun mun lapsia kehutaan tai mulle hymyillään. Vaikka tiedän, että se on vaan sanahelinää, niin se, että ihmiset on ystävällisiä toisilleen ja keksii toisistaan hyvää sanottavaa tekee kokonaisilmapiiristä ihan - isomman sanoja lainatakseni - tuhat-tuhat kertaa positiivisemman ja ilosemman.

Kerran kaupasta lähtiessä tultiin jonkun kiireisen miehen kanssa samaan aikaan oville ja mies kiireessään porhalsi mun ohi ja tajusi mun olemassaolon vasta siinä. Ja sitten se PYYSI ANTEEKSI ettei ollut jäänyt pitämään ovea mulle! Siis pyysi anteeksi!

(Juujuu, toki täälläkin on tylyjä dmv-virkailijoita ja yrmeitä kaupan kassoja ja joku yksittäinen nyreä äiti-ihminen)

Moni sanoo, että paikallisiin on vaikea ystävystyä, koska ne on vaan pintaystävällisiä eikä oikeasti kivoja. Tohonkaan en oo oikeasti vielä törmännyt (vaikka varmasti sitäkin löytyy). Toki mulla on aika pieni otos, mutta ne pari jenkkikaveria (eikä immigrantteja) jotka mulla on, on kyllä oikeasti tosi sydämellisiä ja niistä on tullut mulle läheisiä tosi nopeasti ja helposti.

Ja lapset, siis voi luoja lapset! Mä häkellyn jatkuvasti miten sosiaalisesti taitavia ne on! Miten ne pienestä pitäen osaa perus-smalltalkin, miten taitavasti ne keskenään ratkoo ongelmiaan (puhumalla!) ja miten ne leikkii keskenään. Miten ne puhuu vanhemmilleen. Miten ne puhuu sisaruksilleen. Let me tell you, ai-van erilaista kuin mitä oon tottunut kuulemaan. Kun täällä jenkkilapset kehuu toistensa onnistumia kun suomalaislapset kilpailee siitä että 'eikun MINÄ olen parempi!'.

Muutama fundamentaalinen ero selittänee: täällä tosiaan jo tyyliin vastasyntyneille (ja koirillekin!) opetetaan 'say hello' (naureskelin tälle sillon pari vuotta sitten. Not so much anymore). Lapset kuulee vanhempien ystävällisen tavan puhua vieraille (ja toisilleen) ja ottaa oppia siitä (vanhemmat myöskin - no varsinkin tällä rikkaalla, hyvinvoivalla ja sillä tavoin hyvin kapealla ja vinoutuneella alueella - puhuu tosi kauniisti lapsilleen).

Sosiaalisten taitojen opettelua pidetään tosi tärkeänä myös preschooleissa ja kouluissa. Aikuiset puhuu vieraistakin lapsista 'kavereina' ja kannustaa menemään tutustumaan. Ja vielä yksi hyvin tärkeä: introverttiys on ok, mutta sosiaalinen taidottomuus ei. Myös ujot, hiljaiset ja introvertit osaa sosiaaliset taidot, eikä pelkää käyttää niitä! Mun mielestä mahtavaa ja tässä asiassa voisi meillä suomalaisilla olla parantamisen varaa.

Muutoksia omaan suhtautumiseeni täällä oon huomannut. En enää pidä ok:na sitä, että ujo isompani vetäytyy mun taakse eikä tapaamistilanteessa tervehdi. En tietenkään painosta tai tee asiasta isoa numeroa, mutta oon alkanut ottaa leikkeihin ja muihin mukaan enemmän tervehtimisiä ja ollaan puhuttu, että jos ei halua sanoa moi, niin on ihan ok vaikka vilkuttaa. Vaikka yhdessä sormella. Ja kas: isompi huutelee mun mukana talonmiehille hello:ta ja on alkanut vilkutella tuntemattomille. Mies raportoi sen vastanneen jopa naapurin small talkiin 'I'm good'.

Toinen muutos on se, että leikkikaverin iällä ei ole merkitystä, kaikkien kanssa leikitään. Toki isompi pääsee harjottelemaan leikkimistä pienemmän kanssa jatkuvasti, mutta tää on ehkä ollut enemmän mun omassa päässä. Oon aina ajatellut, että etsin isommalle leikkikaveria täsmälleen samanikäisistä (en oo varma onko tää vaan minä, vai joku suomikulttuurijuttu) lapsista. Mutta täällä lapsia katsoessa oon alkanut tosi paljon kyseenalaistaa tätä hölmöä ajattelua. Kaikenikäiset lapset leikkii keskenään ja on mieletön rikkaus osata olla kaikenikäisten kanssa ja keksiä leikkejä, joissa on kaikille oma, luonteva ja mukava rooli.

Sanottakoon tähän vielä, että mä olen ollut oikein malliesimerkki kakarasta, joka ei halua ottaa pienempiä leikkiin mukaan ja sulkea kavereiden pikkusisarukset (ärsyttävinä kiljukauloina) leikin ulkopuolelle. Ja jonkun (aikuisen) olisi todella pitänyt kouluttaa mua tän suhteen.

Mutta joo, miettiessäni ulkomaalaisia, jotka tulee Suomeen - on helppoa tajuta miksi ne tuntee olonsa niin vieraiksi ja ulkopuolisiksi. Ei meidän tarvi edes yrittää olla luontaantyöntäviä, meidän peruskulttuuri tekee sen meidän puolesta. Ehkä tässä olis mahtava tilaisuus kasvattaa seuraavasta sukupolvesta vähän erilaista.


Synttäritarvikekauppa. Pieni ja vaatimaton.

Wednesday, June 8, 2016

3v-11kk-8pv & 1v-7kk-12pv

Tänään olisi mutsin synttäripäivä. Kuten viime vuonna, tänäkin vuonna tehtiin kortti ja mä kirjotin pienen kirjeen. Myös pienempi osallistui tähän yrittämällä matkia miten kirjotetaan maamo ja mutisemalla samalla monta kertaa 'maamo maamo' (I'm not kidding).  Laitoin kortit ja kirjeet talteen, ehkä niitä on kiva joskus vielä lukea.

Multa kysyttiin mikä on lempimuisto mutsista. Mieleen tuli asioita viimesiltä kuukausilta, viimesiltä vuosilta, kunnes lopulta päästiin mun lapsuuteen. Mun lempiparasmuisto on varmasti se, miltä lapsena tuntui kiivetä mutsin syliin ja mutsin halaukseen. Se sellanen aukottoman turvallinen, rakas, tärkeä paikka, jossa mikään ei uhkaa ja on sellasena täydellisen rakkauden ympäröimänä. Se kosketuksen tuoma lämpö ja turva, jollasta ei missään muualla voi kokea.

Yhtäkkiä mieleen tuli kanssa hetki viimesiltä kuukausilta. Löysin äidin itkemästä yhtenä iltana ennen nukkumaanmenoa. Koska sattui. Pidin mutsia pitkään pitkään halauksessa ja silitin väsyneen itkuista. Seuraavana päivänä mutsi kertoi kivun hetkellisesti vähentyneen kosketuksen myötä. Ymmärsin täysin, kosketus ei toimi kipulääkkeenä ainoastaan lapsille.

Tänään mä yhtäkkiä näin sen yhteyden, roolien vaihtumisen. Istuin autossa ja itkin. Ja ikävöin. Olispa mutsi täällä.