Monday, April 25, 2016

3v-9kk-25pv & 1v-5kk-29pv

Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoista (ainakin sellasista, jotka USKON oikeiksi muistoiksi) on kesänen päivä vuodelta 1984. Mutsin synttärit, kesäkuun 8. Mä olen kolme ja puolivuotias. Mutsi hämmästyy: eihän noi apupyörät edes kosketa maata? Otetaan ne pois.

Irrotuksen jälkeen mut lähetetään matkaan. Aja tuonne lipputangolle ja takas. En oikein tajua mikä siinä nyt olis niin ihmeellistä, apupyörät tai ei. Ajan. Kaikki on aivan riemuissaan ja mäkin alan tajuta, että hei mahtavaa, mähän siis pyöräilen kuten ISOT! Ilmassa on juhlan tuntua.

Isompi lähti ajamaan tänään, miehen synttärinä (no okei, päivä myöhässä) ilman apupyöriä. Ikää 3v9kk. Oltiin kaikki aivan riemuissamme. Mulle nousi vähän pala kurkkuun. Muistan valokuvan sieltä omasta lapsuudesta ja jotenkin musta hetkittäin tuntui kuin se auringossa fillaroiva pieni tyttö onkin minä itse. 

Isompi vaan entistä isompi. 

Siellä se menee, myyrä korissa!

Sunday, April 24, 2016

3v-9kk-24pv & 1v-5kk-28pv

Viikko on ollut vähän laimea. Sellanen vähän itkuherkkä, vähän matalalento, vähän löysä ja nuutunut. Sieltä mistä aita on matalin. Tänään en jaksa yrittää. Kuinkahan monta vuotta siitä on kun viimeksi istuin koko viikonlopun sisällä kotona, söin pitsaa ja katoin telkkaria. Tyyliin kaikki Star Wars -leffat putkeen. Tai kokonainen kausi jotain hyvää scifiä. Että mä ottaisin just nyt tollasen viikonlopun.

Ja siis kun sanon, että 'en jaksa yrittää', niin silti sitkeesti vedin läpi puistot, kirjastot, suomipuiston, metsäilyt, sisäleikkipaikat, eväsretket, kauppakäynnit, vessakäynnit (pienempi on ilahduttavasti alkanut ottaa kirjan kainaloon, mennä kylppärin ovelle ja ilmottaa: KAKKA. Ja by golly, kakkapa kakka!), iltakännit .. eikun siis rutiinit jne. Perjantaina aloinkin olla aika finaalissa ja yksinkertaisten asioiden toimittaminen oli tasoa värisokea kissa rubiikinkuution kanssa. Lisäksi kohti loppuviikkoa mun suuhun oli ilmestynyt seismografi, joka ilmotti jokaisesta tärähdyksestä (kuten esim. askeleesta) vihlomalla. Nice.

Mentiin iltapäivällä (koska siis ulos on päästävä, muuten kaatuu seinät meidän kaikkien päälle) sisäleikkipaikkaan, siihen kaikkein helpoimpaan, jossa yleensä ihan oikeasti voi vaan tuijottaa seisovin mombie-silmin tyhjyyteen. Lelut on riittävän isoja ettei niihin tukehdu, liukumäki niin matala ja turvallinen ettei siitä putoa ja tekemistä lapsille niin paljon, että ne jaksaa touhuta itsenäisesti.

Soitto hammaslääkärille: APUA. SATTUU. VIIKONLOPPU. Hammaslääkäri kuulosti vähän epäluuloselta. No sattuuko kun juot kuumaa/kylmää? Ei. Pureskeletko hampaitasi öisin? Eeeehkä.. (Mietin viime viikon öitä, joihin mahtuu ainakin kolme painajaista, joissa lapset hukkui tai kadotin ne tai asemiehet oli tulossa meidän kotiin ja yritin tunkea niitä piiloon sängyn alle (unessa oltiin Beirutissa (??) ja oon erityisen ylpeä aivojeni kehittelemästä terroristijenginimestä näille asemiehille: Beirax)). Niin, sehän voi johtaa vaikka hampaan kuolioon.. Pitääköhän sulle juurihoito.. Ootko muuten varma ettei sulla oo poskiontelontulehdus?

Kului muutama tunti ja sattuva hammas oli muuttunut koko naaman jomotukseksi. Päätin kuitenkin urhoollisesti odottaa vielä lauantaihin että saisin maksimoitua lääkärinmetsästyskurjuuden ja geneerisen hankaluuden.

Lauantaina naama meinasi räjähtää irti ja tuntui että koko koko ylähammasrivistö putoo. Mene vaan kavereitten kanssa kasailemaan Ikeaa, kannustin kuitenkin miestä aamulla. Koska oon hyvä vaimo ja eihän mun sairastaminen saa olla sosialisoinnin esteenä. Neljän tunnin kuluttua soitin vikisten: tuu takas.

Hammaslääkäri veikkasi oikein, poskiontelontulehdus. Nenäkannutin ja -suihkutin ja vedin lääkkeitä. Hammassärky alkoi loiventua. 

Näkeekö kukaan muu ironiaa siinä, että oltuani puoltoista vuotta (päällekin?) käytännössä tosi terveenä mulle iskee poskiontelontulehdus hetkeen, jolloin olen ensimmäistä kertaa elämässäni ollut kaks viikkoa ilman maitotuotteita?

No anyway. Päätin ottaa sairaslomapäivän äitiydestä ja pistin annoin miehen hoitaa lapsia ja kotia koko sunnuntain (no tein mä niille sentään ruokaa). Ja lepäsin. Teki hyvää. 

Sori mies, juhlitaan niitä sun synttäreitä ens vuonna paremmin. 

Sadepäivähommia

Sunday, April 17, 2016

3v-9kk-17pv & 1v-5kk-21pv

Alotettiin pienemmän kanssa viime maanantaina kahden viikon kokeellinen maidoton ruokavalio. Niin moni on kehunut ja kertonut miten se parantaa kaikki vaivat ja iho hohtaa ja maailma paranee. Ja siis emmä muuten, mutta kun meillä molemmilla on kovasti atooppista ihottumaa, johon tuntuu tällä hetkellä auttavan vain kortisoni ja sekin aika keskinkertaisesti ja hetkellisesti.

Viikon aikana on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Ainakin ollaan käyty pari kertaa metsässä ja loiskuteltu purossa ja tapettu itikoita ja ihasteltu punapuita. Vähän mä Suomen metsää kaipaan, nää on niin helppoja nää metsät täällä. Vain vähän aluskasvillisuutta ja tosi paljon aika tasasta alustaa. Mutta toisaalta sitten taas kirkas, auringonvalossa välkehtivä puro, joka on just sopivan matala, ettei lapsille varsinaista vaaraa. 

Tokihan pienempi kyllä sitten sinne veteen askelsi ja kruunasi polskuttelun pyllähtämällä takamukselleen, mutta näitähän nyt sattuu. Okei, mulla oli meille eväät ja hyttysmyrkkyä ja aurinkorasvaa ja vesipulloja ja piknik-viltti, mutta mulla ei ollut vaihtovaatteita. Improvisoin isomman hupparista pienemmälle housut, joihin sidoin puklurätin vyöksi. Ihan tyytyväisenä pienempi kävi rattaisiin nukkumaan päiväunia isomman kirmatessa leikkikentällä. 

Ihan kauhean pitkään se ei kuitenkaan nukkunut, kun isompi palasi viltille ja nojasi vähän rattaisiin, jotka humpsahtaen mätkähti kyljelleen nurmikolle. Pienempi tästä tietenkin parkumaan, eikä se sen jälkeen enää mitään nukkunut. Puoli tuntia yritin veivata vaunuja, kunnes pakkasin meidät kaikki autoon ja lähdin ajelemaan. Kyllä se sinne nukahtaa.

Ja nukahtihan se! Heti kun tunti, jonka aikana isompi oli vetänyt kolmen vartin päikkärit itse, oli lasissa ja mä aloin olla aika kypsynyt ajeluun.  Hahaa, ajattelin uupuneena, nyt saan sen siirrettyä rattaisiin ja päästään taas päikkäriraiteille.

WRONG! 

Mulla kävi vähän mielessä, että miksi ihmeessä mä edes yritän. Että nää on näitä mun huonoja äitiyspuolia, että jatkan sitkeesti itseni ärsyttämistä yrittämällä jotain asiaa, joka selkeästikään ei tänään ole tarkoitettu tapahtuvaksi. Hampaat irvessä vaan let it goooo, let it goooo! Joskus se on vaan vähän vaikeeta.

Seuraavalla metsäreissulla aurinko paistoi vielä kauniimmin ja mulla oli vaihtovaatteet mukana, mutta kukaan ei pyllähtänyt tai herännyt kesken päikkärien.

Sen sijaan on a personal note: mä vedin leuan ja multa lohkesi hammas. Ei mitenkään toisiinsa liittyen tosin. Ja kävi lopulta ilmi, että multa itseasiassa lähti vain paikka eikä hammaspala, mutta voi hyvä luoja että pelästyin, kun hammaslankauksen yhteydessä hampaasta puuttuikin yhtäkkiä kolmannes.

Just tälleen paras aika. Sunnuntai. Ei mitään tietoa paikallisista hammaslääkäreistä (aikuisille). Jotain tälle nyt varmaan pitäis kuitenkin tehdä.

Facebook ja sen ryhmät pelasti. Löysin SUOMALAISEN hammaslääkärin täältä ja se jopa vastasi puhelimeen (vaikkei ollut töissä) ja lupasi hoitaa hampaan (and I repeat: vaikkei ollut töissä), vaikka sillä ollut hoitajaakaan apuna. God bless.

Ei ollut Frozenia ruudussa, enkä ollut best adult ever, mutta sen sijaan sain palvelua sunnuntaina, ihan tiskin alta ja työaikojen ulkopuolelta tyypiltä, joka ei yrittänyt myydä mitään lisäpalveluita, ja käytti sanoja kuten 'pappilan hätävara' ja 'se oli vain paikka, jonka liimaus petti'. On hiukan kiitollinen olo.

Niin ja se leuka. Joskus pari kuukautta näin Facebookissa jotain mikä sai päättämään, että kyllähän mä nyt elämässäni tulen vielä leuan vetämään! Ostin leuanvetotangon, kävin yhdellä personal trainer -sessiolla ja ostin pari apukuminauhaa. 

Sitten tuli se päivä, kun leuka nousikin tangon yläpuolelle. Okei, tätä edelsi tosi monta päivää ja viikkoa sellasta, että leuka ei noussut tangon yläpuolella ja tunnustettakoon että lähtötilanteessa leuka ei noussut paria senttiä enempää ilman apuja. Mutta nyt! I made it! Self-five!

Ja sitten se maidottomuus. Näin viikon lopulla ihossa ei näy vielä(kään) juurikaan mitään muutoksia. Eikä oikeastaan missään muuallakaan. Aion sitkeästi jaksaa vielä ainakin toisen viikon ja samaan aikaan toivon ja en toivo, että tää auttaa. Koska siis siinä missä olis tietenkin tosi kivaa että iho-ongelmat katoasi, totaalinen maidottomuus tuntuu ainakin vielä aika vaikeelta. 

Kaveri sanoi: älä koita ostaa substituutteja, koita etsiä luontaisia maidottomia reittejä. Tai jotain samalla sanomalla. Joop, onhan tää vielä aika harjottelua.

Eli hei, parhaat maidottomat reseptit kehiin? 

Korkeiden palmujen puisto.

Metsässä

on

mukavaa!

Sunday, April 10, 2016

3v-9kk-10pv & 1v-5kk-14pv

Heräsin maanantaina (viikko sitten, mind you) puoli kuudelta (kuten varmaan koko edellisen viikon) pienemmän nälkäilmasuun. Äkkiä paita (minun) ylös - jos se vielä vaikka nukahtaa rinnalle - ja silmät kiinni. Vartin kuluttua mutisin ei ei ei EI EI EI VIELÄ OLE AAMU pirteälle pienemmälle, joka lähti vaeltamaan kohti ovea. Pian kävi ilmi, että olin väärässä: oli aamu.

Kiristin hampaat yhteen ja siirryttiin lasten huoneeseen. Yritin vielä kiskoa peittoa korville, vaan turhaan. Päivä oli käynnistynyt. Vietin päivän pidellessä itsestäni kiinni (henkisesti) etten heittäydy lattialle kokonaisvaltaisen tantrumin kourissa ja huokasin helpotuksesta kun babysitteri tuli iltapäivällä.

Illalla katsoin telkkaria ihan liian myöhään enkä mennyt ajoissa nukkumaan.

Heräsin tiistaina puoli kuudelta (kuten varmaan koko edellisen viikon) pienemmän nälkäilmasuun. Äkkiä paita (minun) ylös - jos se vielä vaikka nukahtaa rinnalle - ja silmät kiinni. Vartin kuluttua mutisin ei ei ei EI EI EI VIELÄ OLE.. EI OLE .. AARGHH pirteälle pienemmälle, joka lähti vaeltamaan kohti ovea. Pian kävi ilmi, että olin väärässä: oli aamu.

Tantrumia ei enää estellyt mikään. Itketti, harmitti, suututti (MIKSI MUN PITÄÄ HERÄTÄ NÄIN AIKASIN!). Kiukkuitketti: miksi kaikki haluaa ja vaatii multa kaikkea kokoajan, kun haluan vaan olla yksin ja nukkua! Oli vaikea puhua normaalejakin asioita tiuskimatta. Harmi-itketti, kun tuntui että mä en kestä mun elämää ja mulla on vain negatiivisia ajatuksia ja oon kamala äiti. Ja sitten harmi-itketti lisää koska kyllähän mä kestän mun elämää. Mulla on ihanat lapset ja ihana mies, vaan surkea itsekuri, enkä pääse ajoissa nukkumaan.

Käskin miehen töniä mut sänkyyn, jos en kymmeneen mennessä ole nukkumassa. Pyysin: Auta, auta! 

Keskiviikkona herätin miehen varttia vaille kuusi isomman vierestä lastenhuoneesta ja hätyytin molemmat makkariin jatkamaan unia, syötin pienemmälle banaanin ja siirryttiin alotettiin päivä. Väsytti, mutta vähän vähemmän. Hyväksyminen, alistuminen ja rimpuilun lopettaminen toivat tyyneyttä ja nostivat sietokykyä. Okei. Tää on nyt tätä. Nyt on ihan oikeasti tämä vaihe. Tämäkin menee sitten joskus ohi. Nyt vaan herätään puoli kuudelta. 

Iltapäivällä tuli babysitteri. Kertoi, että äiti oli ollut (ymmärtääkseni suhteellisen rutiininomaisessa) leikkauksessa ja yritti selvittää google translatorin avulla äidin puolalaisen poikaystävän kanssa tilannetta, koska ilmeisesti oli kuitenkin tullut jotain pieniä komplikaatioita. Kuulosti tutulta: äiti toisessa maassa, ei kontaktia lääkäreihin eikä yhteistä kieltä ihmis(t)en kanssa, joka voisi jotenkin auttaa tai kertoa jotain.

Madeltiin tukkosella highwayllä (koska ihmiset HIDASTI voidakseen katsoa kolaripaikkaa. Siis argh!) kohti sisäleikkipaikkaa ja juteltiin näistä. Kerroin omasta keväästäni kaksi vuotta sitten. Kuuntelin, kun babysitteri yritti tavottaa serkkuaan, ystäviään. Kyseli, tivasi, turhautui. 

Tultiin perille, droppasin tytöt ja sitterin sisäleikkipaikkaan ja lähdin itse läheiselle kuntosalille kaverin kanssa. Puolisen tuntia kului ja tajusin yhtäkkiä vilkasta puhelinta. Kolme missattua soittoa ja yksi epätoivoinen viesti: Please come I need to leave.

Tavotin puhelimella kovaa itkevän babysitterin. Äiti on kuollut. Läpsin itseäni vihaisesti otsalle (henkisesti) että olin unohtanut vilkuilla puhelinta ja säntäsin parissa minuutissa paikalle. Halasin pitkään, enkä oikein tiennyt mitä sanoa. I'm so sorry, I'm SO sorry. Do you need me to take you home?

Aviomies oli tulossa hakemaan, puhelimesta oli akku lopussa, eikä vieläkään oikein edes yhteyttä lääkäreihin. I'll go over the details later. I wasn't prepared at all.

Lähdettiin kotiin, isompi halusi tietää miksi babysitteri oli surullinen. Puhuttiin maamosta ja pupusta. Pelkäsin kokoajan, että sanon jotain väärää, jotain mistä tuleekin sitten niitä painajaisia. Joskus kun VANHAT ihmiset sairastuu, ne kuolee. Se on ihan luonnollista. Lähetin illalla vielä viestin: My thoughts are with you. Ajattelin myös maamoa ja niitä viimesiä päiviä.

Torstaina preschool. Olin selkeästi tosi paljon virkeämpi, elämä oli taas leppoisaa, rauhallista ja olin se äiti, joka halusin olla. Ja lapset oli niitä helppoja, hauskoja lapsia. Seikkailtiin merenranta-heinikkopuistossa, potkulautailtiin ja pienempi yllätti yhtäkkiä kääntymällä ja vilkuttamalla: baibai. 

Perjantaina oli suunnitelmissa mennä miehen töihin jätskille, mutta pienempi päätti vetästä sadan vuoden ruusus-unet, joten skipattiin jäde ja mentiin kaverin kanssa toiseen sisäleikkipuistoon. Pienempi yllätti sanomalla book ja nänä (nenä). Mietin, että lähettäisin babysitterille viestin, mutten tiennyt mitä sanoa.

Lauantaina käytiin isomman tanssitunnilla. Miehellä päivystys, oltiin ihan kotona. Ulkona sadetta ja lähdin lopulta illaksi article clubiin. Vähän niinkuin book club, paitsi että kun kellään ei ole aikaa lukea kirjoja, luetaan pari artikkelia ja sitten ehkä puhutaan niistä. Juodaan proseccoa ja syödään mansikoita. Menin ihanan naapuriäidin kyydillä ja kuuntelin tarinoita kuinka sen miehen intialainen suku oli piirrellyt niiden vastasyntyneen vauvan naaman täyteen piirrustuksia meikkikynällä ja pukeneet sen hirveeseen määrään koruja - kaikki jonkun uskonnollisen rituaalin tiimoilta tietenkin. 

Tänäänkin satoi. Yritin nukkua aamulla pitkään, mutta heräsin sittenkin. Puhuttiin mummupapan kanssa, siivottiin, sotkettiin, leikittiin ja tehtiin ruokaa. Kävin lounaalla kaverin kanssa ja palasin kotiin makaamaan väsyneenä puoliunessa sohvalla. Puhelinta vilkuillessa tuli vastaan tämä artikkeli (Huffington Post: This is why parents are more exhausted than you think they should be). Nauratti, osui just tähän.

Siirryin pohtimaan millä ihmeellä korvaan maitotuotteet pienemmän (ja mun omasta) ruokavaliosta. Sillä on kova atooppinen ihottuma ja monilla maitotuotteiden jättäminen pois on auttanut. Päätin kokeilla kaksi viikkoa. Hortoilin pitkin Whole Foodsia puoltoista tuntia etsimässä dairy free juttuja ja ostin hapankaalia. Kuulemma siinä on probiootteja.

Makasin puoliunessa sohvalla iltapäivällä ja puhelinta vilkuillessa tuli vastaan tämä artikkeli.  


Torstaina tehtiin taidetta!

Monday, April 4, 2016

3v-9kk-4pv & 1v-5kk-8pv

Subjektiivinen tietoisku aiheesta Piilaakso. Nyt, ennenkuin mä totun tähän liikaa, lienee aika tarkastella uutta kotimiljöötä. 

Me ollaan Mountain Viewssä. Se on kolmevarttia San Franciscosta kaakkoon (think Lohja Helsingille) ja parikyt minsaa San Josesta luoteeseen. Teknologian kehto, innovaation kevätniitty, insinöörien festarit, ihosyövän huvipuisto.

Palanen pohjoista Kaliforniaa.

Ja siis joo, kyllä tää [Piilaakso] elää ihan odotukset täyttäen. Kotiäitien puolisot on aina töissä jossain Facebookilla, Googlella, Amazonilla, Netflixillä (no mitä näitä nyt on) tai sitten jossain just kukkaan puhkeamaisillaan olevassa startupissa.  Autolla ajellessa tulee tuon tuostakin vastaan, että katopas, tossahan on LinkedInin toimisto. Ai TÄÄLLÄ on 23andme. Ai kato, jälleen yksi Googlen konttori. Jep, ei ole vain yksi kerta, kun oon ihan-vaan-ajellu (nukutellut lapsia autossa) ja aivan pahaa-aavistamatta yhtäkkiä todennut, notta jahas, olen taas Googlen parkkiksella. Pitänee poistua. Äkkiä. 

Täällä mennään (tietenkin) joka paikkaan autolla. Tiet on usein suoria ja pitkiä ja niissä on tosi monta kaistaa. Ja sen lisäksi on vielä motarit, joissa on vielä enemmän kaistoja ja joissa mennään vielä kovempaa. Ja hauskan lisän tähän tuo Googlen itseajavat robottiautot, joita näkee aina siellä sun täällä. Toki sisällä on insinööri ottamassa muistiinpanoja, mutta onhan se nyt jännää ajella sellasen itseajavan perässä. Aika hyvin ja ennalta-arvattavasti ne menee.

Täällä on paljon matalaa ja leveetä. Isoa ja ystävällistä. Keskisuuria ruokakauppoja, jotka on auki 24h. Ja niissä kaikissa Starbucks. Sen lisäksi Starbuckseja ihan joka kulmalla ja osa niistä jopa drive-in versioita. Niin ja drive-in apteekkeja! Täällä ehkä vähän viedään äärimmäisyyksiin, että autosta ei tarvi poistua, mutta hei toisaalta, vähänkö on pienten lasten äitien pelastus. Niin ja siis tietty pikaruokala autokaistoja. 

(Mietin välillä, että missaan koko ameriikkakokemuksen, kun me ei käytännössä koskaan syödä missään pikaruokalassa ja pääosin kaupastakin ostan ihan samaa kuin Suomessa: raakoja vihanneksia, pastaa, ohraa jne.)

Niin ja Instagram paljasti: Rachel Bloom miehen työpaikalla käymässä! Ei sano mitään? Se on ihan ok, Crazy Ex-girlfriend tulee Suomeen varmaan joskus myöhemmin (jos ollenkaan?), täälläkin eka kausi on vasta päättymässä. Niin ja mies ei tietty tienny tästä mitään, mutta siis sen realisaatio, että nää kaukaiset näyttelijät on ihan oikeita, olemassa olevia ihmisiä. Whaat?

Kaipaan Lontoosta: Primrose Hilliä. Kävelyä. Helposti (paljon helpommin kuin täällä tai Suomessa) äksessoitavia lapsiaktiviteetteja joka nurkalla ja erityisesti ihan siinä meidän kodin nurkalla. Kävelyä. Kivoja lenkkeilymaisemia.

Mutta en mä valita. Enkä haluaisi takasin Lontooseen. Hassua miten se arki sitten heilautti mukaansa kaiken sen alun epätoivon jälkeen. Tulkaa hei tänne, täällä on kyllä aika mukavaa! Tosin jos Trumpista tulee presidentti, niin sitten ei ehkä kannata tulla. Mutta koittakaa ehtiä ennen sitä!

Isomman haave toteutui: pääsi skeittipuistoon potkulaudallaan.