Thursday, March 27, 2014

1 vuotta, 8 kuukautta, 27 päivää

Se tuli ihan yllättäen ja nurkan takaa: hyvä päivä! Sellanen päivä, jollon on mukavaa olla omassa nahassa, radiosta tulee hyviä biisejä ja aurinko paistaa. Ympärillä on mukavia ihmisiä, hyviä keskusteluja ja ulkona tuoksuu kevät. Töihin voi kävellä pää pystyssä ja ryhti suorana normaalin pää-painuksissa-laahustamisen sijasta. On työmotivaatiota ja melkein perjantaifiilis, vaikka on torstai.

En tiedä oliko tää jotain normaalia heilahtelua, vai liittyykö tähän edellinen ilta, joka muuttui aika yllättäen mulle vapaaillaksi. Siis ei miestä, ei lasta, ei velvotteita, vain minä. Minäminäminäminä. En äitiminä, en vaimominä, en työminä, enkä edes tytärminä, vaan minäminä. 

Taas kahden vaiheilla, miten saada vapaaillasta KAIKKI irti, päätin allokoida ajan sosiaaliseen ja a-sosiaalisen toimintaan. Kävin kaverin kanssa stadissa syömässä pizzaa oikeassa trendiravintolassa (oli ihan jees) ja autoilin kaupan kautta kotiin. Limsaa, jätskiä ja karkkia. Hykertelin mielessäni miettiessäni mitähän telkkarisarjaa sitä lysähtäisi katsomaan tai oikeastaan mitähän peliä sitä pelaisi.

Netflix ei toiminut. Mediatietokone ei mystisesti suostunut yhteistyöhön. Steam (pelit tulee sieltä) rikki. Mitäh?? Lopulta tuijotin youtubea ja yritin saada Steamiä toimimaan. Tunti-pari myöhemmin mulla oli lopulta käsissäni peli, jota pelailin melkein puoleen yöhön kunnes sammuin sänkyyn.

Kummallista kyllä yö oli levottomin ja katkonaisin pitkiin aikoihin. Ilman lasta. Ja mieskin kömpi vierelle vasta joskus aamuyön tunteina. Ehkä tyhjä sänky vaatii totuttelua.

Tänään tietty kauhea ikävä lasta ja pohdiskelin onkohan sillä ikävä mua. Lähdin ajoissa töistä, ajelin Vantaalle ja mielessäni näin kuinka lapsi riemunkiljahdusten saattelemana juoksee syliin jälleennäkemisen huumassa. Totuus iski päin näköä, kun sisääntullessani mummun sylissä ruokaileva laps vilkasi mua (kuka tuli, kato laps kuka tuli! -kehotusten jälkeen) ja totesi 'litää makaloonia'. Mummu meni hakemaan lisää ruokaa, jollon käytin tilaisuuteni hyväkseni pussaillakseni ja halaillakseni lasta. Lapsi vastasi hellyydenosotuksiin hätääntyneesti karjumalla litää kuokaa! Litää kuokaa!

On hyvä tietää, että lapsella on niin hyvä olla ja turvallisia aikuisia ympärillä, että äitiä ei tarvi kauheasti ikävöidä tai pelätä, ettei se palaa. Ja kyllä se syliin-juoksu-halikin sieltä sitten tuli.

Sen sijaan jännä insidentti: laps juoksi halaamaan mun jalkoja ja onnistui siinä samalla jotenkin purasemaan mua reidestä vähän kipeästi. Kiljahdin ensireaktiona, nostin lapsen syliin ja sanoin (en vihaisesti, mutta vakavalla, rauhallisella äänellä) 'laps, ei saa purra, tulee pipi'. 

Laps katsoi mua, kyyneleet nousi silmiin ja alkoi parkua 'pulati, pulati!' (purasi, purasi) ihan reppanana. Lohdutin tietenkin sylissä ja sanoin, että ei se mitään, se oli vahinko, kun innostuit vaan niin paljon, ei haittaa mitään. Mutta kuin itkumuurille olisi puhunut. Puoli-itkua / nyyhkytystä jatkui varmaan kymmenen minuuttia, jonka aikana huomio välillä kävi toisaalla ja palasi sitten taas pulati.. buaaahh!

Pitelin sylissä, lohdutin, silitin, vakuutin ettei hätää ja äiti rakastaa, et tarkoittanut ja kaiken mitä keksin. Yritin myös miettiä miltä lapsesta tuntui. Häpeää, että sai (koki saaneensa) moitteita vahingosta? Hätää siitä, että oli satuttanut äitiä? Pelästystä siitä, että oli tehnyt jotain pahaa vahingossa? Apua. Meni se toki ohi lopulta, mutta itelle jäi vähän kurja fiilis. Ei nyt ollut tarkotus ihan tällaista reaktiota saada aikaseksi, vaikka mun mielestä onkin tärkeetä heti puuttua, jos satuttaa (vaikka vahingossakin) toista.

Kasvatus on vaikeeta.

3 comments:

  1. Meillä mies ja reilu vuotias lapsi olivat kolme yötä Lapissa. Menin lentokentälle vastaan ja odotin juurikin innostunutta jälleennäkemistä. Lapsi olikin niin loukkaantunut, ettei edes suostunut katsomaan päin. Kiva fiilis. Jaksoi tuota koko illan, aamulla onneksi halailua ja paluu normaaliin.

    Meillä lapsi itkee myös noita, jos satuttaa äitiä, paljon enemmän kuin muita torumisia.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niinjoo, oliskohan voinut olla loukkaantumista? Sinänsä kyllä vaikea uskoa, koska kyllä noin muuten oli ihan normaali, hymyili ja jutteli (tosin siis se ruokailu oli kesken ja lapsi aika nälkänen). Mutta toi loukkaantuminen lienee aika tyypillistä, voihan olla että oli vähän sitäkin..

      Meillä ei ole aiemmin ollut tommosta, että laps olis satuttanut äitiä (tai ehkä joskus paljon paljon pienempänä, jollon ei kyllä kauheasti vaikuttanut vaikka sanoi, ettei saa purra), ja tää reaktio tuli aika yllättäen. Pitää olla tarkempi jatkossa :)

      Delete
    2. No eiköhän vaan olleet muut jutut mielessä, jos kerran muuten oli hyvällä tuulella. Meillä lapsi on sen verran pieni, että osa minun tulkitsemaani loukkaantumista saattoi olla vain hämmennystäkin siitä, että äkkiä äiti onkin ihan vieraassa paikassa paikalla. Kun tulen töistä kotiin ja lapsi on ollut isänsä kanssa päivän kotona, on poikkeuksetta aina iloinen. Jos taas tulevat vaikka jonnekin vastaan, on vähän hämmentynyt.

      Mutta meillä tosiaan alkaa aina suuri huuto, jos vaikka vahingossa vetää äitiä tukasta ja äiti sanoo au, sattui.

      Kiitos muuten kivasta blogista. Olen tätä lukenut jo pitkään mutta olen toivottoman laiska kommentoimaan.

      Delete