Tuesday, December 31, 2013

1 vuotta, 5 kuukautta, 31 päivää

Pakkohan se on tehdä: katsaus sekä kuluneeseen, että tulevaan vuoteen.

Vuoteen 2013 ensimmäisellä neljänneksellä käytiin lapsen kanssa kahdestaan ensimmäistä kertaa ulkomaanreissulla Kanarialla moikkaamassa maamoa. Laps oli hyvässä vauhdissa nelivedollaan ja kurkotteli myös jo melko tukevasti kahdelle raajalle nousten. Maisteli kiinteitä, mikäli osottautui harjoittelun paikaksi meille molemmille. Mä harjoittelin myös päivärytmejä ja pohdiskelin tapoja saada laps nukkumaan sikeemmin. (blogista luntattua: narut oli parhaita, läpsi joka paikkaa, sotki mustikkasoseella)

Vuoden 2013 toinen neljännes alkoi lapsen ottaessa ensiaskeliaan Sveitsissä. Samoihin aikoihin koti sai uuden keittiön. Mä join kahvia auringonpaahteessa pihalla, sortseissa ja t-paidassa. Samaan aikaan laps nukkui toppahaalarissa vaunuissa. Oli sentään varjossa. Yöunet takkuili ja etsittiin keinoa saada hellästi öihin rauhaa. Toinen neljännes päättyi lapsen mennessä jo lujaa vauhtia kahdella jalalla 1-vuotissynttäreillään. Yöimetykset lopetettiin ja mä maidontuoksuineni siirryin nukkumaan joksikin aikaa sohvalle, kun mies ja laps valtasi parisängyn. Uskoin kuulleeni sanan 'äiti' useampia kertoja. Juhannuskin siinä välissä vietettiin. Maamo diagnosoitiin.

Vuoden 2013 kolmannella neljännellä laps vietti lähinnä aikaa miehen kanssa, kun mä olin alottanut työt. Kävivät Porissa ja puistossa ja ehkä muissakin paikoissa, joista mulla ei ole tietoa. Käytiin myös koko perheen ja miehen lähisuvun voimin Kroatissa. Kävelyvauhti kiihtyi, vauvalelut vaihtui uusiin ja ruokavalio muuttui normaaliksi kotiruoaksi. Vietetiin aikaa saaressa, nyppäsin lapselta käsivarresta punkin ja laps pääsi pulikoimaan mereen. Käytiin myös katsomassa lehmiä ja laps pääsi testailemaan pelottavaa imuria (ei silleen KAMALA pelottava, mutta jännä laittaa päälle ja parempi siirtyä hurinan alkaessa heti lähimmän vanhemman syliin). Tämän kolmanneksen päätteeksi valmistauduttiin siirtämään laps ulkoistettuun hoitoon.

Vuoden 2013 viimenen neljännes alkoi siis hoitoharjottelulla. Mies raportoi 'lasta ei tunnu kiinnostavan kuka sitä hoitaa, kunhan saa leikkiä ja joku ruokkii ja nukuttaa'. Uusista taidoista mainittakoon syöminen itse (tätä kyllä harjoitellaan edelleen), pukemisen kiivas harjoittelu (oli nyt jouluna oppinut laittamaan kengät ite jalkaansa) ja sanat, ne sanat! Ensimmäinen, jonka me huomattiin, oli 'auto'. Myöhemmin hoitotypy bongasi sanan 'takki'. Sitten yhtenä viikonloppuna tuli joku tuhat sanaa. Ja sillä tiellä ollaan.

Osaa haluta pah-taa (pasta niin hyvää!) ruoaksi ja vilkuttaa e-hei <maamo/iti/pupu/mummu/äti/pappa>. Ja kysyä, kun joku tekee jotain hassua, josta lähtee ääni (kuten föönaa, käyttää blenderiä, ajaa partaa) tekee?. Nyt jouluna Porissa kuultiin tarkennettu versio mummu tekee? Toteaa myös ruoan jälkeen 'yhti pah-tiiti' (toim. huom. 'yksi pastilli'), istumisen sijaan ittattaa (istahtaa) ja peppupäristellessään pöntöllä toteaa iloisesti 'amaa' (ilmaa).

Oon kirjannut ylös jotain 130 sanaa aktiivikäytössä (niitä on enemmän, en muista ikinä kaikkia kuulemiani, kun pääsen koneelle) ja mies kertoi lapsen sanoneen Porissa useamman kertaa 'minä' (kun kysyttiin vaikka, että kuka vetää vessan). Ei kuitenkaan uskonut lapsen oikeasti ymmärtävän tätä pronominia. Tarkkailemme.

Näin neljänneksen lopulla maamo on Suomessa, laps on tyytyväinen hoidossa ja täyttää tänään puoltoista vuotta.

Summa summarum: 68cm koon iloisesta, innokkaasta, uteliaasta pesulappuja rakastavasta/vihaavasta konttaajasta, joka läpsii ja/tai lähestyy kieli edellä kaikkea on tullut 86cm koon vanhempiaan päivittäin naurattava, entistä iloisempi vekkuli, joka edelleen lähestyy kieli edellä kaikkea. Jaksaa kuitenkin nykyään keskittyä kirjoihin, rakastaa juosta kaakuun, mutristaa hellyyttävästi huuliaan, kun homma ei suju ja on ihan oikeasti onnistunut vetämään kolme pipoa päähänsä. Itse. Pesulaput ei tunnu enää haittaavan.

Ja niin. Vuodelta 2014 toivon iloa, onnellisuutta, kehitystä ja aikaa. Kiinnostavia työtehtäviä, ihania hetkiä kotona perheen kesken, aikaa ja rauhaa lapsen kanssa olemiseen, aikaa ja rauhaa miehen kanssa olemiseen. Naurua ja tapaamisia ystävienkin kanssa. Hyvä, innostava harrastus, laulua tai tanssia. Tai jotain ihan muuta.

Toivon, että laps löytäisi nukahtamisen ilon ja oppisi iltaisin ja päikkäreille nukahtamaan (vaikka sängylle viereen, pinnikseen, ihan miten vain) ilman hyssyttelyä, veivausta tai muuta aktiivista (tosin kaloreita polttavaa) toimintaa. Toivon, että aamuheräämiset pysyy näin ihanan myöhäisinä (puoli kasi). Toivon, että ollaan kaikki terveitä ja lasta ei tänäkään vuonna tarvi viedä lääkäriin (kelatkaa: laps on puoltoista eikä olla vielä kertaakaan käyty rutiinitsekkejä lukuunottamatta lekurissa! *kopkopkopkopkop*). Odotan jännittyneenä, että pääsen kuulemaan lisää ja enemmän lapsen pohdintoja, leikkimään uusia leikkejä ja lukemaan sille vähän juonellisempia tarinoita.

Noin niinkuin tällä hetkellä laps on unessa. Käytiin katsomassa naapurin järjestämät ilotulitukset ja laps hämmästeli (kuulosuojaimien takaa) pam! Pam! Pam pam! Vielä sängyssä nukutuksen aikaan, kun ulkona paukahteli, kuului pam! Muuten uudenvuoden aatto sujui aamulla ulkoillen, päikkäreiden jälkeen kaupassa ja uudelleen ulkoillen ja illalla vielä kolmannen kerran ulkona, kun käytiin katsomassa niitä raketteja.

Vatsatauti on selätetty, tosin sitä ilmaa tuntuu olevan vatsassa vieläkin ja ruokahalu on normaalia vähäisempi. Kevyillä eväillä, mutten oo huolissani. Kyllä se ruokahalu taas palautuu aikanaan. 

Sunday, December 29, 2013

1 vuotta, 5 kuukautta, 29 päivää

Joo, joulu oli  kyllä tosi hyvä (huolimatta tosta joulupäivän purkauksesta). 

Oli naurua, jännitystä, tyytyväisyyttä, kylläisyyttä, maamo, punasta, lahjojen repimistä ja jänniä uusia leluja. Valokuvia, videoo, tiptap ja ihhahhaa. Aattona siskolla teinimpiä serkkuja ja joulupäivästä eteenpäin Porissa niitä samanikäsempiä ja pari vanhempaa. Porissa myös innokkaita lisäviihdyttäjiä, vanhemmilla lasissa punaviiniä ja jalat pöydälle. Ah. 

Oikeasti ihana rentoutus. Laatuaikaa perheen ja sukulaisten kesken, hyvää ruokaa ja kaikki viihtyy. Lapselle tässä joulusta parhaita juttuja oli varmaan mummulan portaat, joita pääsi kiipeemään ja sivussa olevasta holesta pääsi kurottautumaan jonkun syliin. Lisäksi joulubiisit näytti tuovan hupia ja jopa jouluruokiakin vähän rohkeasti maisteli. Joo, onhan se talo aika täynnä touhua, kun kolme puoltoistavuotiasta vipeltää menemään ja muutama vähän isompi Amerikan aikavyöhykkeellä edelleen toimien (lapset hereillä puoleen yöhön). 

Tajusin muuten jouluruokiin liittyen, että ei ihme, ettei lapset niistä pidä. Maut on paljolti uusia (esim. lanttulaatikko) ja niitä nautitaan kerran vuodessa. Ja jos uuteen makuun tottumiseen menee se 15-20 kertaa, niin joo, mullekin lukiolaisena alkoi lanttulaatikko lopulta maistua. 

Ekana välipäivänä mä hyppäsin miehen siskon kyytiin ja köröteltiin takasin etelään. Mies ja laps jäi mummulaan. Mä sen sijaan käväsin himassa ja toimituin vauhdikkaasti kaverilleni laneihin (okei fine, ostin matkalla joulualesta 15e:llä hopeiset (!!!!) farkut, joita en jaksanut edes jonottaa sovittamaan. Onneksi oli sopivat. Ja hopeiset! Kelatkaa!). 

Anyway, siis lanit, videopelejä! Monta tuntia putkeen! Lanikavereita! Huokasin siinä kerran jos toisenkin, että kyllä ihmisen vaan täytyy päästä välillä lanittamaan. Näin kaksi yötä myöhemmin olisin ollut kyllä aivan valmis ottamaan miehen ja lapsen takasin kotiin, vaan ilmoittivat lapsen saaneen serkultaan vatsapöpön (tai sitten se oli se puistossa jouluruokien jälkkäriksi nautittu hiekka), oksentaneen yöllä ja olevan kuumeinen nyt aamulla.

Sovittiin, että jäävät vielä päiväksi siis Poriin. Siinä missä 'jee', että pääsee vielä lanittamaan, niin onhan tää ikävä raastavaa. Mies onneksi lähettelee kuvia lapsesta ja tiedän sen olevan hyvässä hoivassa ja tyytyväisenä miehen, mummun ja papan kanssa. Kunhan nyt vatsapöpö poistuisi ja pääsisivät vielä matkaan.

In other news, aihe josta ei ole tullut liiemmin puhuttua: maamo on kovin kipeä ja rantautui reilu kuukausi sitten saarilta takasin Suomeen. Asustaa vuoroviikoin siskolla ja meillä. Ensimmäinen kohtaaminen oli lapselle todella hämmentävä. Tähän asti läppärissä asunut (tai suorastaan läppärin ruumissa oleillut) maamo olikin kolmiulotteinen ja sillä oli kädet ja jalat ja syli. Laps tuijotti pitkään parin metrin päästä epäuskoisena. Maamo? Maamo? Maamoni?? Vielä ruokaillessakin pää kääntyi katsomaan maamo?? 

Alkuhämmennys kyllä meni nopsaan ohi ja laps alkoi huhuilla maamoa ensimmäisenä herättyään ja aina kotiin tullessa. Ja niin täällä on mahdollisuuksien mukaan luettu yhdessä kirjoja, leikitty pehmoilla ja vietetty yhteisiä ruokailuhetkiä. Maamo astui konkreettisesti lapsen elämään. 

Mä huomaan itsessäni, miten koko tämä tilanne vaikuttaa kaikkeen. On ihanaa kun maamo on mukana. Toisaalta huomaan huolestumisekynnyksen olevan melko matalalla kaiken suhteen. Ja erityisesti oon havainnut, miten huolestun hyvin helposti lapsesta (ilman aihetta) sillon, kun oon oikeasti huolestunut jostain muusta. Onko kukaan huomannut vastaavaa? Että kun itse tulee vaikka kipeäksi, niin mielessä käy pieni huoli lapsen hyvinvoinnista (kunnes muistaa itse olevansa kipeä, eikä laps)? 

Tai että kun joku asia huolestuttaa kauheasti, niin se heijastuukin siihen, että varmistelee lapsen hyvinvointia enemmän?  Stressihormoonit kehossahan se aiheuttaa. Ja niin kai luonto on sen tarkottanutkin (näin lajinsäilymisen kannalta), että stressihormoonien virratessa (eli jotain ei ole hyvin), ensimmäinen tehtävä on suojella jälkikasvua (vaikka todellisuudessa huolestuttava asia ei liity lapseen mitenkään ja laps voi hyvin). Ja kun sitä tehostaa univajeella, niin tadah.

Joo, ihminen on kyllä jännä. 

Thursday, December 26, 2013

1 vuotta, 5 kuukautta, 26 päivää

Sananen nukkumisesta. Jotain on muuttunut: vaivihkaa tässä viikkojen myötä aamukuusi alkoi muuttua aamuseiskaksi ja nykyään unet jatkuu hyvinkin puoli kasiin - kasiin. Ollaan vähän kummissamme, mikä heijastuu mm. päivärytmiepästabiiliutena. Joka toinen ilta nukutus kestää tunnin (liian aikaista, ei väsytä!) ja sitten taas joka toisena iltana nukutus kestää noin viis minuuttia. Kuulostaa periaatteessa yksinkertaiselta, mutta as always, käytäntö ei ihan olekaan. Enkä osaa nyt ihan tarkasti kertoa miksi.

No, yksi syy oli se yksi yö tossa muutama viikko sitten, jollon valvottiin yhdestä kolmeen, koska laps oli vaan hereillä ei nukuttanut. Ehkä ei tajuttu alkaa heti hyssytellä riittävällä forcella, vaan luotettiin normaaliin, helppoon uudelleen nukahdukseen sänkyyn (meidän väliin) siirron jälkeen. Heh, me sinisilmäiset reppanat.

Myös jouluaattona nukahdus unille tapahtui aika nopeasti, mutta eiköhän puoli yhdeltä herännyt laps (puoli tuntia mun nukahtamisen jälkeen). Kahden tunnin kuluttua potkin miehen hereille, en enää jaksa,  ja mies tokkurassa lähti hakemaan lapselle maitoa. Sitten vauvakeksin. Sitten leipää. Sitten toinenkin siivu leipää. Tyypillä oli nälkä?! Tunti vielä valvomista, pari desiä maitoa ja laps uudestaan unille. Vielä vartti ja nukahdin mäkin.

Vartti unta mulle ja laps heräsi karjumaan vielä lisää mamoo (toim. huom. "maitoo"). En voinut uskoa, vaan yritin tarjota vettä. Virhe. Maitoa kehiin, puoli tuntia hyssyttelyä ja pahoittelua tästä kardinaalimokasta ja takaisin unille. Kasilta heräsi iloinen laps joulupäivään.

Tällä univajeella pakattiin ittemme harmaassa päivässä harmaalle matkalle koti Poria. Pakkaaminen kesti ikuisuuden ja kaikki tuntui alakuloselta ja huolestuttavalta. Laps rapsutti päätään, mitä jos sillä onkin aivokasvain, tauti ja sairaus?* Miksi laps muuttaa hyväksi havaittuja käytäntöjä (kuten aamu-unia), kun ollaan just mukavasti asetuttu yhteen? Mitä unohtui kotiin?

Tultiin Poriin, täällä lämmin koti, avosyli, ruokaa, mummu ja pappa, serkkuja ja sukua. Saippuakuplia, kylpyä, kinkkua ja leluja. Alkoi hiljalleen pääkin rauhottua. Okei, pitkä nukutus (mummu tuli jossain vaiheessa sanomaan, että menkää nyt pelaamaan muiden mukaan, minä nukutan). Kului tunti ja mummu tuli raportoiman, että sata säkeistöä 'auringossa aina varjo seuraa kulkijaa' ja laps sammui. Koko yön oli laps kyljessä ja kainalossa ja tänään ollaan jo ihan eri ihmisiä.

* Liiotteluun perustuva vitsi, ymmärrättehän.

Monday, December 23, 2013

1 vuotta, 5 kuukautta, 23 päivää

Joo, kyllä tää vähän ihmetyttää, vaikka kuulemma vihreä joulu ei oo mikään ihme ja kumma. Jotenkin oon onnistunut vaan pyyhkimään mielestäni ne edelliset, onhan jouluna AINA ollut edes vähän lunta. Huolimatta vakuutteluista duunikavereille (juujuu, aattoaamuna herätään siihen, että lunta sataa hiljalleen ja maa on peittynyt koskemattomalla, kauniilla lumipeitteellää, juujuu!) nyt alkaa näyttää pahalta. Höh! Pitäähän sitä jouluna olla lunta, oon sen verran konservatiivinen ja suomalainen!

Meillä alkoi loma. Sen kunniaksi ollaan siivottu, ulkoiltu vesisateessa, pakattu lahjoja, käyty HopLopissa (!!) ja hengailtu maamon kanssa. Kortteja on kertynyt hyllylle ja itekin otettiin taas viimehetken korttikuva. Taktiikka oli seuraava: miehellä kamera valmiina laukasunappi puoliksi pohjassa, mä istutin lapsen lattialle, kiskasin sille tonttulakin silmille, juoksin ulos kuvasta ja kamera lauloi, kun lakki lensi kikattavan lapsen päästä pois kaaressa. Suurinpiirtein. 

Tietty ollaan kanssa kokattu. Erityismaininnan saa glögi-juustokakku. Vannon, etten tee tää tahallani, mutta oon onnistunut ryssimään jälleen kerran yhden juustokakun. Voi kyllä. Kokki hyytyi, mutta täyte ei. Ajattelin kuitenkin kokeilla levittää kiilteen täytteen pinnalle. VIRHE! Ei nyt mennä siihen sen enempää, mutta let's just say it wasn't pretty.

Isä soitti ja kysyi haluttaisiinko pöytäkuusi. Komitea kokoontui ja haluttiin. Nyt mulla on ensimmäistä kertaa niin moneen vuoteen, etten ees osaa laskea, joulukuusi kotona. Ihan mutkatonta sekään ei ollut: joulukuusen jalkoja löytyi vain mallia 'jätti', joten päädyttiin sitten ratkomaan tätäkin out of the box. Äänestettiin parhaaksi ratkasuksi painavahko lasipurkki, jonne kävin hakemassa pihan hiekkikseltä hiekkaa (luulin meneväni pimeyden suojissa, mutta eikös naapuri ollut tupakalla...). Kuusi (tai kukka, kuten laps sanoo) sai ihan hyvän paikan pöydältä ja nätit koristeet (sen jälkeen, kun olin pariinkymmeneen palloon ujuttanu ja sitonu (lahjapaketti)narut. Kiitti Bauhaus!). Vähän rujo, vähän hoikka ja harva. We don't care. Meillä on kuusi.

Nyt on aika rento fiilis. Taitaa olla joulu. Ja siitä puheen ollen:

Ihanaa, rauhallista, rentoa ja iloista joulua kaikille lukijoille!



Friday, December 20, 2013

1 vuotta, 5 kuukautta, 20 päivää

Arki rullaa nykyään suhteellisen kevyesti. Laps menee aamuisin iloisesti hoitoon ja iltapäivällä yrittää kiskoa keinun mukaansa, kun olis aika lähteä kotiin puistosta. Syö hyvin. Toisinaan tosi paljon, toisinaan vaatimattomammin. Osaa sanoa yli sata sanaa. On sanonut lausahduksia, kuten 'heihei maamo' ja 'hanskat ottaa'. Iti on tullut aktiivisanavarastoon ja se meinaa joskus sekottua äitiin. Rauhallisia hetkisiä kotona on tällä hetkellä aikasempaa rutkasti enemmän: laps on löytänyt pukemisen suuren riemun ja voi hyvinkin istua minuutteja eteisessä kiskomassa jalkojaan haalariin hihoihin ja yrittäessä saada kahta pipoa päällekäin päähän. 

Ollaan myös tultu pisteeseen, jossa täytyy ottaa vieraat kielet apuun. Nykyään mennään showeriin jos halutaan käydä suihkussa ilman lapsen seuraa. Pakkasesta myös löytyy blueberriessejä ja portaat johtaa downstairs. Myös joskus laundrya on pakko käydä hoitamassa ilman apulaista ja mies on kuulemma piilottanut pyykkikorin siivouskomeroon.

Sain myös varattua viimeinkin puoltoistavuotisneuvolan. Jo etukäteen jännittää, kuulemma pitäis osata rakentaa kolmen palikan torni. Ei siinä muuten mitään, laps rakenteli sellasia jo vuoden ikäisenä, mutta kiinnostus tornien rakentamiseen tuntuu olevan nolla. Uskooko neuvolatäti, jos sille sanoo, että on rakentanut viiden ja kuudenkin palikan torneja, mutta sitä vaan nykyään ei enää huvita, vaikka houkuttelis? Tai jos näyttää kuvaa lapsesta palikkatornin vierellä?

Kyllähän se pistää vähän ajattelemaan, että toi meidän pikkunen on jo puoltoista vuotta. Kummallista tässä on se, että muistaakseni (reilun vuoden takaa) kavereiden lapset oli puoltoista-parivuotiaina ihan jättiläisiä, mutta toi meidän pikkunen on ihan normaalikokonen. Voi olla että tässä on jonkinlainen perspektiivivirhe. Yksi päivä tässä lapsen herätessä päikkäreiltä huomasin kuitenkin, että häh. Meillä asuu pikkutyttö. En edes enää miksikään taaperoksi kutsuisi, vaan ihan oikea pikkutyttö, jolla saparo, ideoita, lempiruokaa (pah-taa) ja myyrä (pyvvä).

Usein mietitään jälkiviisaina mitä oltais voitu tehdä paremmin ja mitä tässä matkanvarrella ollaan opittu. Ihan rehellisesti mulla on kuitenkin päällimäisenä mielessä tyytyväisyys meidän ratkaisuihin, erityisesti muutamaan tiettyyn. Voi kyllä, uskallan olla tyytyväinen valintoihini ja vielä pahempaa: uskallan kertoa sen ääneen! Tässä nitro, olkaa hyvä.

Ja koska internet on internet niin disclaimer lienee paikallaan heti tähän alkuun. Koska minä olen tyytyväinen näihin valintoihin, ei tarkota, että muiden erilaiset valinnat ovat mielestäni automaattisesti vääriä. Tällä tekstillä en ota mitenkään kantaa muiden tekemiin valintoihin (samanlaisiin tai erilaisiin), vaan kerron meidän perheen valinnoista, joihin olen tyytyväinen. Keihäät ja haulikot laskettu alas? Ok, here goes:

1) Uni. Mä olen todella tyytyväinen siihen miten me hoidettiin nukkumisjutut. Että lasta ei koskaan jätetty huutamaan / protestoimaan / itkemään yksin. Huutoon on aina vastattu ja löydetty keinot, jolla minimoidaan sekä aikuisten, että lasten kurja olo. Ja että oon kuunnellut lastani (enkä esim. neuvolasta tulleita neuvoja) yösyöttöjen lopettamisessa ja lopettanut ne vasta siinä vaiheessa, kun laps on ollut siihen itse valmis. Ja me ollaan selvitty.

2) Sokeri. Että laps elää edelleen käytännössä sokerittomalla ruokavaliolla. Tänään sai teelusikallisen kuivakakkua, kun aivan yllättäen sitä kauheasti halusi ja muutkin sai. Se oli toinen kerta kakkua evör. Noin muuten sokeria on saanut joskus jossain mustikkarahkassa / vispipuurossa. Hedelmiä ei lasketa tähän. 

Etsimättä nyt lähdeviitteitä, vaan mennen puhtaasti omalla intuitiolla en näe mitään syytä, miksi mun pitäisi tai kannattaisi antaa lapselle sokerisia herkkuja, varsinkaan kun se ei ite niitä pyydä. En keksi yhtään syytä sokerin puolesta, mutta monta vastaan.

Katsotaan miten pitkään kykenen säilyttämään tämän sokerittoman ruokavalion lapsella (itsellänihän siihen ei oo mitään toivoa, luitko edellisen postauksen?), mutta yritän ihan oikeasti mahdollisimman pitkään. Jos aikuiset syö herkkuja ja laps haluaisi myös jotain, tarjoan mielummin esim. omenaa (kun se nyt ainakin vielä kelpaa substituutiksi). Tiedän kyllä, että tulee aika, jollon tästäkin on luovuttava ja on rakennetta uudenlaiset rajat tämänkin aiheen ympärille, mutta so far, so good.

3) Ruutu. Valitin tossa taannoin, että laps jäi salamana koukkuun mun ipadiin ja puhelimeen. Vierotus kuitenkin tepsi. Enää ei kinuta ipadin perään ja puhelimenkin saa aika helposti pistettyä syrjään, jos se on sen käsiin joutunu. Joskus edelleen annan harjottaa sormimotoriikkaa siinä yhdessä pelissä, mutta en päivittäin. 

Meillä on telkkari alakerrassa, jossa laps ei vietä aikaa, joten telkkarittomuuskin on sujunut melko luonnostaan. Erityisesti, kun meillä ei ole (eikä ole ollut vuosikausiin) mitään vastaanotinta, vaan telkkarista katsotaan esim. Netflixistä ohjelmia. Ja to be honest, tällä hetkellä meillä aikuisillakin tekee tiukkaa seurata kahta sitcomia viikossa (2x20min), koska illat (lapsen nukkumaanmenon jälkeen) kuluu esim. töitä tehden tai blogia kirjotellen tai ihan vaan koneella nulaten. Tai jopa sitä kahdenkeskistä laatuaikaa viettäen.

Eli niin, päivisin kotona telkkari ei siis kuulu mitenkään arkeen. Mä olen vetänyt itselleni rajan, että alle 2-vuotiaana laps ei tarvi ruutuaikaa käytännössä ollenkaan (niitä lyhyitä, satunnaisia pelisessioita ja kynsienleikkuu-Shaun the Sheep-videota lukuunottamatta). Tämäkin tulee muuttumaan sitä mukaa, kun laps kasvaa, mutta telkkari on ja pysyy siellä alakerrassa ja päivisin keksitään muuta tekemistä.

Kukkahattutiukkisäiti täällä moi. Let the hate mail pour in.

Tyytyväinen tuhisija

Wednesday, December 18, 2013

1 vuotta, 5 kuukautta, 18 päivää

Internetin ihmeellisessä maailmassa on kiertänyt viime aikoina kirjahaaste: 'kerro kymmenen eniten sinuun vaikuttunutta kirjaa' (tähän kai kuului vielä jotain tägäyksiä ja whatnot). Project Mama vaihtoi vähän herkullisempaan aiheeseen ja mä aattelin hypätä kelkkaan. En tosin karkkikelkkaan vaan ihan omaan haasteeseen: kymmenen parasta jätskiä. Koska siis miksi syödä karkkia, jos voi syödä jätskiä?

1) Helsingin Jäätelötehtaan kookosjäde. Mistään ei saa näin kermasen hyvää kookosjädeä ja vieläpä ilman häiritseviä kookoshitusia. Forumissa sijaitseva kiska vielä tekee kaikista jädeistä myös pehmiksiä pyydettäessä and I swear, kookosjäde pehmiksenä on kuin istuisi sarjakuvataivaassa pilvenreunalla ja kahmisi sitä pilvenhattaraa suuhun. 

(Mainittakoon, että noita jädejä saa myös ostaa/tilata kotipakkauksissa. Ja voi kyllä, olen muutaman kerran ostanu viiden litran pakkauksen kookosjädeä pakkaseen (fine, en oo ollu näissä ostoksissa yksin). Kotona se on parhaimmillaan, kun pinnalle leikkaa banaaniviipaleita ja kauhoo menemään.)

2) Ingmannin Creamy Mudcake. Tätä tulee tosin ostettua aika harvoin, koska tää on ihan kauheaa. Kauhean hyvää. Kauheaa, koska se on niin hyvää ja kuohkeeta, että hetkeksi kun katseensa kääntää, on vetässyt koko litran. Kerralla. Liian hyvää.

3) Ainon Lumoava lakritsi. On lumoavaa. Täydellinen yhdistelmä kuohkeutta, just sopivalla tavalla lakulta maistuvaa jädeä ja sitten niitä lakuviiruja pitkinpoikin.

4) Ben&Jerry's Half&Half. Puolet Cookie Doughta, puolet jotain Chocolate Fudge Jotain Mikälie. Kuka voisi vastustaa? Ja tän paras puoli on vielä se, että tää on jotenkin niin täyttävää, että oma raja tulee vastaan yleensä ennen purkin pohjaa!

5) Jo edesmennyt Ingman Sentimento Nocciola. Gaah. Olis varmaan korkeammalla listassa jos ei olisi edesmennyt. Sarjassamme 'miksi aina mun lempparit lopetetaan?!'. Tää oli hyvää. Pähkinäjädet muutenkin. En tajua miksi Suomessa on mennään aina siellä vanilja-mansikka-suklaa-akselilla.

6) Kauan, kauan sitten edesmennyt Solero jäätelökakku. Kaikkien, myös itteni, suureksi yllätykseksi sitrus(appelsiini?)sorbetti + vaniljajäde on todella hyvää yhdessä! Muistan aikoinaan joskus teininä herkutelleeni näillä. Those were the good old days.

7) Ainon parhaat muut jäätelöt kuuluisi nyt ehkä tähän samalle viivalle: se kahvijäätelö. Uuniomena (tää piti jossain vaiheessa ykkössuosikin paikkaa). Suklaa+laku. Ihana maitosuklaa. Kaikki ihan vallan kelpoja, mutta ei varsinaisesti ylitse muiden. 

8) Twix -jäätelö, siis sellanen yksittäiskappale. Ja vielä mielummin se reseptin verran vanhempi versio, se tylsä jossa ei ollut supermakeaa toffeista jädeä, vaan rehellistä vaniljaa. On hyvää, arvostan sitä keksiä jätskin uumenissa.

9) Puffet toffee. Hyvä perusjäde. Tässä se toffeejädekin toimii.

10) Magnum manteli. Toinen hyvä perusjäde. Manteli suklaakuorrutteessa toimii aina.

Haastan sinut, hyvä lukija, kertomaan parhaat jädet.

Ja btw, is it just me, vai onko Suomen jäätelövalikoima aivan surkean huono kaikenkaikkiaan? Muistan kuulleeni, että pohjoismaissa syödään eniten jäätelöä, mutta esim. Italiassa jäätelömakujen kirjo on moninkertainen Suomeen verrattuna. Yhdelläkin jäätelökiskalla saattaa olla yli kolme sataa eri makua listallaan! Ollaanko me suomalaiset oikeasti niin konservatiivisia, että eksoottiset Nocciola jädet ei vaan myy?

Sunday, December 15, 2013

1 vuotta, 5 kuukautta, 15 päivää

Tämän viikonlopun yksi tavoite on ollut kirjottaa blogientry. On sunnuntai, kello varttia yli kasi. Deadline lähestyy.

Ei niin, etteikö aiheita olisi ollut. Tai intoa. Kynnyksenä syy vanha kuin .. no, aika. Aika.

Maamo muutti meille viikoksi asumaan maanantaina ja lähti tänään. Illan vapaa-aika on vietetty (no fine, osittain kyllä koneella) yhteiselellen ja jutellen. Ja lasta nukuttaessa. En tiedä voiko (melkein) joka illalle olla aina eri syy (ei riittävästi ulkoilua päivällä. Joku tosi jännittävä tapahtuma illalla. Liian pitkät / lyhyet päikkärit päivällä), mutta nukutukset on alkanu kestää ja kestää.

Eilen iltapalalla sattui Hetki. Laps lauloi (no, tapaili) ihhahhaata (silja ratsastaa jne.) ja maamo vastasi laulaen samaa biisiä. En nyt itse tätä nähnyt, mutta maamon mukaan lapsen silmistä näkyi, että jotain tapahtui. Jotain suurta, jotain lapsen maailmassa vaikuttavaa. Ja seuraavat puoltoista tuntia kuunneltiinkin sitten lapsen ihhahhaa-hoilotusta sängyssä. Uni ei meinannut tulla, ei niin millään. Nytkin seinän toiselta puolelta kuuluu kaikenlaista höpöttelyä, tietoakaan väsymyksestä (mies siellä yrittää taikoa lasta uneen, mutta laps pulputtaa ja laulaa). Niin, ja oppi se kiipeemään pinniksestä uloskin. 

Tietty toi pulputtaminen viittaisi puheenkehityksen tuomaan levottomuuteen. Niin paljon ideoita, ettei ehdi nukkua! Esimerkiksi lapselta on alkanu sujua sijamuotojen alkeet. Pupujje (pupulle) ja maamojje (maamolle) ja teteen (veteen) sujuu ainakin hienosti sanojen perusmuotojen lisäksi. Myöskin paatteija (vaatteita) oli kova sana tänä iltana. Yritin lajitella lapsen liian pieniä bodeja pois, laps tuli auttamaan ja lopulta jätin lapsen yksin hommiin. Mihin mua enää tarvitaan? Hienosti lajitteluhommiin sisältyi myös vaateboksin käyttäminen veneenä, vaatteiden lajitteleminen vuorotellen yhteen ja kahteen boksiin, myös muovipussiin. Keskittymistä vaatii, kuulkaa!

-------------

ERÄVOITTO! Laps unessa alle puolessa tunnissa ja ennen ysiä. Liput salkoon, skumpat esille!

Selaisin tossa viikon varrelta kuvia. Tässä otos.

Iloinen vaatteenlajittelija lajittelee, matkustaa (putputput) ja lopuksi pitää
pienen tauon.
Nolo selfie ikkunaheijastuksesta, kun Annika onneton meni
pyytämään kuvaa tukasta!
Joulun ensimmäiset piparit <3

Termospullo odottamssa siirtoa hoitolaukkuun. Hoitotypy mainitsi
keskustelun puistossa, jossa todettiin mun lapsen olevan eka,
jolla jäätyy kieli kiinni tolppaan, koska on aina kieli pitkällä
joka paikassa. Great. Siispä hoitotypylle lämmintä vettä
puistoon.

Lähiömutsin vinkistä itsetehtyä mysliä! Itsetehtyä mysliä! Niin HYVÄÄ! 

Aamupala for one. Laps ja mies jäi nukkumaan, kun heräsin vähän ennen kasia
(en muista koska viimeks olis nukkunut niin myöhään (laps)!). Nousin.
Söin aamupalaa (itsetehtyä mysliä!). Luin Pelit-lehteä. Oli rauha ja autuus.

Puisto oli jäässä ja lumessa. Mitä puistoissa voi tehdä, kun puisto on jäässä?
Varsinkin jos ei satu olemaan lunta.
Paitsi heitellä tikkuja sillalta puroon?
Käytiin rautakaupassa. Laps oli sitä mieltä, että on kivempi
kulkea ilman kenkiä. Nyt juuri muutenkin vaatteiden pukeminen
ja riisuminen on ihan parasta, laps on nykyään sisälläkin niin usein
pipo päässä, ettei siihen enää edes kiinnitä huomiota. Hyvä että opettelee,
että osaa sitten vanhana.

Saturday, December 7, 2013

1 vuotta, 5 kuukautta, 7 päivää

Pakattiin laps, pupu ja puoli kämppää autoon ja lähdettiin Poriin. Automatka sujui hämmästyttävän hyvin, vain viimeiset 30 kilometriä  kaipaili laps viihdykettä, ja mies sitten istui takapenkillä näyttämässä (tai yrittämässä näyttää, datayhteyksistä riippuen (kuvainnollisesti)) Youtube-videoita. Lähinnä kai Shaun the Sheeppiä, joka onkin meidän virallinen kynsienleikkuuharhautus.

Oon lakannut laskemasta lapsen sanoja, niitä tulee liian usein, enää ei pysy perässä. Toistaa melkein kaiken ja välillä tulee jotain pieniä lauseentapaisia. Jopa sanoja kuten mameetti (magneetti) ja mamalla (mahallaan) ja pe-ijjä (perillä). Ostettiin aakkospalikat, aateltiin opettaa laps lukemaan tässä itsenäisyyspäivän kunniaks. Kakka se osaa sanoa jo, mutta toisinaan tekee oharit.

Josta puheenollen: mun vauvakirjassa on kortti, jonka oon kirjoittanut isälleni viisvuotiaana. Siinä lukee (along the lines of): hvätpannipävä. toijvo Lydas anta Lydas. Myöhemmin (ehkä vuotta-kahta) oon selventänyt siihen vierelle: "Hyvää Tapaninpäivää. Toivoo Lydas, antaa Lydas". Muistan tuon kortin kirjoittamishetken. Näin aikuisiällä on kuitenkin naurattanut tarve kertoa kuka toivoo versus kuka antaa kortin.

Porissa on mainiota, kuten aina. Käytiin pulkkailemassa, laps pääsi ensimmäistä kertaa laskemaan mäkeä. Käytiin myös anopin kanssa kaupoilla ja menin mainitsemaan, että kampaajalla pitäis käydä. Anoppi kiikutti kampaajalle 'täältä saa yleensä suoraan ajan' ja usutti jäämään odottamaan, vaikka aika saatiinkin vasta tunnin päähän. 

Noh, kävin ostamassa pari lehteä, jätskin (ja ne aakkospalikat) Cittarista ja aloin etsiä hyvää hiuskuvaa kampaajalle. Kaks ja puol tuntia eteenpäin ja mies tuli hakemaan mua ja totesi vähän epäröiden 'tutulta näyttää'. Tajusin, tukka on lähes sama kuin seurustelun alussa: kuparinen (ei yhtä paljon kuin sillon), polkkainen (nyt vähän lyhyempi) ja otsatukka. Hyvä tuli, erityisesti iloa tuotti kampaaja, jolla oli mielipiteitä (hyviä) ja näkemystä (hyvää).

Itsenäisyyspäivää juhlistettiin vähän juhlia katsellen ja kuohuvaa nautiskellen. Olihan siinä myötähäpeää, suuttumusta ja turhautumista, joka johti myöhemmän illan maailmanparantamiseen. Ihan hyvä itsenäisyyspäivä.

Laskettiin pulkalla. Ei paljoo vauhti lapsen päätä huimannut.

Tuesday, December 3, 2013

1 vuotta, 5 kuukautta, 3 päivää

Fine, tunnustan. Mä olen jouluihminen. Mulla jouluun liittyy pelkästään hyviä tunteita ja muistoja ja odotan joulua innokkaasti joka vuosi. 

Mun lapsuuteen kuului selkäpiitä kihelmöivä jännitys partiolaisten joulukalenterin luukkuja avatessa. Pimeät aamut kouluun mennessä. Joulukorttien askartelu koulussa ja joka päivä kasvava odotus. Kohta joulu, kohta joulu! Ensimmäisen adventin hartaus, kun laulettiin joululauluja yhdessä koko luokan kanssa ja sytytettiin kynttilä. Ensimmäiseen adventtiin kuului myös käpykakku isoäidin luona. Eteisessä valoilla koristeltu kataja vihjaili jo joulukuusesta. Kutkuttava jännitys ja hartaus.

Meidän jouluperinteisiin kuului aattona pienet esitykset, joita valmisteltiin aina hyvissä ajoin ennen joulua. Muistan kuinka joskus aloin ihan oma-alotteisesti tajuta homman jujun ja miettiä mitähän tänä jouluna laulaisin / soittaisin. Muistan myös kuinka mahtavaa oli pukeutua harmaa-vihreä-punaisiin tonttupukuihin ja kuinka iso pettymys se oli, kun vaatteet jäi pieniksi. Joulukuusi meillä oli aina valtava ja upea, ja siihen joka vuosi ripustettiin paloturvallisuutta uhmaten eläviä (voi kyllä) kynttilöitä.

Jouluaatto oli melko tarkkaan aikataulutettu. Iltapäivällä joululauluja ja -leikkejä, kuudelta syötiin, kahdeksalta lahjat. Ja sitten kukuttiin yömyöhään (isoäiti yleensä viimesenä vielä pystyssä) lahjojen äärellä. Lapsena jouluruoka ei ollut kauhean mieluisaa (miksi perunamuussi maistuu oudolta? Miksi vaaleanpunainen vaahto ei olekaan hyvää? Lanttulaatikko? YÄK. Ei riisipuuro ole mikään jälkkäri, vaan rangaistus?!), mutta vanhemmiten aloin tykätä siitäkin (paitsi riisipuurosta).

Joulupäivä oli sitten The Päivä, jollon oltiin koko päivä pyjamissa, kotona, lahjojen äärellä. Ulos ei ollut asiaa.

Mun yksi parhaista joulumuistoista on luultavasti se hetki, kun olin riittävän vanha ekaa kertaa sulkeutumaan huoneeseeni paketoimaan lahjoja pelkkien kynttilöiden valossa. Luultavasti taustalla vielä soi joululaulut. Huikeeta.

Aikuistuessa oon jouluun liittyvä odotus ja kihelmöinti on jotenkin kadonnu ja suoraan sanottuna välillä kaipaan sitä kauheasti. Oikeastaan tänä jouluna ekaa kertaa vuosikausiin oon joulukoristellut kotia (vähän) ja jotenkin jouluun on taas alkanut liittyä vähän jännitystä. Elän toivossa, että pääsen jotenkin lapsen kautta uudestaan tähän joulunodotuksen makuun. Ehkä pitäiskin valmistella joku esitys aatoksi...

Rehellisesti nykyään joulussa ootan eniten rentoutumista. Hyvää ruokaa ja rentoutumista.

In other news. Vietin tänään luultavasti yli viis minuuttia (!!!) keittiössä lapsen ollessa olkkarin puolella ei-näköetäisyydellä (kävin kyllä välillä kurkkimassa what's all the silence about) touhuamassa omiaan. Lopulta laps ilmaantui voitonriemuisena keittiöön: oli onnistunut laittamaan kaulurin ja kypärämyssyn päällensä! Ihan oikein! Ihan itse! Whoah!

In other news pt. 2. Mä olen kipeänä, ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Onneksi lyhyt viikko töissä. 

In other news pt. 3. Eilen satoi ensilumi ja sitten se suli pois. Sen pituinen se.

Laps on epätarkka, mutta tyytyväinen itseensä
(ja vakkariposeeraa samalla kun raottaa äitinsä kaula-aukkoa kameralle)

Sunday, December 1, 2013

1 vuotta, 5 kuukautta, 1 päivä

Lähiömutsi kirjoitti joululahjatoiveensa: aikaa. Hassu sattuma, että juuri samaa joululahjaa toivoin mieheltä aikasemmin. Ja voi kyllä! Aion käyttää joululahja-aikani lanittamiseen!

Tunnistan myös lähiömutsin vaikeuden pyytää lapsenvahtia. Usein tuntuu (ja siis it's not you, it's me), että tuttavapiiristä lapsenvahtia voi pyytää vain jos on joku ennalta-arvaamaton force majour -tilanne päällä. Mummu ja pappa luultavasti tulisi ihan mielellään auttamaan, mutta ei niitäkään meinaa kehdata sieltä kaukaa kutsua ajelemaan, ellei tosiaan joku Oikea Tilanne päällä. 

Tänä viikonloppuna ei ollut varsinaisesti mitään tilannetta päällä, mutta ylitettiin itsemme ja kysyttiin ehtisivätkö tulla. Ja tulihan ne.

Meillä oli paperinpala, johon oltiin kirjattu kaikki jutut, joita haluttaisiin tehdä. Siis hoitamatta jääneitä asioita, juttuja jotka on roikkunu vaikka kuinka kauan odottamassa vaan sopivaa hetkeä. Sitä, tätä ja tuota. Sängynjalkojen maalaus. Tauluhyllyt seinälle. Uudet kankaat sohviin. You name it. 

Ja hei arvatkaa, viikonlopun päätteeksi melkein kaikki saatiin ruksittua veks listalta! Olkkari on ihan erinäkönen, joulukoristeet on löytänyt paikkansa, pakastin on huutonetissä myynnissä, sain ulos toisen setin jouluvaloja, keittiön lattia on pesty, sänky verhoiltu (ja ne jalat maalattu) ja laps on umpileikitetty. Kaikki voitti (uskoisin). 

Ollaan valmiita odottamaan joulua, ensimmäinen luukku partiolaiskalenterista avattua ja lupaukset ens vuonna tehdä itse oma kalenteri on jätetty. Tyytyväisenä nukkumaan. Toivottavasti laps ei muksahda tänä yönä alas sängystä (nukkui viime yötä meidän välissä, unessaan oli jotenkin päätynyt jalkopäähän, josta kopsahti pehmeälle matolla).

Ainiin, kerrottakoon vielä meidän lauantaisesta vauvauintifiaskosta. Laps oli napannut uikkarinsa kassista (kun oltiin muutenkin myöhässä lähtemässä) ennen lähtöä ja kuljettanu ne Jonnekin. Ja minä olin unohtanu hakea ne sieltä Jostain takas. Tultiin uimahallille myöhässä toteamaan, että ei uikkaria. Pyysin nolona uimaopeilta, että voitaisiinko tulla seuraavaan ryhmään tällä kertaa mukaan. Oli ok. 

Mies lähti kotiin hakemaan uikkareita, mä ajattelin vähän ulkoilla uimahallin ympäristössä lapsen kanssa sillä aikaa. Ilmeisesti laps ei ihan tajunnut tilannetta, vaan kiukkusena ihmetteli miksi lähdetään uimahallista pois, vaikkei olla vielä edes uitu ja tilanne oli kuta kuinkin tämä:


Lopulta mies palasi ja myöhästyttiin siitä tokastakin ryhmästä (johon kuitenkin sitten ängettiin). Lisäksi suihkuista ei tullut lämmintä vettä, joten päädyin olemaan käymättä suihkussa ja istumaan altaan reunalla. Mies oli kuulemma juossut laps kainalossa suihkun läpi ja molemmat tietty hytissy kylmissään. Lauantaiaamu, feeling awesome! :D

Ulkona tuulee. Kovaa. Sähköt katkoo täällä landella. Oikeestaan aika kodikasta! Onneks läppäri.


Friday, November 29, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 29 päivää

Tän viikon kohokohtia on ehdottomasti ollu pihalla nähty lumikko. Nyt se on vahvistettu. Asumme skutassa. 

Nappasin kuvankin luurillani:


Sanoisin melko hyväksi (kuvaa), ottaen huomioon kuinka samaan aikaan pitelin aloillani kahta (!) juoksuun pyrkivää tenavaa.

Muita viikon olennaisia. Ajattelin kokeilla vihdoin lapsen kanssa kävelemistä kauppaan. Rattaat tietenkin mukaan, mutta jos vaikka osan aikaa mentäisiin ihan rinta rinnan taapertaen. Ei kiirettä, kunhan etenemissuunta on suurin piirtein oikea. Koska autotie kulkee lähettyvillä ja laps on laps, laitoin sille kuitenkin hihnarepun selkään.

Nauratti. En ihan tiedä minkä ikäisenä voi alkaa olettaa lapsen kulkevan rattaiden vieressä suhteellisen nätisti, mutta ainakaan tää meidän laps ei ole vielä siinä iässä. Kulkeminen oli kuin olis yrittänyt koiranpentua totuttaa hihnaan. Kiskomista joka suuntaan (paitsi sinne kaupan), yritystä juosta ojaan, saada kieltä jäämään kiinni metallikaiteeseen (HRRRRR), protestointia ja tietty kaiken kruunaamista heittäytymällä maahan. 



Laps käveli noin 150m molempiin suuntiin, minkä lasken jo ihan voitoksi. Tätä pitänee harjotella myöhemmin uudestaan.

Tosta kielestä mainittakoon, että hoitotypy kertoi muisten hoitajien kanssa käydystä keskustelusta vakipuistossa. Keskustelussa oltiin todettu, että puiston vakkarikävijöistä meidän laps olis taatusti ensimmäisenä kieli liimaantuneena tolpassa. Great.

Viikon sydäri sen sijaan tuli keskiviikkona. Mies kertoi hoitotypyn raportoineen, että laps oli pudonnut liukumäestä päivällä, mutta vaikutti kuitenkin olevan ihan ok. Kesken tiimipäivän vastasin vähän hätkähtäen, että ok, hyvä että kaikki hyvin. Kotiin tultua sain vähän detaljoidumman raportin: laps oli kiivennyt liukumäen portaat/tikkaat ylös, istunut vähän liian reunalle ja kipannut siitä selkä edellä alas (!!).

Sydän pysähtyi. Liukumäen korkein kohta tyyliin parin metrin korkeudella (myöhemmin tarkistaessa lähempänä kylläkin puoltatoista metriä). Tikkaat jyrkät (tarkistaessa huomattavasti muistikuvaa vähemmän jyrkät. Mut anyway). Silmien edessä rullasi kuva lapsesta putoamassa uudestaan ja uudestaan joka kerta erilaisella, mutta yhtälailla fataalilla lopputuloksella. Aivotärähdys. Halvaantuminen. Niskan katkeaminen. Kuolema.

No, lapsessahan siis ei ollut naarmun naarmua, kolhun kolhua. Oli kuulemma itkenyt vain hetken ja sitten ollut ihan fine. Raivosin miehelle, että MITEN SE EI VAHTINUT?! ja seuraavana päivänä (täysin ystävällisesti) tapahtuneesta jutellen hoitotypyn kanssa kävi ilmi, että typy oli kyllä vahtinut, mutta liukumäessä on vaikeeta olla yhtä aikaa ottamassa etu- ja takapuolelta vastaan (mikä on kyllä totta). Ja typy oli pelästynyt varmaan vähintään yhtä paljon kuin mä. 

Lopputuloksena alan pikkuhiljaa olla jo rauhottunut ja samaan aikaan luottamus hoitotypyyn on kasvanut. Se olisi voinut yhtä hyvin jättää kertomatta koko tapauksesta. Onneksi kuitenkin rohkeasti kertoi ja oli rehellinen. Lienee hyvä yrittää tottua siihen, että äksidenttejä sattuu ja läheltäpiti -tilanteita tulee. Niin kauan kun loppu hyvin kaikki hyvin, niistä voi oppia, mutta jossittelemaan ei kannata jäädä. Nimim. uneton Espoossa.

Tuesday, November 26, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 26 päivää

Viikonloppu taas vilahti ohi niin, ettei moi ehitty sanoa. Jotain jäi kuitenkin käteen. Verenpurkauma. Uusi sauvasekotin (edellinen hajosi, kun yritin vispata vispipuurosta kuohkeaa. Mitä tähän nyt enää sanoa....). Hiekkaa. Makaroonilaatikko. 

Oltiin lauantaina kummipojan 3v synttäreillä. Ne oli kerhotilassa, pesutuvan yhteydessä. Pesutuvasta löytyi hauska pyykinkuljetuskori, johon lapset, erityisesti tää meidän, tykkäsi kiivetä matkustelemaan ja vaati tietty jonkun sitä kärryä työntämään (tääkin on ehkä joku Vaihe - nykyään asettuu mihin tahansa liikutettavaan soppeen (kyy-kii (toim. huom. 'kyytiin'), ja ensin 'pu-ti-pu-ti-pu-ti' ja jos kukaan ei tule putputtamaan (työntämään/vetämään), niin vaativampi 'Ä! Ä! Ä!'. Tänään kärrynä toimi ämpäri.). Aikamme jaksettiin, kunnes teki mieli istua välillä alaskin. Niin, ja mä sain verenpurkauman käteeni, kun en osannut työntää järkevästi.

Onneksi työntäjiä löytyi sitten muista lapsista. Ensin synttärisankarin serkusta ja sitten itse synttärisankaristakin. Vähän meni hurjaksi meno ja kävin pelastamassa lapsen pois 'kumpi saa työntää' -selvittelevien poikien kyydistä. Laps itse ei ollut moksiskaan, vaikutti vaan viihtyvän, kun vauhtia riitti. Ja viihdyttiin kyllä mekin mainiosti, erityisen kivaa oli nähdä laps niin tyytyväisenä palloilemassa muiden lasten joukossa.

(Muuten. Puhelin + kamera, jolla saa oikeasti hyviä kuvia, myös hämärässä? Lumia 1020. Whoah. Alla kuva otettu neljän jälkeen varsin hämärällä pihalla (klikkaa isommaksi):


)

Sitten. Päätin tossa syksyllä, että Tänä Vuonna Ostan Joululahjat Ajoissa. Heh. Syksyn mittaan tavoite kuitenkin uudistui: Tänä vuonna hoidan joululahjashoppaukset kotisohvalta. Hyvänen aika, because I can! Ja olin kuin olinkin riittävän ajoissa liikkeellä, että ulkomailtakin hitaasti valuvat paketit ehtii (pitäisi ehtiä......) jouluksi.

Ihan niin ruusuista tääkään ei tietty ollut. Koska valikoima netissä on huikeasti laajempi, keksin tietty kaikkia Maailman Makeimpia lahjoja, joita pistin ostoskärryny täyteen - vain kuullakseni kassalla, että sorry, no can do. Emme shippaa sinun pohjoiseen kolkkaasi. Vähän meni hermot. 

Onneksi tosi hyviä lahjoja löytyi Suomestakin. Jopa niin hyviä, että piti tilata itsellekin - tai siis krhm. Lapselle, näin ennakoivasti pari vuotta ajoissa. Nimittäin Kinetic Sand - hiekkan ja muovailuvahan sekotus. Ja niin onko VÄHÄN makeeta?! No on! Tilasin paketin miehen 10v kummipojalle ja toisen meille itellemme. Tai siis lapselle. Odottamaan. You know, lahjat etukäteen ajoissa. Pari vuotta. Toi on ihan turvallista ja myrkytöntä (ainakin so they say) ja veikkaan lapsen saavan tosta iloa jo esim. vuoden kuluttua.

Tämä ei ole yhteistyössä kenenkään kanssa, mutta siis ostin tuon www.leikkien.fi -kaupasta, joka vaikutti kaikenkaikkiaan ihan hyvältä puljulta, myöhempiäkin leluostoksia ajatellen.

Erityisesti tää lämmittää ehkä nyt talvella, kun hiekkis on jäässä (surkeus!). Puistot on yhtäkkiä monta astetta tylsempiä...

Anyway. Sunnuntai-ilta. Perinteiset bannarit iltapalaksi (tällä kertaa taikinassa myös maitoa ja kauraleseitä vähän rikastuttamassa) ja sen jälkeen innokkaasti vessan lavuaarille 'tätii, tätii' (käsii, pesemään kädet). Ja tulihan sitten se unikin lopulta.

Viikonloppu kuvina:

Vas. ylä: pyykkikärry. Ylä kesk: puti-puti-ämpäri + myyrä. Oik. ylä: uuni kuuma =
patalaput kouraan (makaroonilaatikkoa katsellessa). Ala: hiekkis jäässä, keinutaan hetki.

Sunday, November 24, 2013

Auta!

Oon luultavasti keskivertoa herkempi tyyppi näissä jutuissa, mutta kuten aiemminkin oon todennut, en meinaa enää nykyään kestää kauheita, (erityisesti lapsiin liittyviä) uutisia ollenkaan. Oon taas viikonlopun potenut yhtä hirveetä uutista, josta en edes lukenut kuin otsikon ja yhden rivin tiivistelmän (koska joku postasi Facebookkiin, enkä ehtinyt pysäyttää lukemista ajoissa). Perus: oksettaa ja fyysisesti sattuu. 

Välillä löydän itteni ihan epätoivon partaalta. Miksi miksi miksi tein lapsen näin kamalaan maailmaan? Joka puolella hätää, kipua, surua, pelkoa, nälkää. Ja niin paljon lapsia nytkin sen kaiken keskellä (kyllä myös aikuiset ja vanhuksetkin kokee hätää ja tarvitsevat apua - tarkoitus ei ole sulkea pois. Tällä hetkellä lapset ovat lähinnä sydäntä). 

Mitä yksi ihminen nyt voi tehdä?

No, yksi ihminen voi tehdä vaikka mitä. Aikani tuskailtuani ryhdyin SOS -kylän kautta kummiksi yhdelle lapselle. Tippa valtameressä, mutta massoilla alkaa olla jo vaikutusta ja yksikin autettu lapsi on enemmän kuin ei yhtään. 

Eli hei autetaan, jooko? Filippiineillä on tällä hetkellä extrahätä. Räjähdysmäinen määrä orvoksi jääneitä lapsia, ilman toivoa tulevaisuudesta, kodittomia, perheistään eksyneitä, ei ruokaa, ei juomaa, ei kattoa pään päälle, ei tulevaisuutta. Tapoja auttaa on monia, tässä pari esimerkkiä:

Täällä voit ilmottautua Filippiiniläiselle lapselle kummiksi.
https://www.sos-lapsikyla.fi/kummiksi-filippiinilaiselle-lapselle/




Yksi tapa on lahjoittaa Punaisen Ristin kautta - bloggaajilla on oma taifuunikeräyskin.

Voit lahjoittaa myös soittamalla tai tekstiviestillä:
  • Soita 0600-122 20 (20,28 € + ppm)
  • Lähetä tekstiviesti SPR numeroon 16499 (15 €)

Ja on täällä lähempänäkin avuntarvetta. Rouva Ruuhka tästä hyvin kirjoittikin. Lyhykäisesti, ne fasiliteetit, joissa (valtakunnallisesti) spesialistit koittavat hoitaa niitä pieniä, kaikkein sairaimpia pikkusiamme, ovat hajoamassa käsiin.  Kai jokainen toivoisi omille (ja ystävien lapsille) ne parhaat mahdolliset hoitotilat?

Autetaan. Täällä voit katsoa miten.


Wednesday, November 20, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 20 päivää

Mistä tietää, että lapsi on vähän puolikuntoinen? No, tukkoisenrohiseva herääminen yöllä on kyllä yksi hyvä vinkki. Räkää valuva nenä toinen. Varmin merkkin on kuitenkin se, että yhtäkkiä ah niin rakastettu (flunssaan tarkotettu) nenäsuihke, jota on pyytämällä pyydetty monta kertaa päivässä, ei enää käy. Ollenkaan. Ilmeisesti suihkaus suolavettä nenään ei ole myöskään ideaali herätys. Tästä lapsi jaksoi muistuttaa mua lähes tunnin verran kahden ja kolmen välillä viime yönä.

Kaikenkaikkiaan vähän väsyttävä viikko. Pakkasin lapselle leluja mukaan hoitoon, ihan että sillä olisi jotain omiakin siellä. Mukaan lähti mm. torvi, joka soittaa lurituksia nappeja painamalla, mutta jossa ei ole lainkaan OFF-kytkintä. Laukkuja oli neljä (don't ask). Lapsia vain yksi, mutta joka sitäkin hanakammin ei olisi halunnut ollenkaan autoon vaan hiekkikselle leikkimään. Eikä olisi halunnut ulkovaatteita päälle, vaan olisi halunnut imeskellä avaimia (joka on siis kiellettyä).

Hiki valuen taistelin laukut ja lapsen autoon. Takaluukkua sulkiessa torvi soitti fanfaarin. Todellisia onnenhetkiä.

No, oikeasti viikko on ollut ihan oikeasti ihan täynnä ihania onnenhetkiä, vaikka lowt onkin ollu välillä aika low. 

Laps oppii ja matkii. Kun lapselle antaa porkkananpalan vietäväksi pupulle, lähtee se kovaan ääneen kutsuen 'pouupouuuuu!', juuri kuten mekin - tosin hyyyyvin leveällä u:lla. Jopa suoraan unesta herätessä, jos mies on juuri ruokkimassa pupua. Joka kerta naurattaa. Ja pakko myös ilahtua miten laps jaksaa muistuttaa aina sitä autosta ulos ottaessa, että pää (ja taputtaa päätään). Myös ollessaan lähes unessa. Ilmasuvoimakin niin paljon kasvanut. Leikkeihin tulee hän kutsumaan mukaan (kiskomalla paidasta tai työntämällä jalasta) ja ne leikit, vitsi ne leikit!

Pandat on ihan superhitti. Niitä (edelleen) syötetään, siirrellään, tuodaan sänkyyn first thing heräämisen jälkeen ja pandamammaa tanssitetaan korvasta pidellen musiikin tahtiin. Niin liikuttavaa! En tiennyt, että panda-love on periytyvää.

Nykyään myös tekee on muodostunut kysymykseksi, kun laps haluaa tietää, että mitä ihmettä tapahtuu (esim. mun surauttaessa teharilla smoothiet). Suuret silmät katsoo ylös: tekee?? Tänään myös kuultiin ensimmäinen melkein lauseeksi laskettava. Mummu ripusti meidän olkkariin verhoja. Laps sitä katselemaan ja totesi: Mummu. Tekee. Sanojen välissä oli selkeä tauko, mutta ehkä tässä oli alku-lause (vähän niinkuin alkuameeba, josta sitten muodostuu jotain oikeeta).

Pakko myös mainita, miten tyyppi harjottelee sanaa 'aurinko'. Tällä hetkellä se on something along the lines of kaurnknk, mutta aina sen sanottuaan (ja aurinkoa osotettuaan) leviää sen kasvoille voitonriemuinen virnistys. osasin! Ja me tietty taputetaan vähintään yhtä innoissaan tästä.

Ja tästä päästään viikon kahteen suloisimpaan juttuun. Ensimmäinen on laps, joka alkanut laulaa mukana iltalaulua. Ei nyt ihan nuotissa pysy tai sanoja vielä muista, mutta laulaa mukana! Onko sulosempaa, kysyn vaan! Varsinkaan, kun tähän lisätään lapsen taipumus kutsua maamoa nimellä 'maamoni'. Voisin vaikka vannoa, ettei olla vielä käyty läpi suomen kielen genetiivimuotoja, mutta niin se sanoo, maamoni. 

On se vaan niin, että voisin päivät vaan halia ja silitellä ja pussailla lasta. Tosta tyypistä ei koskaan saa kyllikseen.

Ja aargh, viime öisen valvomisenkin jälkeen (valvoin vielä tunnin ihan itsekseni kolmesta neljään surren maailman pahuutta nälän kurniessa vatsassa) kello on TAAS sata ja oon vieläkin valveilla. Ja miksi? No joululahjakuvia ja blogia ja ja ja ....

Monday, November 18, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 18 päivää

Huolimatta siitä, että on meneillään Leluteekin ihana onnenhetkien viikko, ihan vastapainoksi nyt ajattelin kertoa niistä mua koettelevista haastavista jutuista.

Mun mielestä elämä lapsen kanssa on melko iisiä keskimäärin. Mua ei haittaa etten voi olla jatkuvasti riekkumassa jossain ulkona tai mitä-näitä-muita-rajotteita. Mä nautin (!!) lapsen kanssa touhuamisesta, vaikka monen tunnin leikkirupeama imeekin mehut aika hyvin. Laps syö pääsääntöisesti hyvin, ei ole nirso ja ruokailuhetket on sotkuisia, mutta ilosia.

Raskain asia tässä arjessa mulle on ajanpuute. Lapsen ollessa hereillä kaikki aika kuuluu yhteisissä leikeissä / lapsen valvomisessa (koti on jo mahdollisimman lapsiystävällinen, mutta silti toi kiipeisi JOKA PAIKKAAN). Ja siinä missä nautin lapsen kanssa touhuamisesta, se tuo tiettyjä rajotteita elämään. On esimerkiksi turha yrittääkään hoitaa mitään edes lyhyttä, pientä ja nopeaakaan tietokoneella. Ruoanlaitto onnistuu jotenkuten, mutta sekin usein osittain laps lonkalla. Pyykinlaitto kyllä onnistuu, varsinkin kun on noin innokas pyykkääjä. Toisaalta, tyypiltä alkaa valua kyyneleet silmistä, jos pyykkipussikyyti loppuu liian lyhyeen.

Se tarkottaa kuitenkin käytännössä sitä, että arjen muut juoksevat asiat täytyy hoitaa lapsen nukahdettua, ennen omaa nukkumaanmenoa. Tähän väliin mahtuu yleensä noin tunti-puoltoista. Toisinaan illat venyy, mutta se kostautuu seuraavan aamun herätyksessä.

Tunti-puoltoista, mitä siinä ajassa pitäisi ehtiä? Vastata sähköposteihin, järjestellä asioita, jotta meidän on koti valmiina ottamaan vastaan tänne muuttavaa äitiäni, ostaa joululahjoja, miettiä mitä ostetaan kummipojan synttärilahjaksi, miettiä mikä nojatuoli ostetaan olkkariin tyhjyyttään ammottavalle nojatuolin paikalle. Laittaa myyntiin nojatuolin paikkaa ennen täyttänyt pöytä. Valita ja ostaa lapselle millon mikäkin tarpeellinen vaatekappale. Olis kiva lukea Facebookkia vähän, päivättää blogia ja lukea muiden blogeja. Ehkä katsoa joku jakso jotain sitcomia ja syödä jädeä.

You can do the math. Mä olen onnetoman hidas päivittämään blogiani. Yhteen entryyn menee koko happy hour, turha yrittääkään ehtiä tehdä muuta. Niin, ja sitten se yhteinen aika miehen kanssa.

Mulle tulee aina joskus sellasia turhautumisen hetkiä, että aaaghhh, en ehdi mitään koskaan! Asiat jää jatkuvasti hoitamatta! Kaikki aina keskeytyy! Kun ei ole aikaa! Ja sitten toisaalta en tosiaankaan halua nipistää aikaa lapselta pois, duunissa käyvänä sitä on muutenkin sen verran vähän.

No, tämäkin elämänvaihe menee jossain kohti ohi ja sitten sitä aikaa on taas ihan liikaakin. Tältä erää pitää vaan oikoa mistä voi, postata blogia oikolukematta, ostaa sokkona JOKU nojatuoli ja vastailla sähköposteihin työmatkalla kännykästä yhdellä sanalla. Kummipojan synttärilahjaksi nappaan lapselta jonkun sen vähemmän käytetyn lelun. Ekologista kaiken lisäksi!


So there, valitinpas. 

Thursday, November 14, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta 14 päivää

Incidenttejä. Voi olla, että mielipiteeni on hiukan subjektiivinen, mutta meillä on kyllä paras laps.

***
Heräsin tänä aamuna kyljikkäin lapsen kanssa. Laps oli kippurassa mahallaan ja halasi mun käsivartta (toimi myös tyynynä). Kuuntelin lapsen tuhinaa hymyillen ja sohin pois aamukiukkusta pupua, joka oli ilmeisesti noussut väärällä tassulla ja hyppi pitkin sänkyä vaatien aamupalaa. Vilkasin kelloa. Vaille seittemän. Kului hetki. Laps liikahti ja avasi silmät. Katsoi mua ja sanoi: 'Oho.'

***
Tiskikone piippaili valmistumistaan. Menin avaamaan luukun ja päästämään pahimmat höyryt pois. Laps uteliaana perässä, tiskikonehan on yksi parhaista tekemisen kohteista. Varotin lasta, että astiat on tosi kuumia, niitä ei voi nyt ottaa ja löyhyttelin kuumaa höyryä pois. Laps katsoi hetken, kääntyi, avasi laatikon takaansa ja palasi tiskikoneen äärelle molemmissa käsissään patalaput. Olin että whoah.

***
Pandoista on tullut hitti. Pandoja on siis neljä: jättimäinen mammapanda, pienehkö pikkupanda, pieni vauvapanda ja mini minipanda. Kaksi ensimmäistä on mun lapsuudesta, vauvapanda liittyi seuraan tällä vuosituhannella ja minipanda oli lahja lapselle työkaveriltani.

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen pandat on kuin onkin ollu mukana kuvioissa jatkuvasti. Jos ne pistetään takasin kaapin ylähyllylle nukkumaan, hetken päästä laps osottelemassa vaativasti ylös ja 'nalle! nalle!'. 

Pandoja siirrellään ympäriinsä ja sitten niille juotetaan / syötetään jotain. Osotetaan monta kertaa, että 'nenä nenä nenä!'. Ja liikuttavan tärkeänä laps tuntuu pitävän sitä, että pandat pysyy yhdessä. Yleensä mammapanda siirretään kovalla ähinällä (ja äidin säntäilevällä avustuksella) jonnekin ja pienemmät pandat tuodaan perässä mammapandan syliin. Äitiinsä tullut tyyppi.

***
Mainitsin joskus lapsen oppineen tuikihyödyllisen sanan: nänni. Koska kyseinen sana ei varsinaisesti oo meillä kuitenkaan aktiivikäytössä, en uskonut lapsen muistavan sitä kauhean hyvin. Hah. Laps on nyt edennyt pisteeseen, jossa löytää jo OMAT nänninsä. Molemmilla käsillä. Toisinaan yllättyen iloisesti, toisinaan pohdiskelevasti, toisinaan muuten vaan kokeilee: nänni. 

Laps ei kuitenkaan osaa vielä sanoa esimerkiksi 'isi'. 

Mutta sivuhuomautuksena on se kyllä mahtavaa miten lapset alkaa hahmottaa maailmaa ympärillään ja asiat pohdituttaa. Hoitotypy kertoi tänään lapsen hoitokaverin (4kk vanhemman) mietiskelleen ääneen, että '<hoitotypy> = Nainen'. Oli myös miettinyt onko isi nainen. Lähihoitajaksi kouluttautunut hoitotypy osasi kertoa, että ei ole.

***
Ja sitten vielä jotain musta itsestäni (but of course). Luulisin, että kyseessä on joku Espoon aiheuttama aivomato, mutta mun tekisi yhtäkkiä mieli hamstrata jouluvaloja ja pistää oikein kunnon joulukoristeet meidän pihalle. So far vain omenapuu on joutunut tän kaiken kohteeksi, mutta haluaisin lisää. Enemmän! Valoa! Musta tuntuu, että meidän naapureilla, jopa niillä jotka istuvat kaiket päivät aamutakeissaan ja pyjamissaan (myös arkisin) pihallaan polttamassa tupakkaa, on kodikas ja kiva piha. Meidän piha on karu. Nyyhk.

Kynttilöitäkään en oo hirveämmin polttanut aiemmin (ehkä kerran vuodessa?), mutta nyt yhtäkkiä ne on ah niin tunnelmallisia ja voi että, pitäisi ostaa lisää, eihän nää 20 tuikkuastiaa riitä mihinkään!

Syytän Espoota. Ja sen huonoa kaavotusta. Ei nyt suoranaisesti liity tähän, mutta kuitenkin.

ps. saatiin VIHDOIN autoon sisälämmitys! Naapurin auton ikkunat jäässä, meitsin ei tarvinnu skrabata sekuntiakaan!



Monday, November 11, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 11 päivää

Vähän voin kehua: meillä ei pääse pyykit kerääntymään, vaan pyykkikori on jatkuvasti lähes tyhjillään! Ihan omaksi (tai edes miehen) ansioksi tätä ei kuitenkaan voi kyllä laskea, vaan meillä(kin) asuu pyykkikoneen, pyykkikorin ja puhtaan (sekä likaisen) pyykin rakastaja.

Pyykkikori. Sen sisälle pääsee kiipeämään ja kun oikein pyytää, joku sen nappaa ja alkaa keinuttaa. Ja kun vielä pyytää vähän lisää, sinne saa mukaan (mumaä) pandan (nalle!) tai myyrän. Pyykkikori hoveroi ja lentelee välillä pitkin olkkaria, välillä sillä pääsee hissinä alakertaan (tai yläkertaan alhaalta) ja välillä se on tyhjä ja välillä täynnä. Lisäksi sinne on yksinkertaisesti vaan ihan fantastisen hulvatonta pudotella kamaa! Palikoita, rinkuloita, puhtaita ja likasia vaatteita, nalleja, you name it! Ja mikä parasta, luultavasti myöhemmin tapahtuu suloinen re-uniting, kun koriin pääsee matkustamaan.

Vanhemmille tästä on lähinnä kahvakuulallista hyötyä.

Pyykkikone. Laulaa käynnistyessään, laulaa valmistuessaan. Välissä piippailee, kun ohjelmaa valitaan ja joskus piippailee muuten vaan (lähinnä kuivuri - ERROR ERROR, tulkaa nyt hyvä ihme joku tyhjentämään tämä nukkakori/vesisäiliö! HALOO?). Samasta napista päälle ja pauselle. Siellä pyykit hyörii, piip piip.

(Mies kertoi, kuinka tänään pesukone oli piipannut valmistumislauluaan kesken kirjan luvun. Laps oli ponkassut samantien ylös ja juossut portaiden portille. Palannut hetken päästä tuskastuneen näköisenä, napannut kirjan miehen kädestä ja viskassut sen lattialle. Mitä ihmettä vielä istut siinä, etkö kuullu pesukonetta?! There's no time to waste!)

Puhtaat pyykit. Lajittelu, parasta ikinä! Pyykit lajitellaan pyykkilaatikosta (sellanen Ikean ritiläkori) veks ja sen jälkeen ei ole enää pyykkilaatikkoa, vaan on LAIVA, joka sanoo put-ti-put-ti-put-ti ja usein myös liikkuu keittiön ja olkkarin väliä. 

Kyllä, meillä pestään pyykkiä usein. Kyllä, siihen auttaa yksi maailman innokkain pyykinpesijä.


Sunday, November 10, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 10 päivää

Hei, mekin vietettiin isänpäivää! Vähän niinkuin, anyway..

Mulla on isänpäivään (ja muihinkin vastaaviin) aika ristiriitainen suhtautuminen. Haluaisin tehdä päivästä erityisen, kokata hienoa ruokaa, juhlistaa ja jopa vähän pönöttää. Lahjaa ja korttia ja antaa isille aivan erityinen Olo. Todellisuudessa sitten taas tämmösten järjestäminen stressaa. Viime vuonnahan meni joksenkin alta riman, mutta tänä vuonna olin hiukan ryhdistäytynyt. Oli sentään (paketoitu!) lahja (koska sellainen tuli vastaan ihan etsimättä), itsetehty (siis laps teki) kortti, jossa väreinä mustikkaa, puolukkaa ja tussia ja aamiainen vuoteeseen. Mutta siihen se jäikin. 

Päiväuniaikaan kiukkusin (päässäni) miehelle, joka pesi meidän kylppäriä (!??), koska kuvittelin pesuäänien herättäneen lapsen kesken päiväunien (...). Sitten nukahdin itse sohvalle ja mies jatkoi kodin pesemistä. Heti puolentoista tunnin kuluttua, kun heräsin, lapsikin oli hereillä ja leikkivät iloisesti puhtailla pyykeillä. Ei ehkä miehen ideaali isänpäivä. Huomautettakoon, että kodin pesu (ja muukin toiminta) tapahtui ihan oma-alotteisesti, kuulemma kylppärissä haisi kakka.

Sitten taas vähän unijuttuja. Lapsella tuntuu olevan nyt tää verbaalinen oppiminen sellasessa vauhdissa, että se taas tulee uniin ja nukahtamisiin. Nytkin tuolta se huutelee 'tekee! tekee! nenä! nenä! pää! pää! (ja taputtaa myyrää päähän) mamane (avaimet)! mummu! pappa! mummu! maamone! mummä (??)! mummä! mummä!'. Nukahtamiset tuntuu menevän kahdella tavalla: joko viidessä minuutissa tai sitten kolmessa vartissa. Harmillisesti nää kolmen vartin nukahtamiset on ollu vallitseva trendi viime päivinä. Mutta en mä kyllä ihmettele, päässä varmaan surisee ihan täysiä.

Nukkumisesta myös sen verran, että laps on siirtynyt takasin meidän väliin nukkumaan (vai äh, joko mä tästä jossain aikasemmin sanoin?). Se alkoi joskus pienen flunssanpoikasen myötä ja tuli jäädäkseen. Yleensä siirto tapahtuu puolen yön maissa, toisinaan myöhemmin. Vaikka nukunkin varmaan sikeemmin pienemmällä joukkiolla sängyssä, onhan se tavallaan ihanaa ja hellyyttävää, kun yks painautuu kylkeen kiinni. Varsinkin, jos ottaa ne potkut selkään (ja naamaan. Joskus myös kaulaan) ilmasena hierontana. 

Tästä taidepläjäyksestä irtosi neljään kortiin.

Wednesday, November 6, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 6 päivää

Lapsen sanavarasto senkun kasvaa, melkein päivittäin tulee näitä mmmmmitä sä just sanoit?! -hetkiä. 

Pari päivää sitten laps vähän ähisi ja epäluuloisena kysyin 'mitä laps tekee..?' johon laps vastasi iloisesti 'kakan.' Katsottiin miehen kanssa toisiamme kas näin: o_O ja sitten mies kurkkasi lapsen vaippaan. Tru dat. Siellä oli kakka. Huomioitavaa tässä on se, että tähän asti kaikkina muina kertoina laps on vastannut tunnollisesti 'tekee!'. Ei me kyllä vieläkään ihan uskota, että se osaa taivuttaa sanoja.

Btw, nykyään laps myös menee, eikä vain tekee. Touhukas tyyppi.

Käytiin tänään suihkussa. Laps vaati päästä rinnalle ja sen siihen sitten otinkin. Kului tovi, kunnes laps lopetti, nousi ylös, katsoi silmiin hymyillen ja totes: Kiitti!

(Imetyksestä: Ei ole edelleenkään kokonaan loppu. Laps ei aktiivisesti halua, mutta tilaisuutta (maitobaari suojatta) ei kyllä päästä ohi. Tavallaan tuntuu hassulta, mutta järjellisesti siitä ei ole mitään haittaa - päinvastoin. Ja voiko sitä nyt toiselta kieltää mielihyvähormoneja? Elän edelleen siinä toivossa, että joskus sen oma kiinnostus lopahtaa kokonaan.)

Nykyään osaa sanoa jo pupu, mutta U taitaa olla aika vaikea vokaali. Aluksi tosin piti pitkään ponnistella, että suun sai oikeeseen muotoon U:ta varten. Ja tän päivän uutuus oli korkea 'niiauuuu', kun kirjassa näkyi kissa. Tää pysäytti ehkä eniten. Ei meillä oo tollasta opeteltu, tän se on oppinut hoidossa. Niin, siellä paikassa, jossa se on ihan itsenäisesti ilman äitiä ja isiä ja oppii asioita muilta! Jossa sillä on sitä sen Omaa Elämää! Apua!

Word count menee jossain kolmenkymmenen päällä. 

Sitten. Kuka osaa kertoa mitä tehdään sille osalle lapsen hiuksia, joka on takaraivolla, ja joka on jatkuvasti kauhea takkusotkupesä? Aina välillä ollaan koitettu (vauva)öljyllä hoitaa, mutta aika mitäänsanomattomin tuloksin. Älkää nyt soittako lastensuojeluun, mutta sipasin siihen vähän hoitoainetta (sitä ihan normaalia, aikuiselle tarkoitettua). Hiukset ovat olleet kauniit, taipuisat ja takuttomat tämän päivän. 

Mutta kertokaa nyt hyvät internetin äidit, että miten tämä kuuluisi hoitaa?

Monday, November 4, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 4 päivää

Viime päiviltä:

Uroteko: vein auton huoltoon ja työnsin lapsen rattaissa viimeset puolisentoista kilometriä sateessa hoitoon. Enkä edes ottanut taksia kotiin (vaikka mieli teki), vaan köröttelin dösällä. Tunsin itseni sankariksi.

Ihanuus: laps, joka lähettelee maamolle kieli pitkällä lento(kieli)suudelmia (kieli ulos, käsi suulle) ja juoksee paikalle kysymään 'maamo?' kun Skype alkaa soida.

Jännitys: lauantain ristiäiset, joissa meistä tuli kummeja. Seremonia meni mielestäni ihan hyvin: laps oli sylissä ja myötäili kovaan ääneen papin puheita 'MM-mm!' (think: gospel-henkinen seurakunta). Koko aikaa ei jaksanut kuitenkaan myötäillä, vaan välillä oli päästävä vapauteen. Totesin paremmaksi vaihtoehdoksi päästää laps menemään painimatsin sijasta ja niinhän se hit the ground running ja säntäsi samantien seurakuntasalin ovelle. Vilkasi taakseen virnistäen ja paineli eteiseen. Näköyhteys kuitenkin säilyi, joten annoin mennä. Ja kyllähän se sieltä sitten palasikin ihan itse - onneksi.

Kikatus: Napapäristys on noussut taas hitiksi kotona. Ei tarvii kauaa sohvalla maata, kun laps huomaa tilaisuutensa tulleen. Kipittää paikalle, noistaa paidan helmaa, lähestyy napaa hitaasti, kieli pitkällä ja päästää ilmoille kunnon mehukkaan  päristyksen. Monta päristystä. Ja pakkohan on antaa samalla mitalla takas, right?

Rehab: Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, oon antanut lapsen välillä pelailla mun puhelimella taaperoille tarkotettua peliä (muutamia minuutteja kerrallaan ehkä kerran päivässä). Lisäksi laps on kulkenut luuri korvalla huudellen 'ahoo!', mikä on ollut noin muuten vain supersöpöä. Ipadia ollaan katsottu lähinnä kynsienleikkuun yhteydessä (tähän kuluu aikaa yksi Shaun the Sheep -teemabiisi) ja välillä oon antanut sen sohia ruutua ja kirjotella kummallisia hakusanoja.

No, anyway. Käyttö on ollut tarkoituksella varsin vähäistä, mutta SILTI tästä on tullut jo päivittäinen mankumisen aihe. En tiedä mitä ihme huumetta noi laitteet erittää, mutta laps on jo koukussa. Ja siinä vaiheessa, kun laitteiden perään haikailtiin, vaikkei ne ollu missään näkyvilläkään, tuli stoppi. Voi kyllä, rajoitan tässä alle puolitoistavuotiaan lapseni ruutuaikaa.

No, onneksi käyttö on ollu vähäistä muutenkin. Call me old fashioned, mutta mun mielestä tuon ikäisten lasten kuuluu vielä leikkiä leluilla, joilla joutuu käyttämään mielikuvitusta, eikä istua pasiivisena alas tökkimään ruutua. Ei mua pienissä määrissä se haittaisi, mutta harmillisesti näyttää siltä, että pienet määrät ei oikein riittäisi.

Ollaan me oltu ulkonakin välillä.


Tuesday, October 29, 2013

1 vuotta, 3 kuukautta, 29 päivää

Mä en tajua miten ihmiset ehtii laittaa blogipostaukseen aivan käsittämättömän hienoja (ja hyvin käsiteltyjä) kuvia. Monta kappaletta! Per entry! Joka päivä! Mulla on vaan kasoittain ja kasoittain käsittelemättömiä kuvia, joita en about ikinä ehdi laittaa blogiin. Lisäksi kirjotusaikaa on usein niin vähän (iltasin pitää myös joskus katsoa telkkaria. Ja joskus vain mennä nukkumaan), että ihan kirjotettavatkin asiat kasautuu.

Eli otetaanpa pieni catch up viime viikonlopulta. Summittaisen kronologisesti taaksepäin.

1) Laps tykkää leikkiä iltapalalla usein hedelmäsosepurkin kansilla. Koska oon lepsu äiti ja arvostan enemmän sitä, että harhautunut lapsi nielee mukisematta iltapuuronsa kiukuttelun sijaan, annan sen leikkiä (näitä kasvatusmetodeja, joista oon erityisen ylpeä.......). Eilen (vaiko toissapäivänä) onnistui kyllä yllättämään:

Kuva on lavastettu, koska mun oli
pakko myöhemmin kokeilla, että
MITEN se ton teki.

 Siinä tökötti niin pitkään, että ehdin kutsua miehenkin katsomaan sitä. Mulla itellänikin meni tovi ennen kuin sain tasapainoteltua ton korkin tohon. Oon edelleen vähän häh. Laps on kuitenkin  vasta (kohta) 16kk, eikä esim. ihan aina osu lusikalla suuhunsa.

2) Sitten. Käytiin sunnuntaina lastentarvikekirpparille meidän lähiasukaspuistossa. No, ei me kuitenkaan mitään sieltä tarvita / hankita, ajattelin. Paitsi sitten tietty heti ensimmäinen ovesta näkyvä lelu: nuken rattaat. Please see below for details.

Kyllä, näet oikein! Lapsella on PONNARI! Myös: onneksi on
vielä vähän aikaa harjotella noita vauvannosteluotteita...





Oltiin oltu lauantaina lapsen serkun 1-vuotissynttäreillä, joissa sitten paketista oli löytynyt Ihan Oikeat Nuken Rattaat. Jotka oli Ihan Oikein Rattaiden kokoset o_O (häh pt. 2). Kuikuiltiin niitä silmät selällään miehen kanssa, ne oli ihan oikeasti jättimäiset (nuken rattaiksi)! Vähän meni korvat luimuun molemmilta, kun mummu kyseli, että tykkäiskö laps moisista jouluks...

Ja niin, kun siellä kirpparilla tuli vastaan noi, päätöstä ei tarvinnu kauaa tehdä. Ne on pienet, sievät ja just sopivat. Ainiin, hommattiin lauantaina myös lapselle vihdoin (pehmeä) vauvanukkekin, koska tuntui olevan niin kiinnostunut sellasesta siellä synttäreillä. Ja on sillä ollut kyllä käyttöä leikeissä ja teekannustakin on juotettu (kuten myös perheen nallekavalkadia).

3) Muita asioita: laps on alkanut puhua puhelimeen (joka on muutenkin alkanut saada vähän turhan paljon huomiota). Kulkee ympäriinsä luuri korvalla ja sanoo 'ahoo!' (haloo). Tai sitten pelaa ensimmäistä mobiilipeliään (!!). Se on toddlereille tarkotettu ja siinä pitää kuljettaa pallo rinkulan sisään (varsin tarkkaan kohtaan). Laps on sitä välillä pieniä hetkiä pelaillut ja käsittämätöntä miten se joka pelikerta muuttuu vaan paremmaksi siinä!

Ahoo!

Ja tulihan sitä kokattuakin viikonloppuna. Miehen sisko oli osanut porkkanamieheltä (?) pienimmän mahdollisen erän porkkanaa, eli 10kg. Niistä liikeni meillekin pari - kiloa. Porkkanaraastetta on nyt ollu jokaisessa ruoassa mukana ja lisäksi tein porkkana-bataatti-sosekeittoa, josta tuli hyvää paitsi lapsen mielestä. Tein myös bannareita. Niistä tuli täydellisiä, myös lapsen mielestä.




4) Olen laskenut lapsen sanovan tätä nykyä about parisenkymmentä sanaa. Huh! Yksi näistä sanoista on nänni. Toinen on 'oho', jota hoetaankin tuon tuostakin. Usein kuulee 'oho' kun jotain tipahtaa. Melko usein myös juuri ENNEN kuin se on tipahtanut (esim. lattialle tahallaan pudotettu lusikka syöttötuolista). Luulen, että 'oho' -konsepti ei ole lapselle vielä ihan selkeä.

5) Laps on oppinut myös laittamaan pipon päähän itse. Ja poseeraamaan kameralle. Really! On nykyään hetkittäin melko haastavaa saada lapsesta kuvaa, jossa se ei rypistä nenäänsä (puhelin täynnä hoitotypyn ottamia nyrpistyskuvia puistosta). Ja osaa myös pyynnöstä sen tehdä. Ihan siitä ilosta:

Like mother, like daughter!
(Ah että rakastan näitä kuvia, joissa on parhammillani)

6) Edelliseen kuvaan liittyen laps rakastaa, siis RAKASTAA mun vauvakirjaa (kuvassa). Sitä luetaan ees taas, uudestaan ja uudestaan. Tänä aamuna sängystä noustuaan se oli ensimmäinen mitä laps halusi. Harmillista, että se on mulle kovin arvokas, enkä halua antaa lapsen lukea sitä yksikseen. Yhdessä sitten, uudestaan ja uudestaan. 'Vauvva' 'Joo kulta, se on äiti vauvana. Ja tossa on maamo.' 'Maammo.'

7) Last but not least: vanhemmat kävi vähän vapaalla perjantaina! Mummu ja pappa tuli vahtimaan lasta, me lähdettiin ulos aikaselle illalliselle (vähän extempore, saatiin pöytä viideksi). Tilattiin koko alkupalalista ilman pääruokaa (Juuri <3) ja mentiin baariin heittämään dartsia (voitin ekan kierroksen!). Ja tietty lopulta laulamaan karaokea. Kotona puolenyön maissa (thank god, että alotettiin niin aikasin, saatiin koko kierros ja silti inhimilliseen aikaan kotiin) ja seiskalta herätys.

Tästä ei ole (onneksi) kuvaa.

8) Bonus round: talviajan kunniaksi meillä herättiin maanantaina viideltä! Jee! Laps oli onneks armelias ja antoi mun semi-torkkua sohvalla viltin alla varmaan melkein tunnin (aina välillä silmiä raotellen ja tarkistaen, että laps on edelleen siinä ja kaikki hyvin) ja leikki omiaan ja aina välillä esitteli miten hienosti oli rakentanu tornin. Tänään saatiin nukkua kuuteen. Toivottavasti tää tästä tasaantuu.. Onko muita talviajasta kärsiviä?