Thursday, July 11, 2013

1 vuotta, 0 kuukautta, 12 päivää

Jänniä juttuja:

1) Rokotetutkimus saatiin päätökseen kurkku suorana parkuen (laps). Onneksi verikoe ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja saivat ihan hyvän näytteen. Ja lapskin rauhottui nopsaan sen jälkeen (ps. kyllä, oli puudutuslaastari, tälläkin kertaa). Tutkimuksen jälkeen punnittiin laps (aiheutti uuden parkumisen. Anyway, 9550g, about nollakäyrälle on kivunnut). Silittelin pientä nakua sylissä hetken ja laps helpottuneena rentoutui mun paidan märäksi.

Käytiin Kaisaniemen Tarjoustalon kautta hakemassa mulle puhdas paita ja mentiin kotiin jännittämään seuraavaa juttua.

2) Maamolasta lopulta tuli kuin tulikin hyviä uutisia (olosuhteisiin nähden)! Aivan massiivinen helpotus! 

3) Pian, illalla istun koneessa, matkalla maamolaan kaliman luvattuun maahan (Kanarialle, siellä kuulemma kuuma). YKSIN. Reissu kestää vain viikonlopun, mutta siis yksin. Ilman lasta. Ja miestä. Kolme kokonaista yötä. Make no mistake, ennen lippun varaamista mietin kyllä todella hartaasti ja pitkään. Entä jos laps alkaa vihata mua? Tai unohtaa mut? Tai saa elinikäisiä traumoja? Entä miten mä selviän ikävästä, kun jo työpäivän aikana toivois välillä saavansa lapsen syliin?

Vakuuttivat kuitenkin, että laps ei ala vihata, ei tule enää pian muistamaan koko tapahtumaa ja pärjää hyvin isin kanssa (kuten on kyllä tähänkin asti pärjännyt). Ja että maamolassa olen nyt tarvitumpi kuin kotona. Ja niin mä sitten hankin liput ja kohta pitäis alkaa pakata.

4) Kävin eilen opiskelukavereiden kanssa pussikaljalla puistossa, keskustassa (lapsen nukkumaanmenon jälkeen). Jatkoivat sitten vielä jonnekin baariin, mä lähden kävelemään kohti Kamppia ja kotia. Oli aika jännä (hyvällä tavalla) tunne kävellä kesäsiä katuja valosassa illassa ja olla ilman kiirettä siinä itsekseni. Hengitellä Helsinkiä, maleksia, omaa aikaa, minä itse. Että olis ehkä sittenkin joskus vielä kivaa asua taas stadissa, ehkä sitten kun lapset on isompia. Ehkä (onko pakko luopua omasta pihasta?). 

Vähän samanlainen itsenäisen hetken rush kuin teininä, kun koki ensimmäisiä kertoja niitä 'minä saan itse mennä Mäkkiin ostamaan Sundaen omilla rahoillani, eikä tarvii kertoa kellekään' -hetkiä (voi kyllä, juhlistaakseni tätä hetkeä kävin hakemassa Mäkistä Sundaen, ihan omilla rahoillani).

4 comments:

  1. Heh, pääsin tuohon sun "itsenäisen hetken rush"-fiilikseen hyvin mukaan. :) Teininä asuin pääkaupunkiseudulla ja Helsingissäkin tuli kuljeksittua. Muistan niin hyvin nuo fiilikset! Niitä aina silloin tällöin tulee vieläkin. Ne on aika legendaarisia.

    Löysin sun blogin eilen ja oon tässä lueskellu tätä alusta alkaen läpi. Koukuttavaa! :D
    Paljon samoja ajatuksia täälläkin ensiodottajalla. Kuinka hämmentyneeksi voikaan itsensä tuntea ja kuinka paljon on kysymyksiä, myös niitä "tyhmiä". ;)

    Niitä kaikkia ajatuksia päätin itekin kirjata ylös. Tervetuloa kurkkimaan! :)
    risukasaprinsessa.blogspot.fi

    ReplyDelete
    Replies
    1. On kyllä aika pysäyttää kuulla jonkun alkaneen lukea blogia alusta - niitä entryjähän on jotain miljoona :D vau! Kiva kuulla, että samoja mietteitä löytyy, eikä ole ollut ihan yksin niiden 'tyhmien' kysymysten (ja huolten) kanssa...

      Kiitos vinkistä, minäpä tulen vilkuilemaan blogia :)

      Delete
  2. Niin tuttu toi huumaava vapaus kun tajuaa että voi hoitaa asian x alusta loppuun itse :) muistan ton rushin hyvin ja vieläkin sen joskus tavoittaa, onneksi.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, se on kyllä huikee tunne. Varsinkin kun se tuele aika harvoin (ja se kai se idea onkin) :)

      Delete