Kotona ollaan. Pari päivää poissa lapsen ääreltä toi esiin mielenkiintoisia piirteitä mussa. Meinasin jo alkaa pyytää saada muiden lapsia syliin ja mietin miltä tuntuisi ottaa se oma käsivarsille sitten Suomessa. Haaveilin siitä miten lentokentällä pieni iloinen tyttö juoksee leveästi hymyillen halaukseen ja hetkeksi maailma katoaa.
Haave on kyllä tarua ihmeellisempää, miehen tullessa hakemaan olin jo ulkona parkkiksella odottamassa ja laps olikin matkalla nukahtanut autoon. Pussailin lapsen hereille ja tää vaikutti lähinnä hämmentyneeltä. Hetken päästä olikin jo repimässä paidan kaulusta. Annoin hetken rintaa, mutta ajattelin kokeilla josko tästä kuitenkin tapahtuisi sitten luonnollinen vierottuminen.
Kuulemma päivät meni hyvin. Laps oli hyväntuulinen, iloinen, eikä yhtään kärsivä. Vauvarokko meni ohi ja ruokaa on uponnut ennätysmääriä. Nukutukset oli menny hyvin (paremmin kuin pitkiin aikoihin), vaikka öisin kuulemma laps tällä hetkellä vaeltaa. Useita metrejä. Joka suuntaan. Ja herää törmätessään johonkin.
Reissukin oli hyvä. Harmillisesti jouduin tekemään jonkun verran töitä perillä, mutta ehdittiin myös viettää tärkeää aikaa maamon kanssa. Nähtiin merta, käytiin kaupassa ja ostoskadulla. Katseltiin vanhoja kuvia, juteltiin, pohdiskeltiin, muisteltiin. Käytiin lääkärissä ja ajettiin taksilla. Lojuttiin sohvalla.
Onneks kuitenkin pian on taas viikonloppu.
No comments:
Post a Comment