Kuulostaa varmaan pahalta, jos sanon miehen napanneen nukkuvan lapsen mun viereltä keskellä yötä autoon löytyäkseen aamulla useamman sadan kilsan päästä (edelleen Suomesta kuitenkin). Tilanne ei ole onneksi ihan niin karu, kuin miltä kuulostaa. Miehen vanhemmat ajeli kotiinsa keskellä yötä ja oltiin sovittu miehen lähtevän lapsen kanssa mukaan, juhlistamaan serkkusynttäreitä tänään.
Ensimmäinen reaktio, kun tästä puhuttiin, oli innostus: koko ilta omaa aikaa, omaa aikaa, omaa aikaa! Heti perään (noin sekunnin päästä) sydän löi ikävää ja huolta, mutta pärjääkö laps ilman äitiä? Ja heti sen perään, että no kyllähän LAPS pärjää, vaan pärjääkö äiti?
Päätin kuitenkin pärjätä. Ajattelin myös nautinnollisesti, että saisin nukkua vaikka seittemään asti, ihan tosta noin vaan. Aamukuuden herätyksestä piti kuitenkin huolta karvalaps. Rämisteli häkin (avonaisen, mind you!) kaltereita, halusi varmaan aamupalaa. Sinnittelin kuitenkin ja lopulta seiskalta nousin. Aikasin töihin ja aikasin kaupungille shoppaamaan ja syömään ja ehkä jopa terassille.
Työpaikalla aloin jossain vaiheessa ihmetellä miksi paida istuu niin huonosti, vaikka tää on ihan samaa kokoa kuin mun muutkin vastaavat nappipaidat. Ja miksi ylin nappi näyttää valmiilta singahtamaan kiertoradalle. Ja sitten se iski tajuntaan kesken lounaan. En pumpannut aamulla.
Ei auttanut, menin sitten duunivessaan tyhjentelemään lavuaarin äärelle, just like the classy lady I am. Duuniäiti for teh win.
No comments:
Post a Comment