Monday, October 21, 2013

1 vuotta, 3 kuukautta, 21 päivää

Muistan joskus siskon saadessa ekaa lasta kokeneeni muutaman kerran sellasia paniikinomaisia 'apua, miten sitä voi sitten suojella, kun se ei enää ole kohdussa??' -hetkiä. Ne tunteet välähteli välillä tässä omankin lapsen syntyessä, mutta ei varsinaisesti noussut pintaan. Nyt kuitenkin viimesen yhden-kahden päivän sisällä oon lukenut (ihan sattumalta, kun kerran blogasivat!) ainakin kolme ikävää juttua liittyen päiväkoteihin ja/tai -kerhoihin. Alkoi taas ahdistaa. Tulee se hetki, kun oma lapsi on vietävä sinne. 

Miksi, oi miksi tehtiinkään laps kärsimään tästä kurjasta maailmasta?

Näistä on kirjotettu kolumneja ja aihetta on puitu ympäriinsä muutenkin. Here comes more: yksi äiti  kirjoitti, kuinka hänen 3v poikansa kertoi, kuinka kukaan kerhossa ei leiki hänen kanssa / halua istua vieressä syömässä eväitä. Ja keskustelu ohjaajan kanssa oli melko tylyä 'lasten täytyy itse oppia itse toimimaan ryhmissä'. Oikeesti??

Toinen kertoi, kuinka tarhatädit kehottivat vanhempia vaatimaan hiljaiselta tytöltä vastauksia ja opettaa pitämään puoliaan. Että 'tyttö ei oikein halua puhua aikuisille. Tai jos puhuu, puhuu kauhean hiljaa.' Kuten Valeäiti asian itse ilmaisi: kuuluuko jokaisen yhteiskuntamme jäsenen tosiaan oppia vaatimaan kovaäänisesti omia asioitaan?

Kolmas mainitsi päiväunikäytännöistä. Että niistä ei vaan jousteta, vaan lapsi kuin lapsi (yksilöitä ei tässä ole) nukkuu kolmen vartin päikkärit. Ihan sama kuinka pahasti se sekottaa perheen iltarytmit (kun laps ei halua mennä sitten järkevään aikaan nukkumaan), tarhatätien täytyy saada tämä aika päivässä asioiden suunnitteluun. Ehh..??

Tulee mieleen, kuinka OMA äitini kertoi taistelleensa tästä samasta asiasta tarhatätien kanssa ja lopulta saaneensa kompromissin, jossa sain leikkiä hiljaa jossain taustalla, kun muut nukkui. Ilmeisesti kolmessa vuosikymmenessäkään tätä ei olla onnistuttu ratkomaan. 

Wtf?

Onko kellään ideoita miten maailmaa pääsisi karkuun? Päiväunihommat ottaa vaan päähän, mutta entä sydämen särkyminen, kun käy ilmi, että omaa lasta kiusataan tarhassa / koulussa? Miten niistä selvitään?

6 comments:

  1. Voi eeiiii, älä älä älä vielä noita juttuja ajattele! :/ ja tämä meidän juttu nyt oli ihan eka laatuaan että yhtään kurtistin kulmiani tossa laitoksessa (ja okei vähän myös sitä että siihen tautilistaan on nyt lisätty märkärupi, hyi helvetti): ne tykkää olla siellä ihan hirrrrrweesti, ja oppivat hurjasti uusia juttuja koko ajan. En missään nimessä vaihtaisi ikinä pois. Teidänkin ihana tulee rakastamaan paikkaa, jossa on kotileikkejä, legoja, hurjasti kavereita ja järkyttävä määrä ulkoilua, johon lattemamma ei ikinä taipuisi :)

    Mutta niitä sydämen särkymisiä tulee, ihan varmasti. onneksi niitä vastaan saa aina joku sata sydäntä iloisesti pakahduttavaa hetkeä <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi ihana, kiitos lohdutuksesta :-) Samaistun vaan niin vahvasti tuohon, kun meidänkin laps vaikuttaa - ainakin tällä hetkellä - olevan aika samanluontoinen, enemmän mukautuva kuin, no, mukauttaja.

      Mutta toivottavasti löydetään hyvä tarha, jossa asiat menee hyvin! Niin, siis sitten joskus kun sen aika on. Ei ainakaan ennen ens syksyä .. ja koko ajan tuntuu vahvemmin siltä, että ei ehkä vielä sillonkaan.

      Delete
  2. Voi herranen aika mitä touhua! Meillä päiväkodissa (siellä missä minäkin olin joskus töissä) toimittiin kyllä lasten ehdoilla. Juurikin kyseltiin vanhemmilta noista päikkäreistä, ettei vain mene iltarytmit sekaisin. On varmaan aika paljon vetäjästä kiinni, mulla oli hyvä pomo! Oliskohan sen luo päikkispaikkaa avoinna sit kun tarve tulee...hmmm?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ihanaa kuulla, että ON päiväkoteja, joissa asiat on erilailla. Täytyypi alkaa scouttailla jo lähitarhoja, vaikka siirto tarhaan ei ole vielä ainakaan ennen ens syksyä edessä.

      Delete
  3. Tiedän fiiliksen. Varsinkin kun esikoista laittoi tarhaan. Ja kyllä sitä samaa haikeutta oli nyt toisen kanssa joka on muuten teidän tytön ikäinen. Hän aloitti elokuussa tarhassa.

    Etukäteen ne hoitajat tuntuu lähinnä tunteettomilta peikoilta mutta vähitellen heihin tutustuu ja tajuaa, että hekin ovat ihmisiä joilla mahdollisesti on omakin perhe ja ihan tunteetkin.
    Ainakin meidän kohdalle on sattunut tosi huippuja hoitajia ja nekin joiden kanssa ei täysin kemiat ole kohdanneet ovat kuitenkin mukavia ja hoitaneet lapsia hyvin. Ja aina on huomioitu päikkärihommat ja muut asiat joiden suhteen on jokin ominaisjuttu.

    Ja kyllä mä vähän niinkin ajattelen, että ihan hyvä on oppia että tietyssä paikassa toimitaan tietyllä tavalla. Eikä kaiken tarvitse olla just niin kuin kotona on totuttu. Ikävä kyllä tässä yhteiskunnassa monella tavalla on hyvä tottua pitämään puoliaan ja puhumaan tarpeeksi kovaa.

    Itse oon aikoinaan ollut lapsena tosi ujo ja hiljainen, aloittanut päiväkodin 9 kk iässä. Välillä ollut kavereita, välillä ei jne. Ja ala-asteella joutunut kaverin kanssa jälki-istuntoon kun puhuttiin liian hiljaa. xD
    Mutta en mä näitä oo kokenu kauheana asiana tai ongelmana. Hyvin sitä on aikuisena pärjännyt. Ilman kolhuja ei tässä elämässä jää, eikä vanhemmat lapsen tietä voi täydellisesti siloitella edeltä eikä pidäkään.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi ei, mulla on jossain sumussa jäänyt vastaamatta tähän!

      Siis hetkinen - jälki-istuntoon kun puhuitte niin hiljaa? Mitä ihmettä :D

      Oot ihan oikeassa, että ilman kolhuja ei selviä, eikä lapsia voi (eikä pidäkään) liikaa suojella. Luotettava vaan, että pärjää. Pärjäsin mäkin. Mutta kyllähän se sydäntä kipristää, on se suojeluvaisto aika voimakas kuitenkin..

      Delete