Saturday, February 28, 2015

2v-7kk-28pv & 4kk-2pv

Lähileffateatterissa pyörii Pipsa Possu -leffa. Sanoin miehelle englanniksi, että isomman voisi viedä ens viikonloppuna katsomaan sitä. Isompi kysyi heti mihin me mennään? Ehkä hyvä arvaus, ehkä meidän tarvii alkaa puhua ruotsia - tosin luultavasti lapsi oppii senkin muutamassa kuukaudessa.

Oon käynyt nyt viikolla salilla JOKA ILTA (paitsi eilen). Keskiviikkona yritin mennä vielä kasin jälkeen venyttelytunnille (miehen työjuttujen takia tosin juoksin sinne, tulin pari minsaa myöhässä ja ekakertalaisena torspona aiheutin vielä hämminkiä kuiskutellen, että mistä tommosen maton saa ja sori kauheasti ja mahtuisinko tähän jne.). Puolessa välissä mieheltä tuli viesti, että pienempi herännyt ja kaipaa äitiään. Äh.

Sori, mun täytyy mennä, baby emergency. 
Oh, are you expecting one..?
Vilkasin mahaani. Err no, but one is expecting me.

Juoksin kovaa vauhtia kotiin (matkaa onneksi vain minuutti). Siellä oli pienempi-parka uvula väristen ja kyyneleet suihkuten ottamassa vastaan. Parkuna loppui heti kun pääsi mun syliin - tosin kun mies kumartui antamaan suukon, pienempi katsoi sitä hetken sen näkösenä, että YOU..!! ja alkoi vähän parkua lisää. Ehkä aika ei ollut vielä kuitenkaan kypsä myöhäisiltojen poissaoloon.

Oon ollut hirveän laiska, eikä olla kauhean montaa kertaa käyty puistossa tässä viikolla. Oon kuitenkin kompensoinut mm. siivoamalla lastenhuoneen laatikoita myöten. Lajittelin mm. kauhean kasan ilmapalloja minigrip-pusseihin värien mukaan (tässä vaiheessa aloin miettiä, että meniköhän tää nyt kuitenkin vähän överiksi). Torstaina isompi oli toista kertaa tarhassa, tällä kertaa kokonaiset puolisentoista tuntia ilman mua. 

Palatessani hakemaan lasta, sain välittömästi tarhatädeiltä palautetta: She's amazing (tai joku muu ylistyssana). She's so well balanced and well behaved! Whatever you are doing, keep doing it. Ja sitten vielä jotain muita kehuja vielä, en enää muista. Posket hehkuen ja kasvatuspäätöksiin liittyviä voimaannuttavia tunteita tuntien  tietty otin nämä vastaan täysin unohtaen, että lapset on ihan itse mitä on. Kyllähän se nyt tuntuu hyvältä kun vieraat noin kehuu. Oli kuulemma käynyt vessassakin. Tarhatäti kertoi kysyneensä toilet? johon isompi oli vastannut mm-m (kuten aina, kun vastaus on kyllä) ja ottanut tätiä kädestä kiinni.

Pienemmälle merkkasin viralliseksi ryömimisen oppimispäiväksi 25.2, eli päivää vajaa 4kk. Syöminen tällä hetkellä haastavaa kun KAIKKI KIINNOSTAA. Pää pyörii kuin tennismatsissa, vaan hiljasessa makkarissa malttaa keskittyä rinnalle. Isosisko ihmetyttää ja tyyppi on ihan haltioissaan sen touhuista, minkä ilmaisee tarttumalla tukasta ja vaatteista ja ihosta. Isompi tästä taas ei ihan niin haltioissaan.

En oikein tiedä uskallanko edes ääneen sanoa, mutta viime öinä oon saanut useampia kertoja pienemmän nukahtamaan ilman rintaa, laittamalla ruokailun jälkeen kämmeneni kevyesti sen rintakehän päälle. Aikansa möyryää, kunnes itsekseen hiljenee ja nukahtaa. Siis ilman rintaa! Voi mä niin toivon, että tästä tulee hyvä uniassosiaatio, joka kestää.

Tuntuu välillä uskomattomalta, että pikkunen on neljä kuukautta. Siis ihan iso jo! Kohta puoli vuotta! Vaikka elämä on edelleen välillä aika kaaosta, niin eihän sitä voi kuin olla aivan halkeamaisillaan onnellinen näistä. Miten voidaankaan olla näin onnekkaita, näin ihana jälkikasvu. Aurinkoisia, nauravia, ilosia, onnellisia, ihania. Parhaat lapset.

Mutta joo, täällä vähän sairastellaan. Isommalle eilen nousi melkein 39 kuume, jonka takia jäi tänään taas parkourit välistä. Pienempikin vähän lämpöili, eikä munkaan olo nyt ihan parhain. Tänään kuitenkin kaikki paremmassa hapessa, isommallakin täysvauhti päällä, vaikka kuumetta taitaapi edelleen olla. Damn viruses.

Monday, February 23, 2015

2v-7kk-23pv & 3kk-27pv

Nyt kuulkaa vaikka mitä!

Isompi on nytsit alottanut tarhassa. Okei fine, ehkä vähän playing it fast and loose sanan 'tarha' kanssa, mutta kuitenkin se on ihan oikea, aloitteleva pieni montessori nursery vajaan parin kilsan päässä. 

Ainakin vielä tällä hetkellä se vielä menee 'drop-in' -hengessä, eli sinne ostetaan käyttökertoja ja sitten bookataan netistä aika, jollon lapsen sinne tuo ja sitten tuo. Maksimiaika hoidolle on kaksi tuntia. Osa lapsista on siellä joka päivä, osa muutaman kerran viikossa.

Käytiin siellä viime viikolla tutustumassa ja siitä jäi heti hyvä fiilis (kyllä, näissä asioissa meen jotenkin hämmästyttävän fiilispohjalla) ja olin samantein halukas pidempään suhteeseen. Ostin kymmenen session kortin ja vein isomman tänään ekaa kertaa hoitoon niin, että lähdin itse pois. Okei, ekan tunnin olin paikalla täyttelemässä niiden rekisteröintikaavaketta, mutta sitten vilkutin ja menin pois. Vähän isompi kokeili, että haluaisi lähteä mun kanssa, mutta aika ilosesti kuitenkin vilkutti ikkunasta.

Kävelin sadan metrin päähän kahvilaan, tilasin hummusta, tzatzikia ja pitaa ja otin esille Pelit-lehden. Pienempi nukkui Manducassa ja tunti meni nopsaan.

Takasin nurserylle tullessa odotin vähän kauhulla, että löytyykö sieltä parkuva lapsi, jota kukaan ei ymmärrä, mutta ei. Sieltä löytyi lapsi, joka kasteli ja nuuhki yrttejä ja ilmoitti ensimmäisenä, ettei halua lähteä vielä pois. Loistavaa. Varasin seuraavan session torstaiaamupäiväksi.

Lisäksi kertoi, että olivat lukemeet kirjaa, jossa oli yksi hyvin mietteliäs apina, joka etsi, muttei löytänyt kavereitaan ja meni sitten pyytämään norsulta apua. Sitten kävi ilmi, että äitiapina oli mennyt valmistelemaan piknikkiä - tai jotain. Tässä vaiheessa tarina alkoi mennä vähän sekavaksi. Anyway, pisti miettimään. Tarhalla ei ole ketään, joka puhuisi suomea. Oletan tämän olevan yhdistelmä tulkintaa, omaa mielikubitusta .. ja ehkä ripaus ymmärtämistä / yhdistelemistä?

Pienempi on siirtynyt mobiiliin aikakauteen. Ei vielä ryömi ihan kunnolla, mutta pyörii napansa ympäri, peruuttaa, kierähtelee mahalleen, selälleen, mahalleen, selälleen jne. Well, it was fun while it lasted - vauva, jonka löytää siitä mihin sen jättikin.

Ja sitten. Päätin viime viikonlopun parkourin jälkeen, että nyt kyllä pienempi saa alkaa sitten kuitenkin tutustua vähän korvikkeeseen. Ihan vaan, että pääsen välillä pariksi tunniksi pois ja on jotain hätävaraa (ei siitä pumppaamisesta sitten koskaan oikein tullut mitään kuitenkaan). Ajattelin, että voidaan jo viikolla vähän harjotella.

Perjantaina oltiin harjoteltu nolla kertaa.

No, isompi ja mäkin vähän yskäsenä, jätettiin parkourit väliin. Sen sijaan laitoin keltaset kuulokkeet korville, kännykästä vähän noloa musaa soimaan, non-imetyspaidan päälle ja lähdin Oxford Streetille shoppailemaan. IHAN YKSIN. Ja kun sanon ihan yksin, niin siis ilman yhtään lasta hihassa, lahkeessa, mahassa, selässä. Ei edes miestä antamassa viiltäviä arvioitaan mun ostoksista. Siis avasin vain oven ja menin!

Kotiin palasi onnellinen äiti. Siellä odotti mies ja ilosia lapsia (heh, taas tää vaihe, kun aina kotiin tullessa vähän jännittää onko siellä täyshuuto päällä).

Tästä riehaantuneena lähdin sunnuntaina uudestaan liikenteeseen yksin. Tällä kertaa vielä vähän pidemmäksi aikaa. Siis kävin jopa juomassa jonkun voimasmoothien ja syömässä avokadoleipäsen! And behold, jälleen kaikki meni aivan loistavasti. 

Aivan oikein hyvät naiset ja herrat! Pienimuotoiset vapauden portit ovat auenneet! Perhe pysyy hengissä muutaman tunnin ilman minun läsnäoloani! Pienempi suostuu paremman puutteessa ottamaan vähän korvikettakin! 

Aloin heti käyttää tätä vapautta ja kävin miehen tultua töistä salilla. Ihan vaan puoli tuntia juoksumatolla. Mutta siis puoli tuntia juoksumatolla yksin!

Ovet maailmaan on taas auki. Okei, vain pari tuntia kerrallaan viikonloppuisin päiväsaikaan ja arkisin 18-21 välisenä aikana. Mutta kuitenkin!

Thursday, February 19, 2015

2v-7kk-19pv & 3kk-23pv

Suku kävi täällä. Turistoitiin taas muutama päivä ja nyt on taas muutama pakollinen kohde hoidettu (Hamleys, London Eye). Mä kurkkukipuilin ja yskin koko vierailun, mutta sitkeesti jaksoin. Siitäkin huolimatta, että pienempi mahanpuruili kolme yötä. Mä sain tuona aikana nukuttua noin viis tuntia per yö. Puolen tunnin jaksoissa. Henkisesti lannistautuneena valmistautuneena eilenkin menin nukkumaan ja olin ihan notta whoah, kun aamulla isompi heräsi vasta puoli kasilta ja pienempikin oli selvinny yön ihan vain parilla heräämisellä.

Sen verran poikki olin kuitenkin sen kolmannen katkonaisen yön jälkeen, että kun aamulla isompi huikkasi iloisensyyllisenä huoneestaan 'älä äiti tuu tänne', niin vastasin ilosesti okei! ja menin syömään aamupalaa. Luultavasti se vaan söi siellä räkäänsä.


Sunday, February 15, 2015

2v-7kk-15pv & 3kk-19pv

Tänään oli just semmonen farkkutakki päälle ja hyppynarut esille -päivä. Aurinko paistoi ja oli lämmintä, vähän niinkuin hyvänä vappupäivänä. Ilmassa tuoksui kevät. Se sellanen tuoksu, kun ei ole yhtään kylmä ja sitten alkaa vähän mennä endorfiinia pitkin poikin kehoa ja tulee sellasia 'tänään tehdään MITÄ VAAN' -fiiliksiä. Niinkuin nuoruudessa, kun pystyi tekemään mitä vaan. Tässä elämäntilanteessa ei nyt tehty mitään, vaan puettiin nätit vaatteet ja lähdettiin lastenkutsuille.

Kyllä, täällä alkoi toukokuu. Helmikuussa. Tuli sellanen olo, etten koskaan muuta täältä takasin Suomeen. Tämä talvi, tämä pitkä, lumeton (no, about) lokakuu oli talvi mun makuun. Sai pukea toppatakin ja talvikengät ja hyörystellä hengityksellä. Ja sitten se olikin ohi. Balleriinat ja farkkutakki esille! 

Käytiin siis softplay-synttäreillä (se Hoplop kirkossa -mesta), syötiin kakkua ja tultiin metrolla kotiin. Illallakin oli vielä aika lämmin ja siinä kotiin kävellessä endorfiineissani havahduin yhtäkkiä siihen, että nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että tuntuu kodilta. Niin, kotiin tullessa tuntuu kodilta. Tämä meidän ihana katu. Rappuset. Puut. Lähikauppa. Täällä me asutaan, täällä on koti.



On tässä ehtinyt taas kaikenlaista.

Pienempi alkoi testailla ryömimistä (ei nyt tosin vielä oo mitenkään kunnolla liikkeelle lähtenyt). Lisäksi vetäsi taas yhden flunssan läpi, nyt aletaan olla voiton puolella. Yhden tosi kiukkusen illan päätteeksi kävin seuraavana päivänä lekurissa, ajattelin että tsekkaisivat nyt sen korvat ainakin.

Meidät otti vastaan joku nuori opiskelijaharjottelijatyttö, joka kävi läpi ihan peruskysymykset. Vastailin rutiinilla, tosin hiukan alkoi hymyilyttää, kun tämä kysyi vauvasta 'juoko hyvin? Entä syökö?' Selitin ystävällisesti, että tälleen kolmekuiselle ne on vähän niinkuin sama asia.

Kyllä lapsen tsekkasi sitten myös ihan oikea seniorilekuri myös. Kaikki ok, flunssa vaan. Potekaa pois. Ja me podettiin. Tosin nyt, kun pienempi alkaa tervehtyä, mä olen kehitellyt kurkkukipua. Ja tietty vielä tälleen just kun tulee odotettuja vieraita Suomesta.

Ja hei niin. Laitoin tossa ruokaa yks päivä. Isompi tuli siihen vierelle temppuilemaan. Lopulta mun oli pakko ottaa tauko ruoanlaitosta ja ottaa videolle nää sen parkour-treenit. Oon mä silleen salaisesti vähän ylpeä ton mun kaksvuotiaan motoriikasta. 

video


Tästä inspiroituneena etsin nyt sitten vihdoin family-parkour-tunnin, johon mentiin koko familyn kera lauantaiaamuna. Pienempi nukkui vuorotellen jomman kumman sylissä ja isompi oli aivan pähkinöinä, eikä olis halunnut lähteä lopuksi pois ollenkaan. Minä olen jumppatyttö ja haluan jumpata vielä!

Sinne varmaan pitää mennä vielä uudestaankin. Oikeastaan ajattelin, että siitä vois tulla mun ja isomman oma harrastus. Oikeestaan se olis vähän niinkuin dream come true, lapsen kanssa yhdessä parkouraamaan.

Thursday, February 12, 2015

2v-7kk-12pv & 3kk-16pv

Ikinä ei pitäisi kirjottaa blogia vihasena, mutta nyt pettää itsehillintä. Ensin oli tämä (vauva, joka ei ollut ehtinyt saada rokotusta hinkuyskään sai tartunnan ja kuoli) ja sitten tämä (äiti saanut soiton, että 2-viikkoinen vauva ollut samassa lääkärin odotushuoneessa tuhkarokkotartunnan saaneen kanssa (tauti, joka voitaisiin käytännössä estää rokotteella). Odottelee nyt tuleeko oireita tautiin, jonka potentiaalinen lopputulema on vauvansa kuolema. En ole tarkistanut tämän todenperää, mutta sillä ei ole edes väliä. Tämä voisi olla vaikka minä, kävinpä tässä juuri pienemmän kanssa lekurissa.).

Mä ajattelin jo, että oon rokoteväittelyni käyny, en jaksa enää. Mutta sitten mulle syntyi vauva. Vauva, joka ei ole ehtinyt saada vielä kaikkia rokotteita. Vauva, joka on laumansa armoilla. Sen armoilla, että äiti pesee ja desinfioi kätensä (kyllä niin tekee) ja että lauma on suojannut itsensä eikä levittele tauteja esim. ilmateitse. Kun aivan yllättäen vauvan kanssa joutuukin kohtaamaan muitakin ihmisiä kuin perheenjäseniä (jotka nekin kohtaa muita ihmisiä).

Mutta lauma ei olekaan niin luotettava - enää. Vuosikymmeniä rokotteilla rakennettiin muuria ja muurista tuli lopulta niin hyvä, että uudessa sukupolvessa alkaa olla ihmisiä, jotka eivät oikein usko mitään uhkaa ikinä olleen. Ja alkavat tökkiä muuriin reikiä. Puolustus alkaa rapistua. Ja puhun nyt siis Suomen rokoteohjelmassa (täällä Briteissä on about sama) olevista rokotteista.

First things first: kyllä, rokotteista on mahdollista tulla haittoja. Monille tulee esim. pientä kuumeilua tai muita ohimeneviä oireita seuraavina päivinä. ÄÄRIMMÄISEN harvalle tulee jotain vakavampaa - ja siinäkin lienee hyvä miettiä tuliko haitta rokotuksesta vai rokotteen mukana tulleesta viruksesta (kuten esimerkiksi narkolepsia sikainfluenssarokotteesta. Ei, kyse ei ollut adjuvantista vaan proteiinista itse viruksessa.). 

Jälkimmäisessä tapauksessa haitat olisivat toisinaan saattaneet olla vielä paljon pahemmat virusta sairastaessa. Ja kyllä, joskus rokotteistakin tulee vakavia haittoja. Again, ne ovat äärimmäisen harvinaisia - suurempi todennäköisyys on sairastua rokotettavaan tautiin, saada siitä pahat jälkioireet ja tartuttaa muutama viaton siinä matkalla.

Mitä sä valitat, sun lapsethan on rokotettu, siis suojassa? Nokun ei. Virus mutatoituu (muuntautuu) vähän joka kerta hypätessään ihmisestä toiseen. Riittävästi hypittyään se ei enää ole moksiskaan mistään rokotteista, nyt on jo ihan eri tyyppi vastassa. Venäjältä tulevalle tuberkuloosille on jo käynyt niin. Suoja on hyvä niin pitkään, kun virus ei juuri pääse muutautumaan. 

No mutta, se on kuitenkin mun henkilökohtainen valinta. Nokun se ei ole! Jokainen rokottamatta jäänyt lapsi on uhka jollekin toiselle lapselle, joka ei ole vielä a) saanut rokotusta; b) ehkä VOITU rokottaa, jonkun immunologisen sairauden takia. Miltä tuntuisi kuulla, että lapseltasi saatu tuhkarokkotartunta tarttui vauvaan tai syöpää vastaan taistelevaan alakoululaiseen ja aiheutti niiden menehtymisen?

Jokainen rokottamatta jäänyt lapsi on reikä suojamuurissa, joka estää virusten leviämisen, mutatoitumisen ja tarttumisen. Kun reikiä on riittävästi, ei rokotteetkaan enää suojaa.

Jos voitaisiinkin kaikki rokotteita vastustavat pistää vaikka omalle saarelleen, jossa saisivat keskenään sairastella niitä tauteja. Jos jokainen rokotetta pelkäävä joutuisi kasvokkain sen oikean taudin kanssa. Kävisi vaikka jossain kehitysmaassa, jossa vanhemmat olisivat valmiina antamaan raajansa sen edestä, että saisivat suojan lapselleen. 

No mutta kun siitä saa autismin. Ei saa.

Se on salaliitto, Big Pharma haluaa tehdä sillä rahaa. En edes mene tähän. Ei ole. Ihan totta, rokotteista tulevat tuotot ovat osa bisnestä, jolla tehdään lisää rokotteita, ei ne hyvää hyvyyttään sitä tee. Ja rahan mukana tulee aina valitettavasti ahneutta, mutta se ei poista rokotteiden tehoa. Ja muutama pointti: esim. Jenkeissä suurin rokotteiden rahottaja on sairausvakuutusyhtiöt - jotka siis saavat rahaa siitä, että ihmiset on terveitä, ei sairaita. Rokotehaitat tulee KALLIIKSI.

Rokotteita myös niputetaan samaan piikkiin tehokkuuden nimissä, ettei jokaiselle suojalle tarttisi olla omaa piikkiä - vaikka sehän toisi taas paljon enemmän rahaa bisnekseen. 

Ja vielä, mulle on oikeastaan ihan sama vaikka ne tahkoisi miten rahaa - ne pelastaa henkiä. Olisin valmis maksamaan aika paljon siitä, että lapseni on suojassa esim. jäykkäkouristukselta. Tai poliolta. Tai tuhkarokolta. Jne.

(Oho. Menin vähän kuitenkin.)

No anyway. Mä en usko rokotteisiin tai laumaimmuniiteettiin. Herrantähen se ei ole uskon asia. Faktat on faktoja, ei mielipiteitä. Ei maapallon pyöreys ole uskon asia. Ei Afrikan olemassaolo ole uskon asia. Ainoa syy, jonka keksin miksi joku ei usko rokotteisiin on tiedon puute tai huono lähdekritiikki. Ottakaa asioista selvää, olkaa lähdekriittisiä. Jenny McCarthy tai Suzanne Humphries ei ole varteenotettava lähde näissä asioissa.

**

Isompi kävi tänään kokeilemassa fudista. Istuin siellä ja katselin niitä muita lapsia. Vetäjä oli juuri päivitellyt miten uskomatonta duunia teen: mulla on kolmikuinen vauva (joka muuten otti juuri ekat ryömimisetenemisensä) ja oon viemässä isompaa harrastamaan. 

Niskaan tuli kylmä hiki. Kuinkahan moni lapsista on rokotettu. Entä jos jollain on tuhkarokkotartunta - tai joku muu vähintään yhtä vaarallinen. Mitä ihmettä teen siellä kolmikuisen vauvani kanssa?! Mitä ihmettä teen kotini ulkopuolella kolmikuisen kanssa, kun laumaan ei voi luottaa! 

Okei, lievä ylireagointi-ahdistus-tila, mutta kuitenkin. Jos voiskin pysyä vain neljän seinän sisällä, kunnes suurin osa rokotuksista on annettu ja pienempi vähän isompi.

Rokottakaa nyt ne lapsenne, hyvät ihmiset! Nimim. epätoivoinen Lontoosta.

Ps. Mä en halua kuulla yhtään whinetystä nyt siitä, että kauheeta syyllistämistä, kyllä niin mieleni pahoitin. Mä haluan että kaikki tekee parhaansa sen eteen, että lapsikuolleisuus pysyy näissä alhaisissa luvuissa ja nämä taudit poissa. Että nämä saavutetut edut eivät katoa, koska homeopatia kyllä parantaa. Että yksikään ei menetä lastaan (tai vaikkapa isovanhempaansa) jonkun toisen rokottamattomuuden takia.

Saturday, February 7, 2015

2v-7kk-7pv & 3kk-11pv

Höm. Tää on vähän tämmöstä. 

Isompi haaveilee että pääsis uimaan hevosten kanssa ja haluaisi mennä meidän kesämökille, kokka tiellä on ketä. Muistan miten älyttömästi joskus itse petyin, kun mentiin meidän kesämökille ekaa kertaa talvella ja siellä olikin lunta. Huijausta, rahat takasin! 

Ja niin. Söisi couscousta vaikka aamupalaksi ja ensimmäistä kertaa kinusi jätskiä välipalaksi (annoin). Tähän asti päästiin, kunnes alkoi lipsua. Vaikka kuinka oli periaatteita, joista ajattelin, etten KOSKAAN antaisi periksi, mitä ne höpisee, että unohtuu kun lapsi on isompi, niin tässä ollaan. Videoo, pelii, jätskii.

On alkanut viihtyä enenevissä määrin yläkerran pojun seurassa ja aina välillä niillä on leikkiessä jotain interaktiotakin! On myös muuttunut yhtäkkiä paljon rohkeemmaksi, juoksentelee sisäleikkipuistossa ihan yksikseenkin ja leikkitunnillakin meni ja seurasi tosta noin vaan ohjaajan ohjeita (teemana oli outer space - en usko, että lapsen englanninkielentaito kattaa kuitenkaan ihan tota termistöä) ja muita lapsia ja oli tosi innoissaan.

Pienempi on ollut (oletettavasti rokotteiden jäljiltä) vähän mahavaivanen ja alkanut parkua hätäitkua kymmenessä sekunnissa miehen sylissä iltasin (jippii iltanukutuksille, kun isompi kaipaa äidin syliä ihan yhtälailla). Päivisin kaikki fine. Se on hassua miten jo ihan pienet vauvat, joilla ei periaatteessa oo juurikaan päivärytmiä, tietää koska on ilta ja illat on aina ikävimpiä. No mutta, tämä selittänee bloggaustahdin. Mulla on usein vuorokaudessa about minuutti (jonka aikana koitan käydä vessassa), kun joku raaja ei ole kiinni jossain lapsessa. Nostan hattua niille, jotka jaksaa tähän päälle vielä jotain lemmikkiä!

Lisäksi pienempi tarttuu nykyään esineisiin like nobody's business ja kiepsahtelee kyljelleen kuin pieni armadillo  (kyllä, katso toi video). Ja sulosinta: väsyneenä alkaa laulaa unilauluaan (sellasta hassua natinaa), josta tietää, että aika mennä unille.

Mulla oli olevinaan jotain yritystä pukeutua vähän fiinimmin esimerkiksi farkkuihin puistoon mennessä (kun kerran kaikki muutkin äidit! Ja ollaan Lontoossa! Ja kaikkee!), mutta tätä kesti sitten jotain kaks päivää. Kyllä kuulkaa verkkarit on ne parhaat työvaatteet! Vaikkakin aina puistoon  mennessä vakuutan, että no jos Tän Kerran, kun ei siellä oo varmaan ketään muuta. 

Eli tässä sitä ollaan. Voin sanoa virallisesti, että nyt on sitä ihteään, sitä ihan oikeeta normiarkea. Nyt se on tässä. Ei sairauksia (KOPKOPKOP), ei mitään erityistä. Ihan vaan kotioloa, ruokahuoltoa, välillä kaoottisempia päiviä välillä ei. Puistoilua, harrastuksia, hengailua muutaman muun äidin kanssa. 

Tuesday, February 3, 2015

2v-7kk-3pv & 3kk-7pv

Takaisin Lontoossa.

Paluumatka meni yllättävän hyvin, vaikka olin ihan yksin lasten kanssa. Okei, isompi vähän karkas passintarkastusjonossa hihnan ali ja pienempi vähän huusi lentokoneessa (rokotusten jälkimaininkeja luulen ma). Ja yksi nainen Suomen päässä portilla odottaessa katsoi pitkään ja ja tuli kysymään, silleen ihan aidon välittävästi ja hiukan (ehkä vähän tarpeettoman) huolestuneesti, että voiko hän auttaa. Mitenkään?

Ihan hyvin meillä meni. Siitäkin huolimatta, että vaikka laukkuja hakiessa taululla luki hihna 3, tuli sieltä piiiitkän odottelun jälkeen tasan yksi oranssi laukku, jonka joku poika nappasi mukaansa. Minkä jälkeen hihna pysähtyi. Tarkistin taulun uudelleen ja siihen oli vaihtunut hihna 8. Mentiin katsomaan, ja kyllä, siellä hihnalla 8 joku oli jo ystävällisesti nostanu kaikki laukut veks hihnalta ajelehtimaan siihen epämääräisesti lähettyville.

iPadilla seivattiin sekin, että tilattu taksikuski oli melkein puol tuntia myöhässä, eikä edes pyydellyt anteeksi. Hirveällä aksentilla englantia, sain lopulta selville, että oli ollut kotona hakuaikaan ja vasta silloin saanut hakupyynnön. Joku oli jossain mokannut. Lisäksi sen käytös jotenkin erikoista ja mielessä kävi, että onkohan se pilvessä. Meinasin kieltäytyä koko kyydistä, mutta päätin lopulta mennä, kun muistin saman tyypin kerran aikasemminkin vieneen meitä. Ei niin, että se nyt olisi mitään lohduttanut jos tyyppi olis ollut pilvessä, mutta kuitenkin.

Kotiin päästiin. Isompi riehui joka suuntaan minua vätyttää, mutta mie haaluan liehua ja juotta! Pienempi sai hätäitkukohtauksia, jotka keksin liittää vaan rokotteisiin (kuumetta ei kuitenkaan) ja myös San Franciscosta palannut mies ihan poikki. Päästiin me lopulta nukkumaan, vaikkakin isompi ponkasi pystyyn kuudelta (?????). Vetelee nyt kolmatta tuntia päikkäreitä, mutten millään viittisi herättää, kun yöunet jäi niin lyhyiksi.

Tulipa nyt ekaa kertaa sellanen olo, että kivaa tulla KOTIIN kun tänne Lontooseen tultiin. Siis kotiin. Kotiin Lontooseen.

Täällä ei oo loskaa, mutta on koleaa. Vähän käytiin katsomassa lähipuistoa, kunnes isompi ilmotti ettei pysy enää hereillä (oli kuitenkin halunnut ehdottomasti mennä puistoon, vaikka ehdottelin päikkäreitä). Suomen lunta sillä oli ikävä ja yritin muistella ite, että missäs iässä ensilumi ei ookaan enää innostuksen ja ilon aihe.

Pienempi on kasvanu järjettömästi tän viikon aikana. Sen lisäksi, että pyörähtelee sujuvasti selältä vatsalleen, tarttuu leluihin (ooh, viiskuisen temppu! -neuvolatäti) ja nauraa, se on alkanut pyrkiä eteenpäin. Siis pyrkiä eteenpäin. MUN VAUVA! Vetelee jalkoja koukkuun mahallaan ja potkii vauhtia ja kurottelee siihen malliin, ettei tässä kauaa mee, jos harjottelua jatkaa. Mä olin jo unohtanut, että niin se isompikin oli kolmikuinen alkaessaan ryömiä. Huh.

In other news: täällä satoi lunta ja ilmeisesti isompi luulee miehen tekevän työkseen Pipsa Possu videoita. On myös ilmaissut halunsa olla kapellimestari kunhan kasvaa isoksi.