Wednesday, August 19, 2015

3v-1kk-19pv & 9kk-23pv

Elämä ei oikein anna taukoa. Isoäitini nukkui pois eilen kunnioitettavassa 90 vuoden iässä. Ajattelin: täytyy soittaa mutsille ja kertoa. Huoh.

[tuoreemmille lukijoille: äitini kuoli reilu vuosi sitten]

Tämmösinä päivinä toivoisi, että voisi ottaa päivän lomaa. Harmillisesti tässä ammatissa sellasta ei kuitenkaan tunneta - varsinkaan jos asuu eri maassa lasten isovanhempien (niiden elossaolevien ja niiden, jotka ei sure äitinsä menetystä) kanssa. Lapset pakottaa arkeen, hyvässä ja huonossa. Eilinen meni alakuloisissa tunnelmissa, tänäänkin vähän hitaammalla. Toisaalta lasten kanssa on ollut nää päivät jotenkin aivan erityisen helppoa, kaikki sujuu hyvässä yhteishengessä.

Muutenkin jotenkin meidän arki on taas palautunut sellaseksi, noh, pääosin tosi helpoksi. Varmaan tähän vaikuttaa se, että mies antaa mun armeliaasti nukkua vielä tunnin-pari aamulla lasten herättyä. Ja se babysitteri, joka täällä aamupäivisin pari kertaa viikossa käy, sekin helpottaa. Niin, ja sekin varmaan antaisi mun nukkua, mutta pitkistä aamu-unista johtuen mä olen jo sen tullessa ihan täysin meno päällä. Tänäänkin pääsin juoksemaan, käymään rauhassa (no, melkein) suihkussa, laittamaan rauhassa (no, melkein) ruokaa ja mun työvuoro oikeastaan alkoi vasta lounaalla. Huomenna olis sama homma.

Varmaan näihin oloihin ja tiloihin vaikuttaa siis ihan se, että oon päässyt urheilemaan. Sillä on aivan käsittämätön vaikutus. Koko maailma tuntuu valosammalta lenkkeilyn jälkeen, kroppa tuntuu hyvältä, asiat huolestuttaa tosi paljon vähemmän ja on kevyt hymyillä.

Saattaa myös vaikuttaa sokeriton elämä, jota on jatkunu nyt - let me check - 23 päivää (tosin huomasin, että riisikakuissa, joita välillä syön, on 0.2g sokeria per riisikakku. Päätin anarkistisesti olla että hälläväliä). Oon välillä tunnustellut onko tapahtunut jotain henkeäsalpaavaa mussa, mutta en oo oikeastaan keksinyt.  Fine, olo on selkeästi paljon parempi, mutta aika paljon oon laittanut liikunnan pikkiin. Mieli on joo rennompi, mutta oon senkin laittanut liikunnan piikkiin. Ja kummallista kyllä: so far ei ole kertaakaan tehnyt mieli sokeria. Se on musta kaikkein kummallista. En tosiaankaan ollut ajatellu tän menevän näinkin pitkälle näin iisisti.

Sen sijaan saanko nyt vielä kerran äimistellä Lontoon säätä? Tässä on jo useampana päivänä käynyt niin, että aamu on ihan superhelteinen, sellanen lääääh en jaksa kulkea löntystelyä nopeampaa, koska saatan sulaa. Ja sitten iltapäiväksi, kun ollaan menossa puistoon, nouseekin navakka who-knows-minkä-ilmansuunnan tuuli, eikä ulkona tarkene ilman hupparia. En tajuu. Ja lienee turha mainita, että oon sitten tietenkin taas väärissä vaatteissa. No, Kaliforniassa ei tarvi arpoa sen kanssa. Siellä on kaheksan kuukautta vuodesta 25-30 astetta ja keskimääräinen sademäärä 0.0.

Ainiin joo. Piti kanssa kertoa viikonlopun lontooserkun häistä. Siviilivihkiminen, joka oli huomattavasti juhlallisempi tilaisuus kuin Suomessa. Seremonian aikana yleisölle annettiin mahdollisuus kommentoida NYT jos on jotain tätä avioliittoa vastaan tai sitten vaieta iäksi. Draamatajuinen pienempi tietenkin avasi juuri sillon suunsa ja päästi kovan älämölön. Hiukan hämmentynyt vihkijä vaikeni toviksi, mutta totesi sitten 'that doesn't count' ja jatkoi seremoniaa.

Pienemmällä olisi paljon sanottavaa seremoniaan. Äiti on
ehkä vähän kireenä... 

PS. Onneks pienempi on kohta 10kk, se on tässä jo päässyt vähän maitotuotteita maistelemaan nappaamalla mm. tänään palan mozzarellaa lattialta suuhunsa...


1 comment: