Tuesday, October 29, 2013

1 vuotta, 3 kuukautta, 29 päivää

Mä en tajua miten ihmiset ehtii laittaa blogipostaukseen aivan käsittämättömän hienoja (ja hyvin käsiteltyjä) kuvia. Monta kappaletta! Per entry! Joka päivä! Mulla on vaan kasoittain ja kasoittain käsittelemättömiä kuvia, joita en about ikinä ehdi laittaa blogiin. Lisäksi kirjotusaikaa on usein niin vähän (iltasin pitää myös joskus katsoa telkkaria. Ja joskus vain mennä nukkumaan), että ihan kirjotettavatkin asiat kasautuu.

Eli otetaanpa pieni catch up viime viikonlopulta. Summittaisen kronologisesti taaksepäin.

1) Laps tykkää leikkiä iltapalalla usein hedelmäsosepurkin kansilla. Koska oon lepsu äiti ja arvostan enemmän sitä, että harhautunut lapsi nielee mukisematta iltapuuronsa kiukuttelun sijaan, annan sen leikkiä (näitä kasvatusmetodeja, joista oon erityisen ylpeä.......). Eilen (vaiko toissapäivänä) onnistui kyllä yllättämään:

Kuva on lavastettu, koska mun oli
pakko myöhemmin kokeilla, että
MITEN se ton teki.

 Siinä tökötti niin pitkään, että ehdin kutsua miehenkin katsomaan sitä. Mulla itellänikin meni tovi ennen kuin sain tasapainoteltua ton korkin tohon. Oon edelleen vähän häh. Laps on kuitenkin  vasta (kohta) 16kk, eikä esim. ihan aina osu lusikalla suuhunsa.

2) Sitten. Käytiin sunnuntaina lastentarvikekirpparille meidän lähiasukaspuistossa. No, ei me kuitenkaan mitään sieltä tarvita / hankita, ajattelin. Paitsi sitten tietty heti ensimmäinen ovesta näkyvä lelu: nuken rattaat. Please see below for details.

Kyllä, näet oikein! Lapsella on PONNARI! Myös: onneksi on
vielä vähän aikaa harjotella noita vauvannosteluotteita...





Oltiin oltu lauantaina lapsen serkun 1-vuotissynttäreillä, joissa sitten paketista oli löytynyt Ihan Oikeat Nuken Rattaat. Jotka oli Ihan Oikein Rattaiden kokoset o_O (häh pt. 2). Kuikuiltiin niitä silmät selällään miehen kanssa, ne oli ihan oikeasti jättimäiset (nuken rattaiksi)! Vähän meni korvat luimuun molemmilta, kun mummu kyseli, että tykkäiskö laps moisista jouluks...

Ja niin, kun siellä kirpparilla tuli vastaan noi, päätöstä ei tarvinnu kauaa tehdä. Ne on pienet, sievät ja just sopivat. Ainiin, hommattiin lauantaina myös lapselle vihdoin (pehmeä) vauvanukkekin, koska tuntui olevan niin kiinnostunut sellasesta siellä synttäreillä. Ja on sillä ollut kyllä käyttöä leikeissä ja teekannustakin on juotettu (kuten myös perheen nallekavalkadia).

3) Muita asioita: laps on alkanut puhua puhelimeen (joka on muutenkin alkanut saada vähän turhan paljon huomiota). Kulkee ympäriinsä luuri korvalla ja sanoo 'ahoo!' (haloo). Tai sitten pelaa ensimmäistä mobiilipeliään (!!). Se on toddlereille tarkotettu ja siinä pitää kuljettaa pallo rinkulan sisään (varsin tarkkaan kohtaan). Laps on sitä välillä pieniä hetkiä pelaillut ja käsittämätöntä miten se joka pelikerta muuttuu vaan paremmaksi siinä!

Ahoo!

Ja tulihan sitä kokattuakin viikonloppuna. Miehen sisko oli osanut porkkanamieheltä (?) pienimmän mahdollisen erän porkkanaa, eli 10kg. Niistä liikeni meillekin pari - kiloa. Porkkanaraastetta on nyt ollu jokaisessa ruoassa mukana ja lisäksi tein porkkana-bataatti-sosekeittoa, josta tuli hyvää paitsi lapsen mielestä. Tein myös bannareita. Niistä tuli täydellisiä, myös lapsen mielestä.




4) Olen laskenut lapsen sanovan tätä nykyä about parisenkymmentä sanaa. Huh! Yksi näistä sanoista on nänni. Toinen on 'oho', jota hoetaankin tuon tuostakin. Usein kuulee 'oho' kun jotain tipahtaa. Melko usein myös juuri ENNEN kuin se on tipahtanut (esim. lattialle tahallaan pudotettu lusikka syöttötuolista). Luulen, että 'oho' -konsepti ei ole lapselle vielä ihan selkeä.

5) Laps on oppinut myös laittamaan pipon päähän itse. Ja poseeraamaan kameralle. Really! On nykyään hetkittäin melko haastavaa saada lapsesta kuvaa, jossa se ei rypistä nenäänsä (puhelin täynnä hoitotypyn ottamia nyrpistyskuvia puistosta). Ja osaa myös pyynnöstä sen tehdä. Ihan siitä ilosta:

Like mother, like daughter!
(Ah että rakastan näitä kuvia, joissa on parhammillani)

6) Edelliseen kuvaan liittyen laps rakastaa, siis RAKASTAA mun vauvakirjaa (kuvassa). Sitä luetaan ees taas, uudestaan ja uudestaan. Tänä aamuna sängystä noustuaan se oli ensimmäinen mitä laps halusi. Harmillista, että se on mulle kovin arvokas, enkä halua antaa lapsen lukea sitä yksikseen. Yhdessä sitten, uudestaan ja uudestaan. 'Vauvva' 'Joo kulta, se on äiti vauvana. Ja tossa on maamo.' 'Maammo.'

7) Last but not least: vanhemmat kävi vähän vapaalla perjantaina! Mummu ja pappa tuli vahtimaan lasta, me lähdettiin ulos aikaselle illalliselle (vähän extempore, saatiin pöytä viideksi). Tilattiin koko alkupalalista ilman pääruokaa (Juuri <3) ja mentiin baariin heittämään dartsia (voitin ekan kierroksen!). Ja tietty lopulta laulamaan karaokea. Kotona puolenyön maissa (thank god, että alotettiin niin aikasin, saatiin koko kierros ja silti inhimilliseen aikaan kotiin) ja seiskalta herätys.

Tästä ei ole (onneksi) kuvaa.

8) Bonus round: talviajan kunniaksi meillä herättiin maanantaina viideltä! Jee! Laps oli onneks armelias ja antoi mun semi-torkkua sohvalla viltin alla varmaan melkein tunnin (aina välillä silmiä raotellen ja tarkistaen, että laps on edelleen siinä ja kaikki hyvin) ja leikki omiaan ja aina välillä esitteli miten hienosti oli rakentanu tornin. Tänään saatiin nukkua kuuteen. Toivottavasti tää tästä tasaantuu.. Onko muita talviajasta kärsiviä?

Sunday, October 27, 2013

1 vuotta, 3 kuukautta, 27 päivää

Kolmas kerta toden sanoo, right? Jo kaksi kirjoitettua entryä ilman rohkeutta painaa sendiä (josta syystä myös pitkä radiohiljaisuus). Jos nyt vielä kolmannen, ja entistä tiivistetymmän kerran:

Mun on helppoa ymmärtää niitä "pakkoko niitä lapsia oli tehdä" äitejä, joille Katja Lahti vastasi kolumnissaan (btw, luin vain kolumnin, en nähnyt telkkaripätkää - eikä tämä ole mikään kommentti kolumniin, vaan geneeristä pohdintaa). Suoraan sanottuna asetun melkolailla juuri siihen mielensäpahottaja-joukkioon (vaikken nyt mieltäni olekaan pahoittanut). Ja nyt ennen kuin viimeinenkin blogin lukija häipyy, suokaa nyt edes perustella. 

Kävin itse varsin pitkän prosessin ennen lapsen hankintaa. Tein - voi kyllä - pros & cons -listan aiheesta. Mietin, huokailin, pohdin. En halunnut menettää omaa, iloista, vapaata elämääni ja pelkäsin, etten tulisi rakastamaan koko lasta. Toisaalta ajattelin, ettei mulla olisi henkisen kasvuni kannalta varaa missata äitiyttä.

Lopulta järkeilin, että mikäli en hanki lapsia ja kadun, se kulkee mukanani koko surkean loppuelämäni ja luultavasti todella varjostavana asiana. Ja toisaalta, mikäli hankin lapsia ja kadun, ne kuitenkin muuttaa pois kotoa aikusina ja kyllähän siihen välissä olevaan aikaan on mahduttava hyviäkin hetkiä. Ja kas näin syntyi päätös haluta lapsia. Antauduin, sitouduin, lupauduin, hyväksyin. Mitä ikinä sieltä tulee, olen harkintani harkinnut, päätökseni tehnyt, bring it on. Pelotti, mutta luonto hoitakoon tehtävänsä. 

(Mainittakoon, että luonto hoiti. Lapsen syntymä kasvatti muhun sellasen määrän rakkautta ja empatiaa, etten olisi ikinä osannut edes kuvitella. Voimakas halu täyttää lapsen tarpeet parhaalla mahdollisella tavalla, pitää huolta - hinnalla millä hyvänsä - että tarjoan parastani. Luonto todella hoiti tehtävänsä paremmin kuin hyvin.)

Ensinnäkin olen naivisti vähän yllättynyt, ettei kaikki käy samanlaista harkinta-aikaa ennen lapsen tekoa läpi. Hyvänen aika, se on elämän suurin päätös, miten kukaan voisi lähteä siihen ilman perusteellista henkistä valmistautumista (puhutaan nyt niistä tyypeistä, jotka valitsee, eikä niistä joilla ehkäsy pettää)? Onko suomalaiset niin vieraantuneet perheyhteisöistä, että ei-lapsia-hankkineilla (eikö tälle voisi olla joku hyvä ja neutraali nimi?) ei ole juurikaan käsitystä lapsiperhe-elämästä? Kuvitteleeko joku, että lasten kanssa elämä on lepposaa, rauhaisaa, yksinkertaista, siistiä ja paljon omaa aikaa?

Toisekseen uskon, että kuitenkin tässä vastakkainasettelussa (sikäli kun sellaista nyt oikeasti edes on) suurimpana kysymyksenä olevan luonne-erot. Toiset valittaa, toiset ei. Toiset näkee enemmän positiivisia puolia, toiset tykkää enemmän puhua niistä negatiivisista. Positiivisemmat helposti ahdistuu negatiivisten puheista ja tulkitsee ne voimakkaammin kuin on tarkoitettu.

Tietynlaisista puheista ja suhtautumisesta saattaa jäädä herkemmälle (krhm) mielikuva, että tuo äiti ei rakasta ja/tai kunnioita lainkaan lapsiaan, ja toivoisi, ettei niitä olisi. Lapsiparat. Näin ei kuitenkaan varmaan melkein koskaan oikeasti ole.

Esim. tällaset kirjotukset (Reklamaatio haikaralle) saa mussa aikaa kyllä pienen hymyn, mutta voimakkaaman ärsytyksen (turha nillitys perhe-elämään kuuluvista täysin normaaleista asioista, jotka voisi vaan hyväksyä hymyillen osaksi tätä vaihetta elämää. Hyvä ylikuormittunut äiti: hankit lapsia, nuo kaikki mainitsemasi asiat tulee siinä mukana. Reklamaatio on aiheeton, olisit tutustunut tuotteeseen paremmin ennen tilausta. Terveisin: huumorintajuton kukkahattu.). Joudun erikseen muistuttamaan itseäni, että kirjoittaja varmasti vitsailee ja rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään ja on varmaan oikeasti hyvä ja hauska äiti. Luonnekysymys. 

(Itseäni tuo olisi naurattanut paljon enemmän, jos se olisi kirjotettu positiivisen kautta (Hyvä haikara, kiitos ihanasta toimittamastasi tuotteesta! Hienoa, että olette jaksaneet lisätä tuotteeseen esim. luovuutta ja taiteellisuutta sellaiset määrät, että pääsemme uusimaan seiniemme maalikerroksen kerran kuussa pysäyttämättömien taidepurkausten jäljiltä. etc.))

Anyway, tottakai ongelmista pitää puhua, pienistäkin. Ja tottakai ihan kaikkia välillä väsyttää, ahdistaa, turhauttaa ja harmittaa. Se tapa, jolla niistä puhutaan lienee kuitenkin tässä avainasemassa - yksi sopii toiselle, muttei välttämättä kolmannelle. 

Lisäksi mun on kyllä sanottava, että kuulostaapa kuinka kornilta tahansa, koen usein olevani niin järjettömän onnekkaassa asemassa, kun mulla on terve lapsi (kumpikaan (terveys / lapsi ei itsestäänselvyys), että mulla ei ole oikeasti mitään valittamista (vaikka omaa aikaa olis päivässä kaks sekuntia. Vaikka yöt ei vieläkään oo kokonaisia. Vaikka en aina jaksais herätä kuudelta lapsen kanssa. jne.). Kaikki ne turhautumiset ja ahdistukset saa tulla ja mennä, mutta ne on pieniä, ohimeneviä juttuja, kun katsoo kokonaiskuvaa. Ja edelleen, kyllä mä koen, että päätöksen tehneenä kannan siitä vastuun mukisematta. Onneksi ei oo myöskään mistä mukista.

(Voi kyllä - tämä OLI se tiivitetty versio.)

Monday, October 21, 2013

1 vuotta, 3 kuukautta, 21 päivää

Muistan joskus siskon saadessa ekaa lasta kokeneeni muutaman kerran sellasia paniikinomaisia 'apua, miten sitä voi sitten suojella, kun se ei enää ole kohdussa??' -hetkiä. Ne tunteet välähteli välillä tässä omankin lapsen syntyessä, mutta ei varsinaisesti noussut pintaan. Nyt kuitenkin viimesen yhden-kahden päivän sisällä oon lukenut (ihan sattumalta, kun kerran blogasivat!) ainakin kolme ikävää juttua liittyen päiväkoteihin ja/tai -kerhoihin. Alkoi taas ahdistaa. Tulee se hetki, kun oma lapsi on vietävä sinne. 

Miksi, oi miksi tehtiinkään laps kärsimään tästä kurjasta maailmasta?

Näistä on kirjotettu kolumneja ja aihetta on puitu ympäriinsä muutenkin. Here comes more: yksi äiti  kirjoitti, kuinka hänen 3v poikansa kertoi, kuinka kukaan kerhossa ei leiki hänen kanssa / halua istua vieressä syömässä eväitä. Ja keskustelu ohjaajan kanssa oli melko tylyä 'lasten täytyy itse oppia itse toimimaan ryhmissä'. Oikeesti??

Toinen kertoi, kuinka tarhatädit kehottivat vanhempia vaatimaan hiljaiselta tytöltä vastauksia ja opettaa pitämään puoliaan. Että 'tyttö ei oikein halua puhua aikuisille. Tai jos puhuu, puhuu kauhean hiljaa.' Kuten Valeäiti asian itse ilmaisi: kuuluuko jokaisen yhteiskuntamme jäsenen tosiaan oppia vaatimaan kovaäänisesti omia asioitaan?

Kolmas mainitsi päiväunikäytännöistä. Että niistä ei vaan jousteta, vaan lapsi kuin lapsi (yksilöitä ei tässä ole) nukkuu kolmen vartin päikkärit. Ihan sama kuinka pahasti se sekottaa perheen iltarytmit (kun laps ei halua mennä sitten järkevään aikaan nukkumaan), tarhatätien täytyy saada tämä aika päivässä asioiden suunnitteluun. Ehh..??

Tulee mieleen, kuinka OMA äitini kertoi taistelleensa tästä samasta asiasta tarhatätien kanssa ja lopulta saaneensa kompromissin, jossa sain leikkiä hiljaa jossain taustalla, kun muut nukkui. Ilmeisesti kolmessa vuosikymmenessäkään tätä ei olla onnistuttu ratkomaan. 

Wtf?

Onko kellään ideoita miten maailmaa pääsisi karkuun? Päiväunihommat ottaa vaan päähän, mutta entä sydämen särkyminen, kun käy ilmi, että omaa lasta kiusataan tarhassa / koulussa? Miten niistä selvitään?

Saturday, October 19, 2013

1 vuotta, 3 kuukautta, 19 päivää

Käytiin Nalle Nappisilmän konsertissa! Helsingin kaupunginorkesteri kutsui meidät aikoinaan kummilapsikseen (kuten kaikki 2012 syntyneet helsinkiläislapset) ja vihdoin ekaa kertaa päästiin tänään konserttiin. Oli aivan mielettömän hieno syysilma, käveltiin baanaa pitkin (nostalgian vallassa) Musiikkitalolle. Vaunut rivinjatkoksi, välipalaa ja saliin.

Vähän mietitytti jaksaako laps keskittyä puoli tuntia siihen musaan. Uudet paikat usein (varsinkin lapsilauman keskellä) saa aika tarkkailevaiseksi (ainakin aluksi), mutta entä tällainen esitys?

Kuten mies asian ilmaisi: konsertti oli menestys. Laps istui mun sylissä hiljaa, katsoi orkesteria ihan mesmerized ja olisi jaksanut vielä pidempäänkin. Uskomatonta. Laps, joka ei normisti jaksa istua missään paikoillaan. Ihan mahtava konsertti kaikenkaikkiaan, laps pääsi jopa lopuksi vähän kokeilemaan xylofonia. 

On se kivaa edes aina välillä jaksaa nähdä vaivaa ja tehdä asioia. Varsinkin kun oli näin kaunis ilmakin (lukuunottamatta yhtä outoa, viiden minuutin lumimyrskyä meidän pihalla konsertista palattuamme. Wtf??).

Illalla spontaania paahtopaistia ystäväperheen luona (meistä tuli muuten perheen uusimmalle tulokkaalle kummit!). Laps kiipeilee KAIKKIALLE. Myöskin: hälle ei maistu rusinat? Luulin, että kaikille lapsille maistuu?? Saatiinko me joku erikoiskappale?

Pääpäti on muuten selvinnyt: se on about mikä vaan intonaatioltaan ja tavutukseltaan samansorttinen sana. Kuten kiipesi. Kaappasi. Huppari. Ja uusista sanoista mainittakoon puu, joka lapsen suussa on hyvin huolellisesti lausuttu 'pvvvvv'. Ajattelin, että kas. En oo aiemmin hahmottanut, että u ja v olisi mitenkään lähekkäin toisiaan, paitsi aakkosissa ja ulkonäöllisesti.

Niin joo, lisäksi sana 'auto' on unohtunut ja palannut tätäksi. Lempparimme on edelleen 'TEKEE!'

Ennen konserttia vielä vähän sormi suussa

Xylofonia konsertin jälkeen

Konsertin jälkeen olis voinut jäädä vielä vähän istuskelemaan

Kävikö pahasti?

Jonossa ollut postaus. Rosanna pisti aluille kampanjan, jonka tarkoitus on herättää ihmisiä auttamaan ja kokemaan myötätuntoa. Hyvä, mahtavaa! Ainakin Suomessa tuntuu, että ihmiset aivan käsittämättömällä tavalla ulkoistavat vastuun Muille ja mielummin katsovat pois, mikä heijastuu koko yhteiskunnan rakenteisiin. Myötätunto on ulkoistettu verorahoihin, koska kyllähän veronmaksaja 'teen jo osuuteni huonompiosaisten auttamiseen'.  

Ei tarvi mennä kauhean kauaksi voidakseen tehdä muutosta. Auttakaa hyvät ihmiset tuntematontakin. Se tuntematon on jonkun lapsi, äiti, aviomies, isoäiti, rakas. Ja opettakaa lapsenne auttamaan. Käykää vilkasemassa tämä Rosannan linkki ja lähtekää mukaan.

Linkittäisin tähän aivan  mahtavan Facebookista klikanneeni mahtavan, aiheeseen liittyvän videon, mutta enpä löytänyt sitä enää. Oh well.

No, ilman videotakin: opettakaa myötätuntoa itsellenne ja opettakaa myötätuntoa lapsillenne.



Wednesday, October 16, 2013

1 vuotta, 3 kuukautta,16 päivää

Terveisiä Lontoosta, stuck at Heathrow, kuinkas muutenkaan. Lyhyt työmatka kyseessä: eilen tulin, tänään lähden (ainakin tarkotus olisi....). Miksi täällä on ohjeistuksia kaikkialla muualla paitsi siellä, mistä niitä etsin (eli katosta riippuvista kylteistä). So far olen missannut kolmen metrin välein olevat puolentoista metrin korkuiset ohjauskyltit SEINÄSSÄ. Myös lattiaa pitkin kulkevan ohjausviivan.

Laps on kuulemma voinut kohtalaisen hyvin, näin etänä olen kyllä aavistellut olisko sille flunssa tulossa. Väittävät, että ei.

Tarttisin muuten kahvia.

Istuin tässä joku päivä takaperin olkkarissa ja kuuntelin miehen yrityksiä nukuttaa lapsi. Pitkiä hiljaisia taukoja, kunnes kirkkaalla äänellä 'tekee! tekee!'. Oli kuulemma myös vielä puoli unissaan taputellut päätään 'pää! pää!'.

Näin aikuisena, joka osaa suurinpiirtein jo puhua, ehkä jopa pariakin kieltä ja jonka kehonhallinta on jo ylittänyt huippukautensa, on välillä vaikea muistaa miten isoja mullistuksia nämä opitut asiat lapselle on. Että pääsee seisomaan. Että pääsee kävelemään. Että oppii hallitsemaan suun lihaksia ja samaa naikaan aivoissa muodostuu verbaalisia älykuvioita. Kyllähän se unia sekottaa.

Yöt on kyllä onneksi alkaneet rauhottua. Voipi olla osittain myös siitä johtuvaa, että on päässyt tässä jo monta yötä nukkumaan vanhempien väliin. Ja hyvä niin. Ei ole kivaa herätä pahoihin uniin yksin.

Mä olen ollut ihan pienestä lapsesta pitäen suuri pandalover. Luin juuri omasta vauvakirjastani (jota laps muuten haluaisi olla JATKUVASTI tutkimassa!), että alle parivuotiaana hihkuin aina ihan innoissani 'panta! panta!' kun mustavalkonen karhu tuli näkyviin. Kuusivuotiaana sain oman jättimäisen jättiläispandan, jolle pian kerääntyi myös pari poikasta katraaseen.

Panda oli mulle The Companion (melkein kaikilla lapsillahan on joku?). Teini-ikään asti jaettiin peti (tosin pandalla saattui olla vähän tyynymäinen rooli...) ja tietty sitä piti sitten välillä pestäkin. Niskasta auki (tämä on sun parhaaksi!) ja pesukoneeseen. Puhtoseen pandaan uudet täytteet ja taas mennään. Sanomatta selvää, että, tässä viimesen 25:n vuoden aikana kangas on alkanut melkolailla hapristua ja joskus ennen lapsen syntymää pandat säilöttiin omaan ikea-laatikko-sänkyynsä suojiin.

Toissapäivänä löysin lapsen ihastelemasta ja leikkimästä pienellä klipsu-pandalla, jonka oli saanut mun työkaverilta lahjaksi. Päätin, että nyt voisi olla aika ensimmäiselle esittelykierrokselle. Hain pandaperheen kaapista ja annoin lapsen tulla katsomaan. Vieraanvaraisena tyyppinä laps tarjosi ensin kupista pandoille juotavaa ja tuli sitten vähän silittelemään ja taputtelemaan ja tarjoutui jopa pandan halattavaks. 


Tutustuminen jäi tähän tältä erää ja ite oon vähän ristiriitaisin tuntein. Noin periaatteessa oon sitä mieltä, että laps on kypsä leikkimään haurailla pandoilla heti täysi-ikäistyttyään, mutta toisaalta olisi kiva jakaa tätä perintöä jo vähän etuajassa. Pelkäänpä vaan, että pandat ei ehkä tuu vielä oikein kestämään lapsen leikkejä, harmillisesti. Toivotaan, että tästä kuitenkin syntyy vielä pitkä ja rakas suhde.

Mun ensihetkiä mammapandan kanssa

Saturday, October 12, 2013

1 vuotta, 3 kuukautta, 12 päivää

Uskaltaudun nyt sanomaan sen: unettomien öiden jälkeen jotain on loksahtanut paikoilleen. Sanoja on alkanu muodostua ja niitä toistellaan innokkaasti perässä. Aa-to on pysynyt kuvioissa ja uutuutena on tullut selvä, kirkkaasti lausuttu tak-ki ja vieläpä ihan oikeassa kontekstissa. 

Lisäksi pyörii paljon sanoja, jotka on esim. painotukseltaan oikean kuulosia ja joskus vokaalitkin on oikein. Kuten täti (kun sanon käsi) tai pääppäti ([äiti] kaappasi) tai päpä (pupu) tai (kurluttaen) rrrha (raha) ja katta (kassa). Ja PAM, kun vessan lavuaarikaapin ovi jysähtää kiinni. Lisäksi useampia kertoja osannut sanoa oikein 'pää', kun on kysytty mikä tää pallo tässä hartioiden välissä on (no, käsillä kyllä näyttäen).

Parhaimpana mainittakoon, että oon käynyt jo varmaan kymmeniä kertoja tän viikon hulvattomimman keskustelun lapsen kanssa:
'Mitä laps tekee?'
'Tekee!'

Keskustelu käydään, kun laps tekee jotain mitä ei pitäisi. Keskustelu käydään, kun laps on nurkan takana, eikä äiti nää. Keskustelu käydään, kun laps touhuaa rauhassa lattialla omissa jutuissaan. Tekee! En oo ihan varma ymmärtääkö laps tästä keskustelusta, mutta ainakin tosi innokkaasti toistaa perässä. Ja innokkuudesta päätellen saa yhtä paljon iloa kuin mäkin.

Käytiin tänään tapaamassa suloista Puutalobabya SnadiStadissa  ja siellä se baby, joka ei kyllä kovin baby ollut, toisteli hienosti miten on 'jännää'. Ehkä teki vaikutuksen lapseen, koska kun kotiin ajellessa kysyin lapselta, että oliko jännää ja takapenkiltä alkoi kuulua 'jännää! jännää! hännää!'.

Eli siis sanoja! Pulpahtelee! Se puhuu! Jokohan yöt nyt rauhottuisi?

Ps. SnadiStadissa tosiaan OLI jännää! Ja kivaa! Varmaan mennään toistekin ja mahtavaa, että sinne tämmöset treffit oli järkätty. Yritin ottaa kännykällä sieltä muutaman kuvan, mutta heh, aivan yllättäen yksikään niistä ei ollu millään lailla julkasukelponen - and y'all know, että mun julkasutaso ei tosiaan ole kauhean korkea..

In other news, otin tänään vähän laatuaikaa itseni kanssa ja käytiin stadissa shoppailemassa - siis itseni kanssa. Tähtäimenä oli kevyempi toppis ja uusi laukku (vanha hajosi, nyyh!). Ostin kyllä ihan vahingossa muitakin juttuja, mutta ylpeänä voin sanoa, etten ihan kaikkia mielitekoja seurannu. Ja osa oli alessa, eli siis oikeastaanhan mä suorastaan SÄÄSTIN, right?

Kiertelin kaupoissa jotain kolme-neljä tuntia. Oli vähän outoa. Vaatteet oli outoja, mikään ei ollu erityisen houkuttelevaa, kaikki tuntui vieraalta ja etäiseltä. Onko se nyt vaan niin, että oon kertakaikkiaan pudonnut kelkasta, enkä osaa enää käyttää ja ostaa tämän ajan vaatteita ja vaatekaappini on nyt sinetöity tämän hetkiseen tilaansa loppuiäksi?

Söin kookospehmiksen lounaaksi ( <3 Helsingin jäätelötehdas) ja vaeltelin kaupasta toiseen. Lopulta sain kasaan about listalla olleet jutut, yhtä lukuunottamatta. Ja ihan vaan poliitikkoja ärsyttääkseni menin kahvilaan juomaan lattea (vaikka lastenvaunut ja vauva puuttuikin).

Ihan hyvä lauantai, mutta siis hetkinen, onko huomenna jo taas sunnuntai??

1 vuotta, 3 kuukautta,12 päivää - haaste

Kupla-Paula heitti hauskan haasteen ja tokihan mä nyt näihin vastaan, mainiot kysymykset!


Tunnenko minä sinut? Miten?
Tavattiin Paulan kanssa Mutsien Kympin tiimoilta ja juostiin mm. aika monta rundia Esporttia ympäri jutellen. Ei ehkä vielä hirveän syvällisestä tuntemista voi puhua, mutta hauska kyllä oli.


Oudoin ruoka, jota teillä on tapana syödä?
Onko aikasemmin kertomani makaroonimössö kera ketsupin ja majoneesin riittävän outo?


Jos saisit valita ammattisi riippumatta koulutuksesta, palkkatasosta ja muista käytännön asioista ja järjestelyistä, niin mitä tekisit?
No brainer. Pitäisin huolta pandoista jossain missä pandoista pidetään huolta. Koska kaikenlainen lääketieteellinen koulutus puuttuu, voisin toimia silittelijänä ja halijana.

Minkä kirjan luit viimeksi (kokonaan)?
Lasketaanko kirjat, joita on kuunnellut? David Sedariksen 'Let's explore diabetes with owls'. Jos kuuntelua ei lasketa, niin Puppe mummolassa.

Miksi kirjoitat blogia?
Tätä tulee aina välillä itsekin ihmeteltyä. Mulla on ollut ihan pienestä pitäen hirveän voimakas sisäsyntyinen tarve kirjottaa. Lapsena ja nuorena ja isompanakin kirjotin tarinoita yksi toisensa perään. Yleensä myös päiväkirja on ollut kuvioissa. Joskus yli kymmenen (yli 14!) vuotta sitten syntyi blogi ja siitä lähtien mulla on ollut pieniä taukoja lukuunottamatta aina blogi jossain. 

Ennen tätäkin blogia mulla oli blogi - mutta raskauduttuani halusin alottaa ihan puhtaalta pöydältä nimenomaan raskausblogin (siksikin, että aluksi oli aika anonyymiä, en halunnut kavereiden tietävän). Sitten se edellinen blogi koki luonnollisen kuoleman ja tämä jäi elämään. As a summary: kirjotan koska haluan.

Mikä on paras asia kotonasi?


Joko vaakatasossa oleva maustehylly tai sitten laatikoitunut kuivakaappi. Ehkä meidän vesipullosysteemi: jääkaapista löytyy aina puolen litran pullo kylmää vettä. Toisaalta tykkään kyllä meidän kodin värimaailmasta, vaikka ollaankin projektin keskivaiheessa edelleen. Meidän koti on valoisa, se on ihanaa. Ja meillä on pesuhuoneessa kaksi suihkua!

Mitä asiaa et muuttaisi itsessäsi?
Hulvatonta, kuivan sarkastista huumorintajuani tietenkin! Heh.

Mikä on ollut turhin hankintasi?
Where to begin.. No, viimesimpänä kiiltävät, mustat piikkarit, joilla kuvittelin viilettäväni töissä (kuten osa naisista siellä). Jep, in my dreams. En päässyt niillä edes kotoa autolle asti.

Mikä on paras ajansäästövinkkisi?
Suunnittele, manageroi, tee listoja, valmistaudu, mieti etukäteen, hallinnoi. Älä ala kirjoittaa blogia.

Miten rentoudut?
Sitcomin äärellä, siideri kädessä ja jätski toisessa.

Nouseeko kätesi ylös, kun pyydetään vapaaehtoista?
Aika harvoin. Ne kuitenkin haluaa vaan nolata mut.

Haastan: Kupla-Paulan vastaamaan näihin itse! :)

Monday, October 7, 2013

1 vuotta, 3 kuukautta, 7 päivää

Tänään se nyt sitten tapahtui. Menin hakemaan lasta hoidosta ja sen sijaan, että olis juossut halaamaan mua, kuten ennen, tyyppi vilkasi (), lähti tulemaan kohti ja pysähtyi matkalle leikkimään. Vähän ajan kuluttua katsoi uudestaan ja alkoi lähestyä, tällä kertaa VEITSI (no, sellainen puinen lasten leikkiveitsi, jolla palotellaan puisia tarravihanneksia) kädessään. Ennen tätä, hoitokaverilapsi oli jo ehtinyt tulla halaamaan. It's all downhill.

Muitakin muutoksia: ollaan tultu pisteeseen, jossa totesin miehelle sä saat nukuttaa lapsen joka ilta tästä lähin. Laps sammuu miehen nukutukseen (jo monetta kertaa!) parissa minuutissa (vannoo, ettei kloroformia ole apuna), kun taas mun läsnäolo tuntuu erittävän jotain levottomuuspulveria, joka aiheuttaa kieriskelyä, heittelehtimistä, kiipeilyä ja muita ei-toivottuja vaikutuksia. 

Anyway, kuulemma blogeissa on tällä hetkellä hetkellä usein aiheena arkiruoka, tulee täältä kanssa kaikenlaisia vinkkejä kehiin. Onhan siis blogitrendien harjalla pysyttävä ja sitä paitsi siellä lapsen ja hellan välissä sitä aikaa tulee vietettyä. Eli ilmaiseksi vinkkejä .. tai siis sunnuntaina opittua:

- Kuha on tosi kuivaa. Jos sen pyörittelee pulliksi ja paneroinnin kautta uuniin kypsymään, tuloksena on kuivia, kivikovia palloja. En oo ihan varma vielä miten tuun pelastamaan nämä.

- Sunnuntaisin ei kannata lähteä ostamaan lihatiskilihaa. Toisaalta, porsaan uunifileestä (??) tulee myös ihan hyvää nyhdettynä ja riittoisasti maustettuna.

- Kun lättyyn laittaa suolaa, muutaman eksyneen vihannespalan ja sokeria ja sen paistaa pannulla, jossa on paistettu kalaa ja lihaa (eikä sitä pese välissä), tulos on TOSI jännän makuinen! Tosin, ei kuitenkaan sellasen Michellin-tähden jännän.

- Lapsen saa syömään lohta, kun siihen sekottaa jugurttia ja raejuustoa (….)


Eli siis viikon ruokalistalle kuuluu kuhakiviäpullia, uunivihanneksia (bataattia, perunaa, porkkanaa). Lisäksi kana-parsakaali-ohrattoa (keitä ohra ja höyrystä samalla kanafileet. Nyhdä kanat haarukalla kivaksi ja sekota uunivuokaan ohran kanssa. Päälle parsakaalia. Viimeistele uunissa). Ohessa syntyi, krhm, välimerellinen lisuke lapselle (paneroinnista ylijäämä vehnäjauhot + kananmuna pannulle ja päälle perunasipuliseosta. Avot: espanjalainen munakas) ja kasvissuikale-jauheliha-munakas (fine, mies osallistui). Sitä nyhtöriivittyä possua en viiti lapselle tarjota, sen verran mausteista tuli. Mutta aikuisille maistuu.

Kuvia ei ole tarjolla, vaikka muutaman räpsäsin. Jätetään mielikuvitukselle tilaa!


Sunday, October 6, 2013

1 vuotta, 3 kuukautta, 6 päivää

Onkos täällä vietetty taas sunnuntai köökissä? No on! Onneksi ehdittiin myös justeerata olkkaria, käydä Ikeassa ja vauvauinnissa, keikkua hengenvaarassa monen metrin korkeudessa pihatuijien latvoja leikellen ja vähän siivotakin. Siinä sivussa muisteltiin elämää ennen lasta ja ihmeteltiin, että miten oli mitenkään mahdollista, että silloisessa elämässä ei muka ollut aikaa jollekin. Sillonhan ei muuta ollutkaan! 

Pieniä voittoja tältä viikonlopulta: laps alkanut vihdoin hyväksyä itselleen unilelun. Myyrä päässyt mukaan päivä- ja yöunille nyt jo kahdesti. Toivon, että tästä liitosta tulee pitkä ja antoisa.

Vaikka tavallaan sitä huokailee, miten nykyään Ei Vaan Ole Aikaa, niin moni asia on taas muuttunut paljon helpommaksi. Laps osaa välillä leikkiä useita minuutteja ihan vaan itsekseen. Suihkuun on helppo mennä, ottaa vaan lapsen mukaan. Kaikki voittaa. Kaikki on vähän interaktiivisempaa ja ruokailutkin sujuu nykyään kuin leikki - mutta vain vähän leikillä.

Ja interaktiivisuudesta puheenollen. Täällä korvat höröllään yritetään bongailla uusia sanoja. Tuntuu, että niin moni ihan hilkulla, mutta joku viimeinen loksahdus tässä kommunikaatiossa vielä puuttuu. Kaikki ajallaan, tulee kun tulee, mutta sano mun sanoneen, hilkulla ollaan!

Ja voin vahvistaa, että auto on edelleen aa-to. Joskus myös tää-tä. Mutta usein aa-to. Suurin osa asioista on päpä. Joskus myös pääpäti. Aika moni on tää (hassua, miten paljon ä dominoi). Tök tök tök on te te te. Aina välillä kuuluu 'anna', mutta se ei tunnu liityvän mihinkään antamiseen. Maamo on äm, äm-mä tai mamo. Aika moni asia on kanssa äite (kuten esim. napa).

Odotamme jännityksellä seuraavaa sanaa. Kompressori-jääkaappi-pakastin? Sulawesin kummituseläin? Uspenskin katedraali?




Saturday, October 5, 2013

1 vuotta, 3 kuukautta, 5 päivää

Kulinaristit skipatkoon tämän kappaleen yli, mutta mut valtaa aina välillä - noin kerran vuodessa, täysin satunnaisena hetkenä - kaipuu syödä yhtä lapsuuden herkkua. Makaroonilaatikkoa. Tai no, yleensä makaroonilaatikko meillä syötiin ennen laatikoitumista, eli siis ihan vaan makaroonia ja jauhelihaa. 

Mutta tärkeimpänä tässä on kyllä ehdottomasti aterian 'kastike'. Ja tämä on siis se lievästi shokeeraava paljastus. Ei nyt sentään mitään lakujätskiä suolakurkuilla, mutta kaikkien tapaamieni (perheen ulkopuolelta) mielestä TODELLA kummallinen yhdistelmä (monista suorastaan melko ällöttävä), mutta ei kuitenkaan riittävän kummallinen, että se voittaisi Michellin tähden.

Niin. Meillä makaroonilaatikkoon sotketaan ketsupin lisäksi reilu tujaus majoneesia. Ja sitten kaikki sekasin. Hyvää - kerran vuodessa.

Mainitsin eilen makaroonilaatikon pyrex-vuoassa. No, tässähän kävi niin kätevästi, että viikonlopun ruoat onkin jo vähän niinkun valmiina. Ja ehkä osittain senkin kunniaksi valmistin mulle ja lapselle vähän runsaamman aamupalan, kun mies jäi nukkumaan (meillä on viikonloppusin vuoroaamut).

Viikonloppu, mikä jännä illuusio. Meillähän on siis arkiaamuisin ihan yhtälailla aikaa istua rauhassa aamupalalla (niinä aamuina, kun oon kotona). Anyway, nää on ihania hetkiä, ihania aamuja. Munakasta, juustoleipää uunilohella ja raejuustolla ja tuoreita hedelmiä. Ja sitä hyvää seuraa.



Friday, October 4, 2013

1 vuotta, 3 kuukautta, 4 päivää

Arki on asettunut uomiinsa, ollaan löydetty hyvä työrytmi ja koko tää hoitoon siirtyminen on menny jotenkin paljon kevyemmin kuin ajattelinkaan. Ihan mahtavaa!

Vähemmän mahtavaa on täysin mystinen kiukkupurkaus, jonka sain tänään siitä, että mies oli vienyt makaroonilaatikon hoitopaikkaan pyrex-vuoassa, eikä pakasterasioissa. Okei, kalenteri kertoi oman viestinsä (pms) ja repesin ääneen nauramaan duunissa miehen viestille 'älä pura kaikkea harmistusta tähän makaroonilaatikkoon. Makaroonilaatikko on syytön.' Mutta siis oon normisti hyvin rauhaisa ja pitkäpinnainen yksilö kuitenkin. Että mitä ihmettä.

Vähemmän mahtavia ovat olleet viime yöt, joiden aikana laps ilmeisesti on kasvattanut viimestä kulmuriaan. Herätykset tasatunnein, kunnes aamua kohti tahti kiihtyy. Toissa yönä otin lapsen aamuyöstä meidän väliin vetelemään sikeitä ja kas kummaa, nukuttiin hyvä puoltoista tuntia rauhassa siinä.

Tästä vaarin ottaneena nappasin lapsen jo huomattavasti aiemmin (siinä, krhm, kymmenen-yhdentoista aikaan) meidän väliin, jos se vaikka vaan kaipaa uniseuraa. Puolenyön aikaan herättiin kuitenkin jonkinlaiseen möykkään, josta ei päästy yli eikä ympäri ennen kuin yökarkki oli saatu. Laps rakastaa Panadolin oraaliliuosta. Sitä ei todellakaan anneta sille, ellei vaikuta olevan ihan vakava tarve, ja viime yön älämölö ja toi puhkeamassa oleva hammas toimi riittävänä perusteena.

Laps tarrasi struuttaan käpälillään ja imi ahnaasti tyhjäksi. Sitten lättäsi kädet sinne ja tänne ja jotenkin oli yhtäkkiä sokerisen tahmeita läiskiä mun reidessä ja kädessä, lapsen pyjaman SELÄSSÄ (?). Annoksensa saatuaan laps vetäytyi sängylle ja nukahti hetkessä. Käytiin muutkin nukkumaan.

Oli se yöllä varmaan muutaman kerran hereillä ja hirveästi kieriskeli ja potkiskeli, mutta ainakaan ei tarvinnu nousta ja kävellä toiseen huoneeseen. 

Sanoin raskaana olevalle ystävälleni, että kannattaa muistaa, että come what may, kaikki on AINA vaan vaiheita, ne menee ohi. Ja sanon saman itselleni. Kyllä ne unet sieltä taas sikeentyy. Onneks on vkl.

Apua muuten, miten valmistaudutaan vauvauintikuvaan? Vedenkestävä ripsari?

Tuesday, October 1, 2013

1 vuotta, 3 kuukautta, 1 päivä

Ohimennen: laps on 15kk vanha. Mulla ei tällä hetkellä näytä olevan muuta elämää kuin duuni ja lapsi. Vähän käytiin eilen katsastamassa kaveripariskunnan uusinta tulokasta. Ja vähän kävin tänään syömässä parmesan-keksejä kaverin synttärikahvilla, mutta kiireesti tulin kotiin nukkumaan.

Laps on oppinut ehkä ensimmäisen sanansa, jota on toistettu useampana päivänä ja johdonmukaisesti. Ja se sana on .... (rumpujen pärinää..): AUTO (!!)

Onhan siis äitiä ja muitakin sanoja toistettu ja tapailtu, mutta tämä tuntuu nyt oikeasti ensimmäiseltä tosiaan johdonmukaisesti tarkoitukselliselta. Auto. Voi laps.