kuukausi 10, päivä 31

Vaikka otsikko sanoo muuta (käytännön syistä), laps on nyt tänään kuitenkin 11 kuukautta vanha. Sen kunniaksi kävi hän hammastarkastuksessa ja vähän suostui jopa hampaitaan esittelemään. Hammashoitaja ihasteli 'teillä on jo hyvin harjattu hampaitakin!'. Herra Hakkaraisen xylitol-tabletteja suositteli ruokavalioon lisäämään.

Hammastarkastuksen yhteydessä punnitsin lapsen (itsepunnituspisteellä). Edellisestä punnituksesta reilu 3kk ja painoa oli tullut aika tasan kilo lisää. Pituuden voisi joskus mitata kotikonstein (ihan yhtä tarkka tulos kuin neuvolassakin...). 1-vuotistarkastus meillä menee heinäkuulle asti, koska uusi neuvolatäti on lomalla sitä ennen.

Anyway. 11 kuukautta. Missä nyt ollaan? 

Laps on nyt kävellyt kuukauden ja alkaa olla melko vikkelä liikkeissään. Hetkeksikään ei sovi selkää kääntää, laps osaa nykyään mm. kiivetä sohvalle ja KÄVELLÄ siinä (!!). Osaa myös halutessaan ja muistaessaan laskeutua hyvin, mutta siis apua se horjuva kävely pehmeällä, kiikkerällä alustalla, lähellä reunaa. Kiskoo johdot irti seinästä, nauraa nenä rypyssä, taputtaa itselleen vessassa ja läiskyttää varmuuden vuoksi myös isin / äidin käsiä yhteen. Innostuu, juttelee, työntelee, kanniskelee, kuljettaa, hakee, piilottaa ja kuljeilee. 

Ja leikkii, siis leikkii! Ruoanlaitto ei ole ollut juuri hauskempaa kuin eilen lapsen istuessa lattialla ja piiloutuessaan pyyhkeen alle. Asianmukaisesti odotti aika pitkäänkin (parhaimmillaan parisenkymmentä sekuntia) kun äiti vieressä ihmetteli, että mihin IHMEESEEN se laps katosi, äiti ei kyllä yhtään ymmärrä! Ja sitten TADAA, laps ilmaantuu pyyhkeen alta kuin David Copperfield.

Mihin katosi laps, äiti ei ymmärrä!

Merkityksellisiä sanoja ei ole vielä tullut, ainakaan en ole ymmärtänyt / huomannut. Pupua kyllä osotetaan ja aika kohdennetusti usein sanoo hän 'päpä', mutta moni muukin asia on kyllä päpä. Harmillisesti viittomaankaan ei ole vielä ryhtynyt, liekö vikaa vanhempien riittämättömän johdonmukaisessa käytössä.

Entä mä? Totesin tuossa, että univelan mennessä tietyn maksimipisteen yli, sen vaikutukset ei enää lisäänny (merkittävästi). On päiviä, jollon (vaikka yö olisi ollut minkälainen) univelka painaa harteilla kuin Euroopan talouskriisi, ja vaan vä-syt-tää. Sitten on päiviä, jolloin (vaikka yö olisi ollut minkälainen) sitä on ihan pirteenä ja ihan toimintakykyinen (imettävä äiti -kategoriassa mitattuna).

Mutta pää on edelleen puuroa. Harhailen ympäri kotia yrittäen muistellen mitä olinkaan etsimässä, kaikki on hukassa koko ajan. Myöskin varsin rauhallinen ja ei-tulistuva tempperamenttini on alkanut riehaantua ja turhaantua ihan pikkuseikoista, mutta onneksi vain pään sisällä. Aivot saattaa karjasta turhautumista kahdessa sekunnissa, koska en meinaa löytää hoitolaukusta yhdellä kädellä haparoiden etsimääni lusikkaa. Tai koska hukkasin sekunti sitten kädessäni olleen tavaran (TAAS). Kun yritän tehdä jotain järjetöntä yhdellä kädellä tietäen, ettei se tule onnistumaan. Kun ei vaan ole aikaa käydä etsimässä uutta lastenistuinta autoon, porttia pihalle, aitoja yrttien suojaksi, bikineitä kesäksi.

Kysyin tänään mieheltä ainakin kolme kertaa aamun aikana onko meillä maitoa. Ei ollut. Hetken kuluttua kaadoin kahvia kuppiin, avasin jääkaapin oven ja huudahdin tyrmistyneen pettyneesti 'Siis eihän  meillä ole maitoa!'. Facepalm.

Mutta sitten toisaalta, viimeseen yhteentoista kuukauteen on kuulunut aivan uskomaton kirjo huikeita rakkaudentunteita, joita en oo koskaan edes osannut kuvitella. Se tunne, kun laps ekaa kertaa kävelee syliin. Pienet kädet tarrautuu kiinni ja halaa. Kuolaiset suukot nenälle. Niitä hetkiä on paljon! Liikutun ihan itkuun asti katsellessani tota meidän jälkikasvua ihaillen ja rakastaen. Miten on mahdollista, että me saatiin noin upea yksilö? Ja miten sydän ei ole jo haljennut ja pakahtunut näistä kaikista kurkkua kuristavista tunteita? Rakas laps.

kuukausi 10, päivä 29

Kaveri tekstasi ja ehdotti extempore Suomenlinna-reissua tälle päivälle. Mun vastaus oli vakio 'eeeikaaii nyt enää ehdi, kellokin on jo kymmenen, kohta lounas ja päiväunet ja muutenkin pitäisi olla neljältä jo takaisin...'. 

Myönnetään, oon vähän huono olemaan spontaani lapsen kanssa. Luultavasti siinä on kuitenkin osa realismia (oon edelleen hidas ja kömpelö lähtemään ja unohdan AINA jotain) ja toisaalta osa luuloja (laps nukkuu paremmin rauhaisassa ympäristössä, kuin meluisassa? Ruokailu ulkona haastavaa?).

Hetken aikaa kyllä ihan vakavissani harkitsin. Jos laitan lapsen unille ja lähdetään köröttelemään bussilla. Jos se vaikka ei heräisi, kun vaunut on liikkeessä kuitenkin. Jos sitten ehdittäisiin siihen puolenpäivän lauttaan, johon se kaverikin aikoi. Varttia vaille 11 laps kuitenkin ähisi vielä vessassa, ja totesin ettei tulla ehtimään. Pakkaukseen ja lähtövalmistautumiseen puoli tuntia. Bussilla puoli tuntia. Kauppatorille kävellen puoli tuntia. Päivän stressikerroin tuhannessa vs. löysää kotoilua. Oltiin siis tylsiä ja jäätiin kotiin. Pohdin deprivoinko lapsen elämyksistä viettämällä vaan aikaa himassa?

Toisaalta. Tein pannarin - ei nyt elämys lapselle, mutta jälleen yksi rasti epäonnistuneisiin kokkauksiin (vehnäjauhot loppui kesken. Korvasin ruis- ja mantelijauhoilla. Innovatiivista, mutta ei nyt Michellin tähtiä ansaitse). Ja laitoin lapselle elämänsä ensimmäisen saparoponnarin ja liittymättä tähän teki hän ihan oikean kuperkeikkavoltin (vahingossa) terassilta nurmikolle. Onneksi pudotusta oli vain n. 20cm, eikä laps ollut kuperkeikasta kuin korkeintaan vähän hämmentynyt.

Lisäksi illalla ollessani roikkumassa katosta (ilmajoogaamassa) mies lähetti pohdiskelevan tekstiviestin: mitkäs olikaan niitä kiellettyjä ruoka-aineita..? Ja hetkeä myöhemmin seurasi raportti: Laps söi kaninpapanan. (Googletin: ilmeisesti siihen ei suorilta menehdy. Joku jopa kertoi syöneensä niitä lapsena enemmänkin, koska luuli niiden olevan suklaata - kiitos hymyaiheesta sinä anonyymi Vauva-foorumin kirjoittelija).

Kotona tuli lisää tunnustuksia: laps oli tullut (vahingossa) kuperkeikkavoltilla myös SOHVALTA alas (!!). Hengissä kuitenkin oli, kaikki raajat vaikutti toimivilta eikä juttelukaan tuntunut takeltelevan.

Kaveri lähetti terveiset Suomenlinnasta. Oli ollut pilvistä, tuulista ja muutama sadepisara. Meidän pihalla taas oli ollut kuumaa, puoli pilvistä ja mukavaa. Ehkä niitä seikkailuja tulee vielä ihan riittämiin kotonakin ilman Suomenlinnaa.

Klaaninsa viimeisin, mutta iloisin mohikaani.

Kuukausi 10, päivä 28

Tajusin tänäaamuna: mehän lähdetään tossa puolentoista viikon päästä Kroatiaan! Mitä rokotuksia sinne tarvii?!

Neuvolan neuvontapuhelin ei ollut vielä auki, joten kuljeskelin ympäri olkkaria sättien itseäni, miten en tätäkään tajunnut taas miettiä ajoissa. Ei ole eka reissu, miten voi olla, ettei juolahtanut ennen tätä mieleeni?

Mies syytti Googlea. Ihan varmasti ne on lukenut kaikki meidän meilit, tietää lippuvaraukset jne. eikä yhtään oo varotellut missään kohti, että muista rokotteet. What's that about? 

Lopulta soitto neuvolan neuvontaan. Terkka ei osannut oikein sanoa juuta eikä jaata, neuvoi soittamaan terveyskeskukseen. Soitin sen sijaan rokotetutkimukseen, jossa sanoivat lapsen olevan hyvin suojattu (perusrokotteiden lisäksi on tosiaan se B-hepatiitti-suoja), kun kerran se MPR:kin otettiin jo tammikuussa. Eli ei lisärokotteihin tarvetta - tai edes mahdollisuutta, for that matter.

Huokasin helpotuksesta, pyyhkäsin hikisen suortuvan otsalta pois ja pakkasin meidät puistoon. Aurinko paahtoi, lapset söi kiviä, hiekkaa ja voikukkia ja vanhemmat kirmasi pienten perässä 'eijei, älä syö, ei suuhun.. EI SUUHUN!'. Keinut on edelleen hitti, samoin liukumäki. Mukavaa nähdä, että laps alkaa saada jotain irti puistossa olemisesta.

Meillä oli kanssa ihan hiekkiskamat mukana. Kotiinlähdön hetkellä kävin sitten nätisti pyytämässä yhdeltä pojalta, jos saisin lapsen dinosaurusmuotin takaisin. Poika (n. 4-5v) katsoi mua hetken aikaa pohtien selkeesti vitsailenko, pitäiskö tuota vierasta tätiä uskoa ja lopulta ojensi muotin mulle. Kiitin ja huomasin miehen, joka oli seurannut tilannetta sivusta. Kysyin oliko poika hänen ja olihan se. Totesin, että tosi hienosti ja vastaanväittämättä ja kiukustumatta poikansa ojensi mulle sen muotin. Mies vastasi 'kiitos'. Hymyilytti. Niin kai se menee, kun lasta kehutaan, se on kuin vanhempaa kehuttaisiin.

kuukausi 10, päivä 26

Naisten Kymppi

.. on ohi, eli viimenen juoksupostaus! Oon voittaja ja pääsin jopa alle oman tavoteaikani (tavote oli siinä ruuhkassa 1h15min, toteutunut aika 1h07min)! Oli ihan huippupäivä. Keli oli sopiva (ei liian kuuma / kylmä), Pågenin muffinssit oli hyviä, juoksu rullasi ihan kivasti (vaikka aluksi nipisteli vähän alavatsaa), skumppa oli taivaallista, samoin juoksun jälkeinen hieronta (Organic Spirit <3 <3 <3). Ja tietenkin, porukka on aivan yhtä mahtavaa kuin aina.

Vaikea kuvitella mikä olis voinut mennä paremmin. 

Muistelisin tossa miten ilmottauduin koko hommaan kädet kirjaimellisesti täristen (entä jos ne valitsee mut?! Ja joudun IHAN OIKEASTI juoksemaan! En ikinä tuu jaksamaan sitä kymppiä, vihaan koko touhua, ahdistaa, harmitaa, kaduttaa ja nolottaa ilman motivaatiota. Aaagh!). Näin jälkikäteen on todettava tän olleen yksi tämän kevään parhaita tekoja.

Kiitos tuhannesti Satu & Katja!

Kotona pitsaa, saunaa ja jädeä. Ah.

Juoksun jälkeen hierontaa. Mmmmmm..... Minä turkoosissa hupparissa siis.
(kuva Hanne Valtari)

kuukausi 10, päivä 25

Flunssasta
Meillä räkätauti jatkuu, onneksi edelleenkin vain lapsella (*kopkop* puuta). Vähän on huonosti nukuttuja öitä, mutta onneks muutama vähän parempikin. Hämmästeltiin juuri miehen kanssa miten lapsella ei ole kertaakaan vielä elinaikanaan ollut kuumetta (*KOPKOP*) - rokotuksesta tullutta ei lasketa - eikä olla jouduttu lähtemään lääkäriin (*KOPKOPKOP*).

Löysin apteekista vauva-Snifferin ja aloin ihmetellä miten ei oo aikasemmin tullut vastaan. Onko tuote ihan uusi? Onko se jäänyt huomaamatta äideiltä, koska se löytyy flunssa-hyllyltä, eikä lapsi-hyllyltä? Vai onko tää vaan salaliitto, KAIKKI muut on tienny tästä aina, saanut perimätietona isoisomummulta, paitsi mä?

Eli siis tämä:

Siinä on huulirasvan näköinen puikko, jossa mentholille tuoksuvaa stuffia, jota laitetaan nenän alle, huulen yläpuolelle. Ja geeliä, jota hierotaan rintakehään ja selkään. Helpottaa hengitystä. Ihan testimielessä kokeilin tota huulirasvajuttua ihan piiiikkkiriikkisen oman nenän alle. Kuljin tunnin kuin Vicks-pastilli nenään liimattuna. Veikkaan, että toi kyllä helpottaa lapsenkin olemista, erityisesti unia.

Eli hei kaikki flunssasten lasten vanhemmat! Hyviä uutisia! Huoneen ei tarvi enää haista sipulihapolle! Tota Snifferiä ei sniffaa kuin käyttäjä!

Juoksusta
Ensimmäisenä haluaisin kiittää kaikkia äänest kyselyyn vastanneita! Ihan mahtavaa nähdä, että oli jopa muutamia, joille tää blogi toimi myötätuulena lenkkeilyyn innostamisessa. Mulla varmaan lenkkeilyt jatkuu, mutta koska tämä ei ole urheilublogi, niin sen raportointi ja analysointi jääköön pois / siirtyköön muualle. Tämä olkoon nyt tokaks viimeinen juoksuaiheinen postaus, my job here is done.

Huomenna olis siis se Naisten kymppi. Oon valmistautunut itse tapahtumaan olemalla lenkkeilemättä (juurikaan) tällä viikolla, tankkaamalla paaaljon jätskiä ja käymällä kerran ilmajoogassa (hyvä ihme mitä se tekee lonkille). Naureskelin miehelle tänään siideriä hörppiessä, että olo on kuin oikealla urheilijalla, että ikäänkuin pitäisi jotenkin huikeasti valmistautua huomisiin KISOIHIN, vaikka oonhan mä kympin juossut tässä jo useampia kertoja ja rehellisesti se tuntuu jo aika 'normimatkalta' (oikeasti, kuka olis kuvitellut sillon 11 viikkoa sitten? En mä.).

Oon edelleen tyytyväinen siihen viimeseen aikaani, en tosiaankaan odota mitään ennätyksiä huomiselta. Ihmispaljoudessa on varmasti tosi hankala juosta ja reittikään ei varsinaisesti oo tuttu (vaikka tutuilla alueilla pyöritään). Enemmän ootan vaan sitä, että pääsen osallistumaan juoksutapahtumaan, ekaa kertaa elämässäni!

Mutta tässä vaiheessa lienee hyvä tehdä jonkinlainen recap viimesestä yhdestätoista viikosta. Sports Tracker kertoo oleellisen datan so far (eli huomista ei ole mukaanluettuna):

38 juoksulenkkiä (+ Esport-treenit) (= n. 3.5 lenkkiä / vko)

194 juoksukilsaa (+ Sveitsin kilsat, sovitaan vaikka 10km) (18.5km / vko)

31 juoksutuntia (vajaa 3h / vko)

Ei paha.

Mullahan oli myös tavotteena pudottaa viis kiloa tässä yhdentoista viikon aikana, mutta hautasin tavotteen maitotuotannon häiriinnyttyä tästä.

No, vaaka kuitenkin kertoo, että toi viiden kilon pudotus on tavotettu! Mulla on kuitenkin sellainen olo, kuin olis tapahtunut joku taikatemppu. Rehellisesti voin sanoa, etten tätä yrittänyt, vaikka taaksepäin katsoen ehkä tän ymmärtääkin. Vahingossa elintavat ovatkin muuttuneet aika paljon. Hupsista.

Syön nykyään kotona lounaaksi lähestulkoon pelkkiä (ruokaisia) salaatteja (käytännön syistä: ne on yleensä helppoja, nopeita, maukkaita ja niihin löytyy aina ainekset, eikä niitä tarvi KOKATA). Lisäksi huokasen aina helpotuksesta, kun oon syönyt yhden kunnon aterian (ei tosiaankaan ehtisi kahta), koska 'yksi päivän täski done' (--> syöminen nykyään enemmän pakollinen, jossain välissä hoidettava arkirutiini kuin jatkuva herkuttelu).

Oon alkanut lenkkeillä niitä hyviä lenkkejä (lenkkejä, joita juoksen rauhallisesti kuunnellakseni kirjaa (tms), EN vetääkseni itteäni henkihieveriin tai juostakseni, jotta paino putoasi). Oon myös syönyt surutta jädeä (eli ei mitään kituutusdieettiä, jossa koko ajan tekisi mieli jotain hyvää, mutta ei saa), mikä on ollut ehkä sitten tasapainottamassa kalorivajetta, ja maitotuotanto on pysynyt ennallaan.

PLUS yksi tärkeimmistä: imetys.

Että näin. Just nyt kaikki tuntuu olevan tosi tasapainoisesti. Ootan kauhulla mitä tapahtuu, kun alotan taas duunin. Puhumattakaan ajasta, jollon lopetan imetyksen kokonaan...

kuukausi 10, päivä 23

Se on jännää mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän vanhemmoituu. Ja nyt puhun tietenkin itsestäni. Sitä alkaa löytyä kaikenlaisia mielipiteitä ja ohjeita ja ideologioita, jotka tuntuu puolustuksen arvoisilta ja siltä, että kyllä tästä varmaan kannattaisi ottaa kantaa Facebookissa. Äiti-blogien kommenteissa. Hesarin keskustelupalstalla. Kaksplussan foorumeilla.

Mun on pakko myöntää, että joudun ihan tosissani yrittämään, että tajuan milloin ei vaan kannata. Kuinkahan monta kertaa sitä on tullut kirjotettua kommentti, muokattua sitä vielä monta kertaa ja lopulta onneks järki on havahtunut unestaan ja pistänyt sormet askelpalauttimelle. Ja siitä huolimatta joskus lipsahtaa.

Äiti on äidille niin usein susi (ei oo varmasti eka kerta, kun tämän totean). Tavallaan on vaikea tajuta miksi, mutta tavallaan oon alkanut ymmärtää. Ainakin omalta osaltani pahimpia vaaratilanteita syntyy paikoissa, joissa päädyn uskomaan, että siellä jossain jonkun lapsi kärsii (koska vanhempi toimii erilaisin keinoin, kuin mitä itse tekisin). Again, yleensä yritän olla hiljaa. Joskus vahingossa lipsahtaa sormi send-nappulalle.

Yksi (vielä toistaseksi) lapseton kaveri oli hirveän helpottunut kuullessaan, että urpoimmatkin kommentit saattaa lähteä hädästä 'pelastaa' joku lapsi siellä jossain, eikä vain puhtaasti tarpeesta olla penseä, ilkeä, ylimielinen ja kaikin tavoin ääliö. Toki näitä jälkimmäisiäkin kommentteja on. Ja juurikin tämän takia kyllä jokainen, joka menee kaksplussan foorumeille kysymään neuvoa, oikeasti vain kerjää verta nenästään. Ei ole taatusti yhtä ainutta viestiketjua, jossa vastaajat olis osannu olla asiallisia.

Harmillisesti mulla ei ollut tähän mitään hyvää ratkasua tai loppukaneettia. Kunhan pohdiskelin jännää ilmiötä.

In other news: laps on oppinut riisumaan housut jalastaan. Ja vieläpä ihan silmänräpäyksessä. Mies kertoi, ei tarvinnu kuin sekunneiksi katse kääntää ja kas, laps kipittää leveästi hymyillen byysat handussa.

Ostettiin muuten ruohonleikkuri. Viikon hauskimmat viisi minuuttia kului kuva-arvoituksia ratkoessa.

Ilmeisesti joillekin nämä hieroglyfit on selviä. Meille ei. 

Poll 2.0

Noniin, didn't see that coming. Bloggerin oma poll widget onkin susi. Jotenkin olisi luullut näin paljon käytetyn palvelun tarjoavan toimivia moduuleita, mutta hah. Google nauraa päin näköä. Uusi yritys siis, ja jos tämä ei toimi, niin unohdan koko jutun..

Yleensä ihmisten kiusaamiseen saa yhden ikkunan ja that's it. Tää onkin nyt vähän epätoivoinen yritys, mutta nyt joudutaan lähtemään ihan alusta. Eli hyvä lukija, kiitos mahdollisesta vastauksestasi, jonka blogger kadotti. Olisiko mahdollista, että jankkauksen uhallakin antaisit arvokkaan vastauksesi uudestaan?

Ja hyvä sinä lukija, jotka et vielä ole vastannut, oikeassa reunassa on siis yhden kysymyksen kysely. Helppo nakki: tee bloggari onnelliseksi ja käy klikkaamassa lähinnä omaa vastaustasi oleva vaihtoehto, vaikka se tarkottaisikin ärsyttävästi blogin avaamista omaan tabiin ulos RSS readeristä.

Suurkiitos - ensimmäistäkin suurempi - kaikille vastaajille! :)

what what what?!

Ihan superia, että ihmiset on vastannu! Mutta miten ihmeessä tuolta on voinut KADOTA vastauksia?! Hetkeä aikasemmin katsoin ja tullut 21 vastausta. Sitten reloadasin ja vastauksia oli 14? Mitä ihmettä?

kuukausi 10, päivä 22

Hei kuulkaa hyvät lukijat. Tämä ei ole kovinkaan interaktiivinen blogi, mutta nyt toivoisin teiltä tutkimusdataa. Pistin oikeaan reunaan yhden kysymyksen kyselyn pystyyn ja toivoisin, että ihan kaikki lukijat (kyllä, myös te RSS-feedaajat!) kävis napauttamassa (anonyymin) vastauksen. Tämä ei ole virallisesti osa Mutsien Kymppi -haastetta, vaan mun omaksi mielenkiinnoksi (ja voisin kuvitella, että myös Vuoden mutsi -blogaajia, Katjaa ja Satua saattaisi kiinnostaa).

Jokaista vastausta arvostetaan kovasti (erityisesti, saatan kuolla nolouteen, jos vastauksia tulee nolla)! Koska kyseessä on anonyymi kysely, vastanneiden kesken ei ole mitään palkintoa jaossa. Muutenkin se voisi olla tylsä arvonta, jonka voittajan voin kertoa jo nyt: anonyymi.

In other news, lenkkejä tällä viikolla so far: 0. Maanantaina pyöräilin laps kyydissä 5km kauppaan ja 5km takas. Kerran oli pakko pysähtyä katsomaan oliko takana istuva, hiljainen laps vielä hengissä. Paluumatkalla ei tarvinnut pysähtyä, kun pienet sormet kutitteli mun selkää ja välillä kuului jutteluakin.

Laps sen sijaan on alkanut enenevissä määrin kiinnostua ulkomaailmasta meidän pihankin ulkopuolella. Ollaan onneks niin pientaloalueen ytimessä, että tässä ympärillä on vain muiden pihoja ja pihateitä. Kauhean mielellään se kuitenkin tepastelisi aina parkkikselle asti ihmettelemään maailmaa, järsimään pihatuijien oksia ja katsomaan muurahaisia. Tepastelu on kuulkaa jo melko vauhdikasta ja stabiilia!

ps. täällä on räkätauti (ainakin lapsella, mahd. myös miehellä). Odottelen omaa vuoroani. Luultavasti kuume nousee juurikin lauantai-iltana ennen sunnuntain juoksua.

kuukausi 10, päivä 20

Hyvät

Mä olen aikaansaanti-junkie, tuli todistettua taas viikonloppuna. Saan ihan mahtavan olon siitä, että asioita tulee tehtyä. Elämä on kontrollista, mulla on valtaa edes jossain asiassa. Olkoonkin, että aikaansaannin pitäis olla jatkuvaa tämän tilan ylläpitämiseen, niin nämä pienetkin hetket on tosi voimaannuttavia. 

Viikonloppuna siis hyvä saldo, erityisesti jos lasketaan miehenkin tekemät asiat (hei, mehän jaetaan kaikki!): fillariin lastenistuin, palovarotin kattoon, yksi lamppu myös. Loputkin ikkunat tuli puhtaiksi, vanha jääkaappi siistiksi (pitäisi enää laittaa huutonettiin) ja kokkasin lapselle tuhat ruokaa pakkaseen. Ja kävin lenkillä. Kotikin oli noin sekunnin verran siisti!

Sen sijaan mies sen totesi: meillä ei enää asu vauva, vaan se on jo ihan lapsi. Tepastelee ympäriinsä, touhuaa omia tärkeitä juttujaan (eli vie tavaroita erilaisiin piiloihin ja tiputtelee niitä turvaportin yli portaita alas). Rakastaa mun käsilaukkuja (mukava imeskellä, sisään voi laittaa lelun, what's not to love?) ja kenkiä. Juttelee, kertoo, komentaa pupua ja hyräilee itsekseen. Käy ottamassa kastelukannun ja sohii sillä kukkia päin, kuin kastelisi.

Syöminenkin on palannut (thank god) normaaliksi. Ja tapahtuipa näinä päivinä, että pääsin antamaan lapselle oikein LISÄÄ päivällistä, koska oli syönyt (sormiruokaillut) annoksensa! Lisäksi sämpylät on alkanu maistua - muistan edellisen kokeilun joskus muutama kuukausi sitten. Ei ollut sillon kauhean innoissaan. 

Lisäksi Niitä Hetkiä. Toissa yönä laps etsiskeli unta pinnasängyssään, makasin meidän sängyssä, otsa kiinni pinnoissa (pinniksessä nykyään kaikki seinät pystyssä). Laps tuli siihen, suukotti pari kertaa nenää pinnojen läpi, kuiskasi tavut 'äi-ti' ja kävi sängynpohjalle makaamaan. Luultavasti sattumaa, mutta niin hellyyttävää. Jotenkin siinä tuli mieleen Dumbo (pelkkä toi kuvakin saa itkemään, en voinut katsoa leffaa edes lapsena, koska itkin niin paljon). Sniff.

(kuva)

Hyvistä vielä oma piha. Tähänkin haluaisin quotata miestä: on kuin lomalla olisi. Niinpä! Pääsee istumaan ulos aurinkoon, suoraan omasta olohuoneesta. Tää on aivan käsittämätöntä tämmöselle kaupunkilaiselle. Pupullekin laitettiin aitaus nurtsille ja päästettiin se tuhoamaan voikukkia ja lannottamaan maata.

Laps ihmettelee tunneloitunutta pupua.

Pahat

Lapsen nukutus taas vähän haastavampaa, kuten yöunetkin. Erityisesti kun itseä väsyttää. Edelleen mennään samalla setillä, herätykset yhdeltä, kolmelta ja viideltä. Ei nukahda, ellei ole saanut vatsaansa täyteen maitoa.

Päiväunet menee vähän miten sattuu. Yritän pitää kiinni päivärytmistä, mutta toisinaan on päiviä, jolloin laps onkin ihan sippi jo ysiltä aamulla, toisinaan ei ollenkaan. Joskus on selkeä tarve iltapäiväunille (riippumatta ekojen päikkäreiden ajankohdasta), joskus ei ollenkaan. Koitan lohduttaa tietämätöntä ja tietämättömyydestä turhautunutta itseäni sillä, että laps on epäsäännöllinen just nyt. Ei johdu huonoista päivärytmeistä.

Rumat

Johtuu varmaan univelasta (joskus se kasautuu vaan isommiksi kasoiksi), mutta oon taas pisteessä, jossa kolmasosa päivästä kuluu haahuillen pitkin asuntoa ja etsien jotain mitä en muista. KAIKKI on hukassa (tai piilotettu). Oon ympäröity mustilla aukoilla, jotka nielasee kaikki jutut, jotka mulla on hetki sitten ollu kädessä. Piilotan itsekin asioita pois lapsen ulottuvilta, vain lähettääkseni ne ajasta ikuisuuteen.

Mä niin en tuu selviimään työelämässä enää.

Juoksu

Enää viikko Naisten Kymppiin! Gaah! Kävin viime viikolla yhteensä neljällä lenkillä. Tai ehkä kolmella ja puolella. Tahmasia, väsyneitä vaunulenkkejä, yksi paniikkijuoksu ja sitten eilinen lenkki, jolloin vihdoin ja viimein ja pitkästä aikaa juoksu alkoi muistuttaa rullaavaa.

Kävin siis juoksemassa kympin ajatuksella 'ei ne sykkeet, vaan se aika'. Aerobisella alueella lönkötellessä kymppi on menny johonkin 1h20min, eli toooosiii rauhallisesti. Tosin lenkin jälkeen on ollut sellanen olo, että olis voinut kääntyä takas ja alottaa uuden kierroksen.

Olin vähän huolissani, että kuinka paljon tosta nyt muka pystyy kiristämään, kun meidänkin porukassa on jotain noita pinkojia, jotka tähtää tuntiin. Siis tuntiin?! Kuka hullu..? No, anyway. Ajattelin mielessäni, että 1h15min on ihan hyvä  (ihan rehellisesti), siinä on jo riittävästi kiristystä. 

Maaliin tullessa kello näytti aikaa 1h08min. Eli ohhoh! 8.8km/h, kyllä olen oikein tyytyväinen! Ei se nyt varsinaisesti MUKAVAA ollut (kyllä ne hitaat, aerobisen sykkeen lenkit kivempia), mutta onnistuin kiristämään aikaa yli tavotteen ja kävelin vieläpä siitä ne pari sataa metriä kotiin (ylämäkeen) ilman ongelmia. Mies totesi, että olisi ollut siis vielä jotain annettavaa. Niin, ja oli mulla siis sykemittari kuitenkin päällä, tosin siitä loppui akku kesken lenkin. Luultavasti ylikuormittui / ylikuumeni niistä mun sykkeistä...

Ympyrä ei ole täysi, koska jätin taktisesti
viimeisen ylämäen juoksematta.

Kaikki sanoo, että joukkojuoksutapahtumissa lähtö pilaa ajan, koska tungoksessa on mahdotonta mennä, ellei oo ihan eturivissä. Eli juoksuaika ei ole neutraali, vaan alun hitaus on saattanut aiheuttaa paljon turhaa lisäaikaa. Ehkä tässä voisi siis ottaa omaksi tavotteeksi juosta kuukauden kuluttua kymppi esim. 1h5min. Ja vaikka samalla reitillä, kun minkä juoksin nyt eilen.

Tähän loppuun mainittakoon, että naisten maailman ennätys 10km juoksussa on aika 29:31. Että repikää siitä! Tosi hyväkuntoinen tavis kuulemma juoksee 400m noin minuutissa, kun pinkoo ihan täysiä. Päästäkseen kympin puoleen tuntiin, on pingottava 400m/min, kymmenen kilometrin ajan! Että silleen.

EDIT: laskuvirhe, oikeasti 333m/min riittää siihen, että pääsee kymppiin puolessa tunnissa (right?). Voi olla, etten siltikään pysyisi perässä 400 metriä pidempään :)

Ja ainiin, tämä on odottanut päivitystä: Ylen Olotila-juttu on luettavissa.

kuukausi 10, päivä 16

Olis ehkä tuhat asiaa, onkohan bloggerissa jotain rajotusta postauksen pituudessa?

Hunger games

Vaikuttaa siltä, että tuuli on kääntynyt. Puuro (ainakin korvikkeeseen tehty riisi-) on alkanut taas tehdä kauppansa. Feikit huomataan heti ja korvike-vesi-blandaus lentää seinille. Myös muu ruoka, jopa sormi sellainen, on alkanut taas maistua. Jonkin verran. Stressikäyrä sen suhteen laskussa. Jonkin verran.

Ruokintapeli. Käsidefenssijärjestelmä viskaa sitä harhauttaneen instanssin lentoon, jollon tietenkin on pakko heti tsekata putosiko se lattialle asti (ikävöin aikaa, jollon sitä ei voinut tietää MITÄ TAPAHTUU, kun joku esineen heittää ilmaan). Portit sulkeutuu, eikä taatusti avaudu, ennen kuin said esine poimitaan ylös. Palautettu esine avaa palkinnoksi portin yhden kerran, jonka jälkeen esine heitetään taas takasin lattialle. Ja kierto toistuu. Iso purkillinen ruokaa alkaa tuntua maratonilta ja sykkeetkin varmaan aika samoissa.

Ja ruoasta puheenollen. Muutama elämää kivattava (you know, tekee kivammaksi) juttu:

1) Silikoni-sieni-munakasmikroputeli (tälle saattaa olla joku parempikin nimi). Tarkoitus on laittaa kupin pohjalle jotain aineksia (katkarapuja, pieniä parsakukintoja, lapsen sormiruokailutähteitä, what not) ja rikkoa päälle kananmuna. 

Sitten kansi päälle ja puoleksitoista minuutiksi mikroon. Tuloksena pyöreä munakaskakkunen, jonka esittelijä esitteli hyvänä lisukkeena lohelle ja minä näin helppona tapana uudelleensyöttää sormiruokaylijäämä lapselle. Testasin. Toimi mahtavasti. Tähän kyllä voi hyvinkin toimia muunkinlaiset astiat. Myönnetään, mun on aika helppoa hairahtua tämmösiin.

Munakuumennin.

2) EvaSolon altakasteleva yrttiputeli. En tajua suoraan sanottuna miten ihmeessä tämä voi toimia, mutta persilja on ja elää, ainakin osittein. Yläpuoleisen ruukun pohjassa on reikiä, joista pujotettiin naru, jonka päät roikkuu alapuoleisessa ruukussa, joka on täynnä vettä. Sitten multaa, yritti ja a'vot. Nerokasta.

Tämänkin kuvan laadusta vastaa iPhone 4.

Vuoden mutsi

Sain mieheltä lahjaksi hienovaraisen vinkin (Osta toi.) jälkeen Vuoden mutsi -kirjan äitienpäivälahjaksi. Kirja tuli eilen, akateemisesti vartin neljä päivää myöhässä. Istuin terassilla käristymässä auringossa ja luin. Ja kikatin. Ja luin. Ja purin huulta, etten herättäisi naurullani nukkuvaa lasta. Ja sitten nykytin vaunuja puoltoista tuntia jalallani, että laps jatkaisi vielä päikkäreitään (onneton herää puolentoista tunnin unien jälkeen, ellei vaunut hytky. Harkitsen kakstahti-moottorin ostamista ja sitomista vaunuun hyrskyttämään).

Sitten mietin miksen ole lukenut tätä kirjaa jo aiemmin. Miksei kukaan ostanut tätä mulle jo raskausaikana tai viimeistään kun laps syntyi? Nyt kaikki pistää mieleen, että seuraavan kerran, kun tulee kutsu baby showeriin (vauvajaisiin), niin lahja on valmiiksi mietitty. Ainiin, mulle ei pidetty (mä en pitänyt - kenen tehtävä se nyt onkaan ne järjestää, pitäiskö sen olla ylläriparty?) vauvajaisia. Ehkä siksi ei myöskään kirjaa.

Anyway, sekunniksi laskin kirjan käsistäni ja jo ehti pitkäkorva ottaa vuoronsa kirjan ahmimisesta. Hyvin näytti maistuvan - bunny certified. Vaikea kuvitella, että kukaan tulisi tähän kirjaan pettymään. Kirjoittajat ovat briljantteja, hauskoja, hulvattomia. Tekstit osuvat ja uppoavat, tuskin niitä ajatuksia voisi paremmin enää muotoilla. Suosittelen! Käskin myös miehen  lukea.

Sitten eilinen.

On niitä parempiakin päiviä ollut. Ja tän viikon piti olla iisimpi kuin viime? Hardly.

Levoton yö herätti itkuväsyneen äidin (joskus tulee niitä päiviä, kun yhtäkkiä joku kuppi on nurin). Käytiin lapsen kanssa aamupäivällä 'teatterissa' (avoimessa päiväkodissa pieni show) - vietin esityksen pala kurkussa, vedet silmissä tekstaillen miehelle omaa väsymystä ja ikävääni. Kunnes esitys loppui ja tajusin jättäneeni lapsen lounaan kotiin. Figures. Puolet aamusta muutenkin oli mennyt siinä, että etsin sitä tätä ja tuota, vaikka ne oli JUST ÄSKEN mun kädessä.

Ekaa kertaa teatterissa!

Iltapäivällä, pitkän arvonnan päätteeksi päätin lähteä kävellen parin-kolmen kilsan päähän Prismaan. Ajatuksena vähän lenkkeillä, pysähtyä keinumaan (no, keinuttamaan lasta) ja ostaa lapselle ulkoiluhousut. Olin juuri suuntaamassa kassalle ulkohousujen ja jäden kanssa, kun mutsini soitti. 

Tiedättekö kun äänestä kuulee, että kaikki ei oo hyvin, vaikka puhuja yrittääkin peittää? No, äänestä kuuli. Mutsi (siellä kaukana Kanarialla!) oli saanut käskyn hommautua sairaalaan vielä samana iltana. Sitä ennen tässä olisi kuitenkin muutama tunti aikaa puhua Skypessä - ellen olisi jossain kilometrien päässä kotoa. Ilman autoa. Ilman turvaistuinta. Ilman pienintäkään aavistusta Espoon poikittaisliikenteestä. Mukana puhelin, jonka GPS (ja bussireitti-softa) päätti lakata toimimasta JUURI NYT - kiitti Jobs. Arvoin hetken ja lopulta lähdin juoksemaan. Laskeskelin, että ehtisin kotiin noin puolessa tunnissa. Se varmaan riittäisi.

Juoksin, juoksin, juoksin. Sykkeet miljoona (en mä nyt tähän ollut mitään Sports Trackeriä laittanut päälle), vaunut niin raskaat, matka niin pitkä. Pysähdyin puolivälissä bussipysäkille katsomaan, jos ohi menisi joku kulkuneuvo, joka jouduttaisi matkaa. Ja onneksi bussi tuli, pääsin puolisentoista kilsaa eteenpäin, ja sen jälkeen jäljellä oli enää loppusuora (ylämäkeä TIETTY) kotiin.

Mutsi oli kotona. Juteltiin. Omat huolet edellisestä yöstä ja aamupäivästä unohtui. Menemättä nyt sen tarkemmaksi, niillä on tarkotus korjata mutsi ja palauttaa se kotiin 7-10 päivän päästä. Mutta silti pelottaa. Sairaalat pelottaa. Omat vanhemmat sairaalassa pelottaa. En oo valmis olemaan äiditön. Lapskin niin pieni vielä.

Vietin illan yksin kotona lapsen mentyä nukkumaan. Istuin. Ajattelin. Juttelin kaverin kanssa Facebookissa. Nieleskelin. Surin, että mutsi on niin kaukana. Kaipasin. Väsyin ja menin liian myöhään nukkumaan. Tänään oon ollut harmissani, mutta nauranut Vuoden mutsi -kirjalle. Kyynelehtinyt vähän salaa ja syönyt aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi jätskiä. Vaaka kertoi aamulla reilun kilon taas lähteneen parissa viikossa. Rehellisesti en ymmärrä miksi ja miten.

Elämä kuitenkin rullaa. Palkkasimme hyvän lastenhoitajan. Menkat antaa odottaa vieläkin, mutta päätin, etten panikoi. Kaksi raskaustestiä on näyttäny negatiivista ja edelliset alkoi viikon ajoissa. Ehkä nää jälkimmäiset nyt ottaa kiinni ja alkaa viikon myöhässä. En panikoi. En panikoi. En panikoi.

kuukausi 10, päivä 13

Elämästä

Olin oikeassa: tämä viikko on alkanut paremmin kuin huonommin. Siihen on syynä muiden ohessa äitienpäivänä hankittu grilli ja ensimmäinen grillaus omalla pihalla. Tähän viikkoon on auttanut myös se, että viime viikko alkaa olla takanapäin.

Ihan ruusuilla tanssimista kyllä tämäkään ei ole. Laps on lopettanut syömisen. Erityisesti puuron syömisen (mikä on siis tyrmistyttävää lapselta, joka aikasemmin veti puuroa tupla-annoksen kerrallaan). Aina välillä Hippin Pasta Italienne saattaa maistua. Toisinaan myös vähän hedelmäsosetta. Rinnalla tykkää roikkua kyllä, eikä tuntuisi nyt juuri järkevältä kieltääkään, kun syömiset tuntuu olevan vähän heikoilla. 

Ilmeisesti vatsassa edelleen myllertää, minkä takia ruokahalu on kadoksissa. Tai sitten sille on tulossa hampaita (tätä veikkaillaan joka kerta, kun lapsessa on meneillään jotain kummallista, jota emme aivan ymmärrä). Aivan yllättäviä itkuja on tullu joitain ja muutamia kertoja olen supon hälle antanut. Päätin seurailla vielä hetken, ennen kuin vien lekuriin näytille (poissulkemaan esim. korvatulehduksen). Mitä ikinä onkaan, toivottavasti menee pian ohi.

Mutta niitä hyviä juttuja. Laps jaksaa pistää hymyilemään! Tällä hetkellä yksi kiinnostavimmista asioista on esineiden sijottaminen jonnekin sisään. Sisäkkäin menevät Ikea-kupit, parhautta! Joku palikka Ikea-kuppiin, ratkiriemukasta! Palikka ulos Ikea-kupista, uncanny! Palikka äidin/isin kenkään, priceless!

Päästiin seuraamaan tässä pari päivää sitten, kuinka laps avasi vaatekaapista miehen kalsarilaatikon, otti yhdet kalsarit ja laittoi ne T-paita-laatikkoon. Quite the practical joke. Nauratti. Eli toisinsanoen olemme siirtyneet tavaroiden katoamisen esi-aikakaudelle. Vielä laps ei ylety ihan kaikkeen, mutta nyt jo saattaa joutua etsimään varomatta sohvalle jäänyttä vaatekappaletta Brio-kärrystä, joka on keittiössä.

Toinen paras juttu on pipon kiskominen pois päästä, mutta toisaalta myös kaiken laittaminen päähän / pään yli. Yksi yö lasta nukuttaessa vilkasin vaivihkaa hiljaa pinniksessä touhuavaa lasta, jolla oli päässään uni-pupu hattuna. Myös rintaliivit laps laittoi kaulaansa roikkumaan (työnsi pään käsiaukosta - onneksi tätä pukemista ehtii vielä harjotella). Toisinaan toi laps on ihan hulvaton. Mämmäm.

Juoksusta

Uskomatonta. Siihen ei tarvita kuin viikko, VIIKKO, että juoksu katoaa elämästä ja motivaatio lähteä lenkille on about nolla. Lenkkieuforiamuistot kadonneet kuin nuoruusvuoteni, jäljellä vain pseudomuistoja. Lenkkejä oon yrittänyt sijottaa enemmällä ja vähemmällä sinnikyydellä a) sinne; b) tänne, mutta tuloksetta. 

Viime viikko oli flunssaa ja aivan älytöntä kiirettä (kyllä, aamusta iltaan). Äitienpäivänä otin tavotteeksi käydä lenkillä, mutta grillauspuuhissa päädyinkin vaan syömään lenkin. Tänään nyt sitten vihdoin kiskoin juoksutrikoot jalkaan ja lähdin tihkuun (ja sekin puoli kymmenen aikaan, koska aiemmin en ehtinyt!). Motivaattorina toimi tällä kertaa vyötäröltä kiristävät farkut. Ja kuulkaa, juoksin sateenkaaren ali!

What he said!

Heti ekojen minuuttien jälkeen oli kivaa, huokasin raitista tihkuilmaa ja mietin, että miten mä saatoin jo unohtaa tän. Otin pari kuvaa, ohitin noin tuhat etanaa (etanat, Espoo for kastemadot?) ja tuntui hyvältä. Jopa niin hyvältä, että aattelin koittaa vaikka kilometrin sellasta 10km/h vauhtia. 

Juoksin. Kilsan jälkeen hidastin takasin perinteiseen 7km/h lönköttelyyn. Pulssi ei meinannu tasaantua. Joka paikkaan pisti. Vähän jopa oksetti. Saattaapi kuulkaa olla, etten juokse kymppiä tunnissa puolentoistakaan viikon kuluttua. No, rehellisesti en sitä tavotellutkaan. Näissä pitää olla armollinen. Pääasia, että on KIVAA, right? Ens kerralla voisin kanssa koittaa syödä vähän järkevämmin ennen lenkkiä.

Sateenkaari niin iso, ettei kuvaan kokonaan mahtunut!

On pahempiakin lenkkimaisemia

kuukausi 10, päivä 11

Keikalle lähtiessä tulee jotenkin aina vähän kiire. Vaikka takana on jo ihan jonkinlainen kasa keikkoja, jotenkin sitä aina päätyy kuitenkin samaan mitä mä laitan päälle?? -limboon. Vaikka pukukoodikin on lähes aina sama. Ja sitten se meikkauskin vielä. Taakse ovat jääneet ne päivät, kun musta oli mukava oikein tälläytyä ja laittautua. Nykyään enemmänkin ääh, kajali kuitenkin suttaantuu ja pitääkö nyt tosiaan.

Niin, lähdettiin kiireessä ja tehtiin kaks fataalia virhettä: mies ajoi, eikä tajuttu mennä Toista Reittiä. Mä olen vähän röyhkeämpi rivakampi kuski, mutta ei olla vieläkään oppinut, että suurimmat liikenneruuhkat TÄÄLLÄ ESPOOSSA on lauantaisin, kun ilmeisesti jokaikinen espoolaisperhe sulloutuu farmariinsa ja lähtee ostamaan puutarhakalusteita.

Ehdittiin lopulta kuitenkin ja päivästä kuoriutui ihan mahtava. Aurinkoa, kavereita, loistava keikka, aurinkoa, grillistä makkaraa, hyvää musiikkia ja alunperin huolia aiheuttanu lastenhoitokin sujui mallikkaasti. Vaari työnteli (ensimmäistä kertaa yksin!) lasta vaunuissa tunnin ja esitteli täsmäpäikkäreitä vetävälle jälkeläisenjälkeläiselleen lapsuutensa hoodeja.

Festariruokaakin nautittiin: minä sen makkaran grillistä + ykkösoluen ja laps kylmää spydäriä. Makkara ja olut maistuivat, kylmä (myöskään sitten lämmin) spydäri ei. Laps pisti tänään oikein kunnolla parastaan ruokintapelissä. Ensin lusikan pitää ohittaa/huijata tehokas, huitova käsidefenssijärjestelmä, sitten osua alati paikkaa vaihtavalle portille, joka kyllä lopulta (yleensä aina) aukeaa, kunhan pääsee koputtamaan. Mutta ajotuksen täytyy olla oikea, muuten ruoat sataa monsuunin tavoin kaikkialle siinä parin metrin säteellä.

Niin ja olihan tässä kanssa pieni hupsistakupsista. Fordi lukossa ja autonavaimet takaluukussa. Voi kyllä, meidän MOLEMPIEN avaimet. Miehellä onneks puhelin ja pankkikortti taskussa, lähti taksilla etsimään kotoa kolmatta avainta. Löytyi, eikä lapsen ruokailukaan ollut vielä edes ohi miehen palatessa paikalle.

Aattelin jo lähteä kotiin, mutta sitten ne alkoi soittaa Ultra Brata. Ja you know me, pakkohan sitä oli jäädä kuuntelemaan. Lapselle minipeltorit päähän (that's what they're for) ja rokkaamaan. Totiselta laps vaikutti, mutta hyväksyvästi aina hetkittäin taputti orkesterille. Ja niin taputettiin mekin.

Sitten vihdoin lähdin kotiin, oli miehen vuoro saada tällä kertaa vapaailta. Ja lapsen mentyä nukkumaan, myös tietty alkoi  mun oma aika. Herkkuja ja Smashiä. Tällasta iltaa ei ookaan hetkeen ollut.

Asioilla on vaan tapana järjestyä ja niiden tämä stressi on sietämätöntä -päivien jälkeen tulee näitä päiviä, kun kaikki on yhtäkkiä just kohdallaan.

Festarieväät. Tölkki lapselle, tölkki äidille.
Vaan kummalle (ykkös)olut ja kummalle luomuspydäri?

kuukausi 10, päivä 10

Stressistä ja elämästä
Toinen puoliaika näytelmästä Day from Hell - Oodi stressille. Takana yö, jollon minä valvotin minua ja sitten valvoin vielä lapsenkin kanssa (mukavan pienen puolitoistatuntisen). Heräsi toinen vaipanvaihtoon, eikä halunnut enää nukahtaa. 

Täysin odottamatta päivän päätteeksi ollaan kuitenkin suurinpiirtein voiton puolella, hurraa! Raskaustestiin tuli suurinpiirtein (no täysin) vain yksi viiva (ei muuten, mutta soisin vähän enemmän väliä ennen seuraavaa tulokasta). Lapselle löytyi suurinpiirtein siedettävä hoitoratkaisu huomisen bändikeikan ajaksi. Lastenhoitaja-asiat edistyy suurinpiirtein hyvään suuntaan. Oma flunssa alkaa suurinpiirtein olla ohi. Laps ei enää oksentanut keskiviikon jälkeen ja tänään söi suurinpiirtein hyvin sentään 2/5 ateriasta. Ja joi paljon maitoa. Vatsa sillä on edelleen kuralla, mutta ei kuitenkaan kuumetta.

Bonuksena päivään (ja päiviin) on mahtunu tosi paljon tosi kivojakin juttuja! Ostin lapselle ensikengät Bebesistä. Mekkokengät ja vauhtilenkkarit (kuten maamo sanoi). Vaatteet epähuomiossa sävy-sävyyn.

Mekkokengät.

Vauhtilenkkarit.

Sitten oli kanssa helatorstai, jolloin ensin mies meni Plantageniin ja sitten läpsystä vaihto mun vuoro seikkailla taimien seassa (KOKO pääkaupunkiseudun asukkaiden kanssa, it seemed). Mutta haaveet kävivät toteen: ostin kuusi yrttiä ja tomaattipuskan (tuleeko siitä puska? Puu? Missä tomaatit kasvaa?) ja mestan johon istuttaa ne.

Istutettiin niitä lapsen kanssa tänään, tosin laps yritti syödä multaa ja repiä istutukset veks. Koitin sanoa lapselle, että eiei, äiti haluaa tappaa ne yrtit ihan itse ja omalla ajallaan. 

Äidin pikkuapulainen. Kokonainen laari herkullista multaa
suoraan nenän alla! Ruukkuun tuli lopulta myös muita yrttejä
kuin tuo yksi basilika.

Lisäksi kaivoin ikkunapesuvälineet esille ja marttyyria esittäen aloin pestä kämpän mahdottomia ikkunoita. Salaa tietysti nauttien yläilmoissa keikkumisesta ja pienestä vaaran tunteesta ja kovaan ääneen kieltäytyen, kun mies yritti ehdottaa, että ostetaan tikkaat, jolla ne niihin ulottuu alhaalta asti. Ei käy! Minä nyt pesen nämä, niin kerta.

Siellä keikun. Ens kerralla lienee paikallaan
laittaa turvaköydet.

Juoksusta

Juoksu on ollut nyt ihan jäähyllä flunssan takia. Tänään alkoi olla ekaa kertaa tällä viikolla sellainen olo, että vois harkita lenkkiä, mutta kaiken keskellä jäi kuitenkin lenkkeilemättä. Viikonloppuna meen. Lupaan.

Sen sijaan kävin meitä sponssaavan Organic Spiritin hieronnassa. Teki. Niin. Hyvää. Tunnin niska-hartia-pää-naama-hieronta. Taivaallista. Ihmisen pitäis saada tollasia hierontoja vaikka edes kerran kuussa (niin, what's stopping me?) ja maailmassa ei varmaan olis sotia. Suosittelen. Ja erityisesti suosittelen raskaanaoleville, noi osaa asiansa ja tekee ihmeitä vartalolle (muistot lämmittävät vieläkin).

kuukausi 10, päivä 8

Vitsit mikä viikko, vaikka vasta on puoliväli. Tämän päivän uutuus: laps palautti lounaan yläkautta päikkäriensä jälkeen. Osumatarkkuudessa vielä hiomista, osa meni mun paidan kauluksesta sisään, loput ympäri kylppäriä, myös tietty lapsen itsensä päälle. Mentiin yhdessä sitten suihkuun. 

Se varmaan johtuu flunssasta ja siitä, että söi ihan väsyneenä just ennen päikkäreitä ja ruoka ei oo oikein ehtiny sulaa, ajattelin toiveikkaana. No, sen jälkeen maito, vesi ja teelusikallinen hedelmäsosetta kaikki ovat tulleet väärää kautta pihalle. Vaatteet vaihdettu kolmesti (sekä multa, että lapselta) and counting. Nyt laps nukkumassa lisäpäikkäreitä (nevöhöödov) ja minä sängyssä vierellä ryppyisenä huolesta. Mutsini koitti rauhottaa, että lapsille tulee näitä, ei tässä nyt ole mitään hätää. Mutta minkäs äiti huolelleen voi. Ehkä tähänkin (kuten esim. nuhaan) tottuun ja viides vatsatauti menee jo rutiinilla. Nää ekat kerrat vähän pahoja.

Oletan, että ens viikko on jo paljon parempi, rauhallisempi, mukavampi ja terveempi.

Sitten, mieltäni askarruttanut kysymys. Laps herää varsin säännöllisesti kolmen maissa joka yö. Herää siis silmät auki, osaamatta, haluamatta, yrittämättä nukahtaa itse. Oon kokeillut kaikenlaisia keinoja, antanut vettä, sylihyssyttänyt, käännellyt nukkumaan, mitä näitä nyt on. Kymmenistä kerroista muutamana oon saanut lapsen uudestaan unille pelkästään rauhottelemalla. Muulloin oon joko imettänyt, tai sylihyssytellyt puolesta tunnista pariin tuntiin (lapsen torkahdellessa aina välillä minuutiksi, pariksi), kunnes luovuttanut ja imettänyt.

Imetyksen jälkeen laps jää hereille, on aivan tyytyväinen, jokeltelee aikansa ja nukahtaa itse omin avuin pinnikseen (jonne se siis siirretään sen imetyksen jälkeen). Herätäkseen uudelleen parin-kolmen tunnin kuluttua, jollon rumba toistuu, tosin tässä vaiheessa alan olla valmis tekemään mitä vaan, että saadan nukkua vielä ne kallisarvoiset viimeset minuutit (laps herää seiskaan mennessä).

Jälkimmäinen herätys ei ainakaan ole nälän aiheuttama. Voisiko tuo ensimmäinen kuitenkin vielä olla? Onko jotain kikkaa, jota en oo kokeillut? Mistä sitä tietää onko kyseessä tapa vai oikea nälkä? Ymmärtääkseni pikkuhiljaa kuitenkin yösyötöt pitäisi muuttua tarpeettomiksi, vaikkakin on lapsia, jotka tarvitsevat yhden imetyksen yhden vuoden ikään saakka.

Ja pakko sanoa vielä miten haikeeta musta on tämä siirtyminen taaperoksi. Joku aikakausi on nyt selkeästi takanapäin, kun tyyppi kävelee vastaan keittiössä. Edelleen se on nuori, pieni, uusi, mutta jotenkin kahdelle jalalle siirtyminen aiheutti jättimäisen hyppäyksen eteenpäin. Yksi aikakausi on takanapäin.

kuukausi 10, päivä 7

Sanoin tänään aamulla käheällä, kurkkukipuisella äänellä miehelle, että jos saisin valita, viettäisin tämän päivän kokonaisuudessaan kuumassa suihkussa syöden jätskiä. Vaan ei, toimitin (kömpelösti ja hitaasti) itseni ja lapseni lähtökuoppiin, josta suunnattiin kauppaan ja ystäväperheen luo.

Joo, tänne muutti flunssa (kaikki pienten lasten vanhemmat tietää mitä se tekee yöunille). Ensin se käväs lapsen luona, totesi ehkäpä liian elinvoimaseksi ja hyökkäsi vanhan, haavottuvaisen ja raihnasen kimppuun. Krhm. Tämä ei lupaile hyvää lauantaiselle bändikeikalle - tosin vetelen varmaan jotain ennätyksiä. Varmaan yli puolet bändin keikoista oon ollut kipeänä. Ei voi tajuta. En ees sairasta kauhean usein.

Vietettiin päivä siellä ystäväperheen luona, sännättiin lapsen kanssa illaksi bänditreeneihin (saatiin armollisesti biisien päätteeksi muutamat taputukset lapselta) ja äh äh äh miten ikävä päivä. Ei johdu ystäväperheestä vaan tekemättömistä asioista, lastenhoitaja-ahdistuksesta, sotkuisesta keittiöstä, flunssasta, joka saa pään tahmeaksi sisältä ja kiireestä. Siitä, että kaikessa säntäilyssä on vaikea pitää lapsen rutiineja kohdallaan (ei hyvä!). Siitä, että stressi laittaa kropan hätätilaan, mikä saa aivot uskomaan, että nyt jälkikasvullakin on kaikki huonosti. Totuuden nimissä kuitenkin jälkikasvu on meistä kaikista iloisin, eloisin ja stressittömin.

Purin tätä harmistusta miehelle, joka käski laittamaan saunan päälle (infernaalisen kuumaksi!), että päästään löylyihin, kun laps on unilla.

Nuutuneina, flunssaisina istuttiin kuumilla lauteilla, syötiin kylmää jätskiä iltapalaksi ja mies kysyi 'eikö oo mukavaa olla aikuinen'. Virnistin takasin.

kuukaus 10, päivä 4

Elämästä

Makoiltiin eilen sohvalla pupun kanssa, muu perhe oli jo nukkumassa. Yritin blogata, mutta väsymys vei voiton. Elämä vie niin paljon energiaa ja aikaa, että joskus sen dokumentoiminen jää (älkää ees kysykö kuinka myöhässä oon Project Lifen kanssa).

Laps on taas oppinut, hurmannut, kasvanut. Sanoinko, nyt se virallisesti kävelee. Otti vappuna yli 15 askelta ja totesin, että turha näitä on laskea. Nykyään suurin osa lyhyistä matkoista menee tepastellen, kiireellisemmät vielä kontataan. Tosin tänään nähtiin jo yksi 'OOH, vessan ovi on auki!!' -tilanne, jossa ensimmäinen puoli matkasta meni tepast-tepast. 

Jossain vaiheessa laps on oppinut myös tulemaan sohvalta (yleensä, lähes) turvallisesti alas. Ensin mahalleen, sitten nytk-nytk peppu edellä kohti laitaa. Niin, ja sohvalle osaa kiivetä, ihan pienellä avulla - kyse on vain ylettymisestä. Mies myös hämmästeli (laps esitti kaikki temppunsa jonossa) kuinka sohvalta laskeuduttuaan laps otti käsiinsä lattialla lojuneen lakanan (don't ask..), heitti sen päälleen ja kiskasi virnistäen pois. Piponkin nykyään osaa kiskasta pois. Onneksi kelit on lämpenemään päin.

Täällä appivnahemmat kylässä. Tulivat vahtimaan lasta, että päästään miehen kanssa viettämään huomenna toista hääpäiväämme teatteriin. Yritin kerrankin valmistautua, tein lasagnea (etteivät joudu nälässä vahtimaan) ja kahvitarjottavaa ja totesin, ettei musta kyllä koskaan tule kunnon kodinhengetärtä. Hyvistä aikeista huolimatta aina kaikki viime tingassa, ilman reseptiä ja ähinällä. Lisäksi vietän lapsen päikkärit ennemmin tietokoneella kuin keittiössä. 

Lapsen päivät etsii vieläkin rytmiään ja taasen tänään jäin miettimään pitäiskö sitä kuitenkin yrittää saada laps aikasille aamupäikkäreille, että nukkuisi toiset sitten iltapäivällä. Toisina aamuina näyttää väsyttävän, toisina ei. Toisina iltapäivinä näyttää myös väsyttävän, toisina ei lainkaan. Mistä sen tietää?

Ja sitten voi että tätä maalaiselämää! Pihalta on sulanu lumet ja ihmetellään nyt miehen kanssa mitä kaikkea sieltä lumen alta, meidän pihalta nyt paljastuukaan! Ollaan molemmat täysin noviiseja (mä vielä enemmän, jos mahdollista) ja ollaan käyty nyt ihan intona ostamassa puutarhahanskaa ja haravaa. Armeliaasti pitää kyllä edetä ja ottaa lähinnä level 1 haasteita vastaan. 

Juoksusta

Ollut ihan superlaiska lepoviikko, pyhitetty venyttelylle. Lenkit ma (oikeestaan kaks lenkkiä: oma sekä mutsien kymppi -treeni), ke ja pe. Kaikki lenkit melko rauhaisia ja vain reilu 5km. Kaikilla lenkeillä on ollut kummallista pistelyä siellä täällä ja jotenkin laiska olo. 

Venyttelykerrat: 1 (en ehtiny ees joogaan). Kokonaisuudessaan venyttelyyn käytetty aika: 5min. 

Tuntuu hyvältä olla tilassa, jossa motivaation palaamiseen voi vielä luottaa ja ei haittaa, vaikka välillä ei jaksa.

Lenkkimaisemaa

Inspiroiva kukka: suomalaisella sisulla! Vaikka läpi puoliksi
maatuneen puunlehden!