Friday, December 28, 2012

kuukausi 5, päivä 28

Että joo, terveisiä täältä jostakin. Täällä on opittu kiipeämään portaita (toissapäivänä) ja sen seurauksena valvottu aamukahteen (toissayönä) yrittäen nukuttaa ylikierroksilla menevää lasta. Herää kysymys miksi nämä suurimman oivallukset tulee yleensä aina n. klo 23, kun laps on jo kerran yritetty laittaa nukkumaan ja lopulta luovutettu, kun yhden unisyklin jälkeen hän on herännyt täysin virkeänä (meillä nykyään mitataan (lapsen uni-)aikaa sykleissä. Yksi sykli n. 40min)

Hyvä on, myönnetään, että osansa syystä saa myös vanhempien (mun) turhan kunnianhimoinen yritys laittaa laps nukkumaan yöunia jo kahdeksan aikaan (kun oli kerran AIVAN poikki). Sain muutaman syklin verran tuuditettua uudelleen uneen, mutta kympiltähän heräsi kuin tikka, ja tiesin hävinneeni taistelun.

Anyway, portaiden lisäksi täällä on ihmetelty jumppakaaren pesulappua, papan silmälaseja, maton hapsuja ja jack-in-the-boxista pomppaavaa tyyppiä. Mistä se oikein aina ilmestyy??

Ja niin, tästä meidän ikuisesta nukkumiskysymyksestä. Jossain vaiheessa meillä oli jonkunlainen rauha nukuttamisessa: laps unille ysin-puoli kympin aikaan (JOS se sattuisi vaikka jatkamaan unia siitä yöuniksi asti - yleensä ei). Sitten sen yhden syklin jälkeen about vartin toiverikas yritys saada lasta takaisin nukahtamaan, mutta turhaan. Laps valvomaan ja odottamaan seuraavaa väsymyshetkeä ja sitä, että mekin mennään nukkumaan (yleensä puoleen yöhön mennessä).

Normaalisti tässä vaiheessa laps on sammunut ihan mukavasti nukkumaan meidän kanssa.

Tässä jaloilleen nousun jälkeen yöunille nukahtaminen on muuttunut taas varsin hankalaksi. Rinnalle ei enää meinata nukahtaa, vaan joskus sylihytkyttely on auttanut, toisinaan vasta yöulkoilu. Yöunille nukahtaminen on venynyt yli puolen yön, puoli yhteen, yhteen. Mun silmäpussit ovat venyneet suoraan verrannollisesti. Sen sijaan kiristymistä on tapahtunut ainakin miehen hermoissa.

No, ihan lepposasti täällä vielä mennään, vaikka sillon kahden aikaan alettiin molemmat olla melkolailla epätoivosia ja poikki.

Lapset ovat kaikki erilaisia ja niihin toimii erilaiset tavat saada rauhottumaan ja nukahtamaan. Eilisilta meni huomattavasti paremmin (lapsen valvetilaa ja päikkäreitä vartioitiin tarkasti, vaikka mies väitti lapsen nauravan mun suunnitelmallisuudelle 'tähdätään siihen, tohon aikaan aletaan tehdä iltatoimia, että tuolloin se sitten nukahtaa'). Edelleenkin nukuttamiseen uppoaa aikaa ja vaivaa, mutta elän toivossa, että rutiinit ja periksiantamaton sitkeys vie voiton lopulta.

Yksi asia on kuitenkin selvä: huudattamaan musta ei ole. Ja tämmöset tassuttamiset yms. menee huudattamiseksi, niillä lasta ei tosiaankaan rauhoteta, vaan yllytetään. Me keksitään jotkut muut keinot.

Meillä on muutenkin alkanut muodostua rytmejä. Ei vain niitä musikaalisia, vaan myös päivärytmejä. Oikeastaan niitä olikin jo valmiiksi, en ollut vaan osannut katsoa isoa kuvaa. Edelleenkään ei mennä minuuttiaikataululla, vaan päikkäreiden alkamiskellonaika riippuu edellispäikkäreiden lopusta, mutta jonkinlaista patternia tässä on jo havaittavissa. Hyvähyvä.

Tavallaan kyllä mukavaa päästä takaisin arkirutiineihin ja saada elämä järjestykseen. Ja alottaa kevätlukukauden harrastukset. Toivottavasti  mahdutaan mukaan äiti-vauva-sirkuskouluun (tosin nyt kun katselen näiden meidän päivärytmien valossa tota kurssin kellonaikaa, niin en tiedä miten onnistuu. Tunti alkais klo 11 - eli samaan aikaan, jollon lapsella alkaa ekat päikkärit. Miten näistä kiinteistä harrastusajoista selvitään?).

ps. Porista löytyi joulun kaunein seimi. Seimestä kuitenkin puuttui Joosef, jonka kertoivat lähteneen ostamaan vaippoja vauvalle.


Wednesday, December 26, 2012

kuukausi 5, päivä 26

Niin meni meidän aatto, mahataudissa. Oltiin käyty ihan omalla riskillä kaverin lapsen 2v synttäreillä ('oli viikolla mahatautia, mutta kaikki ohi jo, pitäis olla ihan turvallista, tulkaa jos uskallatte'). Uskallettiin.

No, eikös aattoaamu alkanut pahalla ololla ja vatsakivulla, mutta onneks vain mulla. Sen verran todettiin, ettei lähdetä isälleni aattoa viettämään, ettei tartuteta isoäitiä. Ja joulupäivän matka kohti Poria miehen vanhemmille oli myös vaakalaudalla. Eli jonkun aikaa näytti siltä, että koko joulu menee täysin jouluttomassa kodissa ilman jouluruokia ja aloin olla jo aika maani myynyt.

Aattoiltaa kohden mun vointi alkoi kuitenkin kohentua ja uskalsin jo syödä vähän leipää. Vatsakivun lieventyessä ja lämmön noustessa päätin kuitenkin vimmalla tehdä jouluankeustunnelmaan muutoksen. Käskin miehen pukeutumaan jouluisesti, lapsen myös, sytytin tuhat kynttilää, laitoin ite jouluvaatteet, meikkiä ja tonttulakit kaikille. Kyllä meille joulu tehdään vaikka mikä olis.

Otettiin pari perhepotrettikuvaa ja valmistauduttiin lähtemään ajelulle hakemaan ja viemään lahjat isälle. Mentiin, kutsuivat sisälle ja kun autokin saatiin parkkiin (Helsingin keskustassa), niin mentiin. Saatiin jouluruokaa (minäkin nokareen lanttulaatikkoa), luettiin jouluevankeliumi (meillä tällaisia tehdään perinteen - ei uskonnon - vuoksi). Ja innostui isoäitikin lausumaan talvisota-runoja ('muistan vielä yhden, haluatteko kuulla, antakaas kun lausun'). Tässä vaiheessa paettiin lopulta kotiin, lapsella vaippa täynnä eikä vaihtoja mukana (kun ei nyt kuitenkaan nousta autosta).

Saatiin lahjat, luettiin facebookista että muutkin synttäreillä olleet sairastelivat ja saatiin lupa tulla Poriin kuitenkin.

Mentiin siis junalla Poriin ja täytyy sanoa, että oli todella sen effortin arvosta! Laps oli tyytyväinen koko matkan ja matka suju mukavasti. Erityisesti kun VR oli nyt oikein ylittänyt itsensä ja

Nyt Porissa, ihanasti jouluruokaa, laps on yrittänyt kiivetä pitkin muutamaa talon askelmaa (vähän liian korkeita hälle) ja mullakin jo ihan hyvä olo. Onneksi päästiin jouluun.

Jouluaattona perus: äiti makaa pahoinvoivana lattialla, laps
syö talouspaperia.

Meidän kodin kolme ainoaa jouluasiaa: kalenteri(t), lahjat
ja lahjaksi saatu piparkakkutalo.


Junassa on letkeetä.

Sunday, December 23, 2012

kuukausi 5, päivä 23

Meillä alkoi tänään joulu. Sen kunniaksi söin melkein tonkallisen B&J-jädeä aamupalaksi. Vaaka näytti muutaman kilon jotenkin mystisesti kadonneen olemattomiin, joten pitihän vahinko nyt korjata.

En sitten ikinä ehtinyt ottaa lapsesta (lapsista) yhtään joulukortti yritelmääkään (vaikka kaikenlaisia visioita mulla oli. Pupu ja laps, kyllähän siitä jotain supersöpöä saa aikaseksi, right?). Eikä sitten olla vieläkään hirveästi ehditty sisustaa kotona. Eikä olla oikein ehditty juuri muutakaan. Mihin aika karkaa?

Kortin nytsit kiire-sutasin viime yönä ja lähetin ystäville ja tuttaville ja sukulaisille. Että edes jotain. Ei nyt ehkä maailman paras joulutervehdys, mutta näin meidän perheessä.

Ajan puutteessa pistän saman tervehdyksen nyt myös tänne blogin puolelle. Hyvää joulua kaikki lukijat, kiitos että olette. Toivottavasti olette myös ensi vuonna.




Saturday, December 22, 2012

kuukausi 5, päivä 22

Päätettiin nyt sitten kuitenkin lähteä sinne Poriin miehen vanhemmille joulupäivänä ja olla välipäiviä siellä. 'Ei enää ikinä - tai ainakaan seuraavaan viiteen vuoteen - autolla' pitää edelleen pintansa, ei kullannut aika muistoja (vielä), vaikka VR:n kanssa asioituani sitä taas vähän harkitsin.

Soitin ihan asiakaspalveluun kysyäkseni mikä on kaikkein helpoin ja järkevin tapa matkustaa pienen lapsen ja vaunujen kera. Aspasta vastasi tyttö, jolla ei ollut tarjota mitään ehdotuksia tai ratkaisuja. Tai muutakaan tietoa. Kaikki - ihan kaikki - piti erikseen tiedustella, varmistaa, kysyä, mitään ei osannut hän tarjota. No, sain lopulta varattua tosi hyvältä kuulostavat paikkaliput (meno-paluu jopa) ja pyysin vielä (laps kainalossani) lähettämään sen mulle sähköpostiin, kun nyt ei ole oikein käsiä kirjottaa ylös.

'Joo, mä lähetin sen sulle nyt. Homma on tällä kunnossa, KIITTI!'

Kokeneemmat junailijat varmaa jo naurahtaa tässä vaiheessa. No, eihän sitä sähköpostia tullut. Soitin lopulta uudestaan sinne (KOLMESTI, koska kaks ekaa soittoa katkesi kesken jonotuksen. KIITTI.) ja sieltä vastasi tympääntynyt aspanainen, joka totesi alentuvasti 'sun olisi pitänyt kirjottaa se varausnumero talteen. Ei me sitä varausta nyt enää mistään TIETENKÄÄN voida kaivaa.' Ei pahoitteluja, ei empatiaa, vain rivien välistä syytös asiakkaan typeryydestä.

Niin. No, ehkä jos edellinen olis kertonut mulle, että btw, se mun varaus on sitten vain ja ainoastaan tän yhden onnettoman, epävarmasti kulkevan sähköpostin varassa, niin olisin saattanut yrittää vaikka nenälläni naputtaa sen koodin talteen.

Miehelle tästä avautuessa se sanoi 'perus'. Kuulemma oli joskus saanut varausnumerosähköpostinsa tuntien päästä varauksesta, olisko peräti jo junan lähtemisen jälkeen.

Se siitä avautumisesta, sitten lapsesta. Oli tänään kiivennyt keittiön tuolinjalasta itsensä kiskoen ylös ja kädet tuolille. Kokoajan pääsee ylemmäksi ja nyt ei läppäri ole enää turvassa sohvallakaan. Aina välillä osaa jopa laskeutua polvilleen ja siitä alas konttausasentoon. Ja konttausvauhti alkaa olla melko kova jo.

Ääntelyssä hauskinta on äänen päästely samalla kun vetää henkeä sisään. Meillä kotona siis liikuskelee meidän oma pieni velociraptor.

Oltiin kaverin muksun 2v synttäreillä ja saatiin sieltä lainaksi sellanen neljällä jalalla seisova taso, jolla on kaikkea jännää räplättävää. Laps siihen siellä itse kurkotteli ja ylös päästyään jäi siihen seisoskelemaan ja ihan innoissaan leikkimään sillä pitkäksi toviksi. Olin just päivällä aikasemmin sanonut, että laps tarvinnee jotain virikkeellisempiä leluja, nää kotilelut alkaa olla aika nähty.

Taisin mainita jotain niistä levottomista öistä. Väsyneimpinä hetkinä oon ollut varsin väsynyt ja mielessä on jopa käynyt, että onkohan kaikki nyt ihan hyvin. Mutsi lohdutti, että on kaikki hyvin. Maailma on taas avautunut hurjasti, eikä ihme että se heijastuu iltalevottomuutena. Viime yönä hytkyttelin lapsen unille vihdoin yhden aikaan. Vielä puolen yön jälkeen se oli ihan täynnä energiaa (nukuttuaan yhden kierroksen unta iltatoimien jälkeen) ja kiipeili pitkin pinnasängyn laitoja.

Onneksi nukahduksen jälkeen yöt on alkanu mennä taas kohti helpompaa ja rauhallisempaa. Viime yöstä muistan enää kaks heräämistä.

Anyway. Ostin lapselle untuvapussin (huolimatta siitä, että koitan välttää untuvaa noin muutoin). Oon jo jonkun aikaa haaveillut jostain pussista, johon lapsen vois pistää turvakaukaloon ilman talvihaalarien pukemista.

Tää Adan lämpöpussi (ostin lastenhuone.fi :stä) on ihan täydellinen. Näilläkin pakkasilla pärjätään melkein pelkällä pipolla ja sisävaatteilla (siis kun liikutaan autolla ympäriinsä) ja ulkona nukuttamiseenkin riittää joku esim. fleece-haalari välikerrokseksi. Hupun saa kiristettyä riittävän tiukaksi, että laps on kuin toukka pehmeässä kotelossaan.

Ja vielä (nykyään ei meinaa ehtiä päivittää riittävän usein ja tätä asiaa nyt riittää). Historian kirjoihin merkittäköön, että laps on oppinut myös jotain meidän pupusta. Nähtiin jo parikin kertaa, miten hienosti laps konttasi aivan intopiukeana porkkanaa syövän pupun luokse - mutta kuulkaa, osasi pysähtyä kunnioittavan puolen metrin päähän KATSOMAAN, kun pupu söi. Välillä otti pienen askeleen lähemmäksi, ja sitten taas vaan katsoi. Ei haronut käpälät ojossa pupua, yrittänyt silittäkään. Ihan vaan katsoi.

Oltiin kyllä ylpeitä.



Thursday, December 20, 2012

kuukausi 5, päivä 20

Olin tällä viikolla vähän niinkuin ajatellut, että voitaisiin koittaa hakea lapsen kanssa jonkunlaista rutiinia ja rytmiä tähän elämään. Että oltaisiin about samanlaisella aikataululla, tai ainakin samanlaisilla aktiviteeteilla about samoihin aikoihin päivästä. Ja että herättäisiin suurin piirtein samoihin aikoihin. Siinä ysin, puol kympin välillä.

Heh. Tää viikko on ollut varmasti viime kuukausien epärutiinein ja -rytmillisin viikko. Tästä kertonee esimerkiksi se, että keskiviikkona laps heräili yöuniltaan (no, yhden puolisen tuntia oli tainnu olla joskus seiskan-kasin aikaan hereillä) puoli kahdentoista aikoihin. Itsehän olin kömpinyt sängystä noin varttia aikasemmin ylös.

Pitkä aamu kertoo myös levottomista öistä. Tarvittiin molemmat unta. Johtuuko levottomuus sitten viime päivien epäsäännöllisyydestä, uusista motoorisista taidoista, edelleen jatkuvasta nuhasta, vierastamisen alusta (tuntuu joskus heräilevän tarkistamaan) vai mistä, mutta yöt on. Levottomia siis. Hyvänä puolena kuitenkin mainittakoon, että laps nykyään aina välillä kierähtää unissaan sängystä pinniksen puolelle (muistaa se 20cm pudotus), eikä edes herää. Toisaalta taas herää siihen, että peitto kahisee vaihtaessani käden paikkaa.

Mjoo. Muina uutisina (no, liekö levottomat unet tässä perheessä olla uutinen muille kuin miehelle 'mä nukuin ihan sikeesti') kerrottakoon, että huolimatta hyvistä aikeistani en ole ostanut meille yhtäkään joulukoristetta. Kodin sisustus on täysin kesken, joten joulukoristeetkin jäi. Menkööt ensi jouluun.

Ostin sen sijaan itselleni imetyshupparin ja täytyy sanoa, että suorastaan harmittaa, että ostin tän vasta nyt. Huppari on pehmeä, ihana ja kätevä. Ja tällä hetkellä ihan parsakaalissa ja punajuuressa, mutta sivuseikka.

Niin, laps sai syödäkseen parsaa. Sekään ei mikään megaherkku näin ensimaistelulla (myöskään tokalla tai kolmannella kerralla). Lisäksi en uskonut, kun sen sanottiin olevan yksi sottaisimmista sormiruoista. Ilmeeni, kun sylissäni parsakaalia jäystänyt laps yhtäkkiä kääntyy ja tarttuu oikeen kunnon kouralla mua vastapestyistä hiuksista kiinni. Ne hituset. Joka paikassa.

Törmäsin tossa joitain päiviä sitten tämmöseen blogiin, joka kertoo äidin näkökulmasta INCL -tautia sairastavasta nyt 7-vuotiaasta tytöstä. Lyhyesti incl:stä: keskushermostotauti, joka huomataan / diagnosoidaan yleisimmin vasta yli vuoden ikäisillä lapsilla ja se  johtaa hiljalleen taitojen unohtumiseen, vakavaan vammautumiseen ja lopulta kuolemaan keskimäärin 10,5-vuotiaana.

Sydän särkyi. Mulla on tuon jälkeen pyörinyt kyllä joka päivä mielessä ajatukset perheistä, joissa lapsi on vakavasti sairas. Mistä vanhemmat löytää voimaa? Ja voisiko niitä jotenkin auttaa. Aina välillä, kun empatiseeraan ja mietin vastaavaa tilannetta omalle kohdalle, näen itseni vaan täysin romahtaneena ja elinkyvyttömänä. Ja aina välillä mielessä käy, että entä jos... Tuokin (hyyyyyyyvin harvinainen) tauti paljastuu vasta yli vuoden ikäiselle, siihen asti kehitys on täysin normaalia.

Koitan päättäväisesti järjellä työntää näitä ajatuksia pois (lähinnä siis näitä 'entäs jos laps...'), koska niiden sureminen ei hyödytä yhtään ketään. Mutta toisaalta taas sydäntä välillä kalvaa. Kun on paljon pelissä, on paljon menetettävää, tietenkin.

Sydäntä kyllä jäi näiden perheiden puolesta särkemään. Tässä maailmassa on liikaa surua.

Huppari. Parsaa. Laps ja läppäri. Tästä ei valokuvataide kuulkaa parane.


Sunday, December 16, 2012

kuukausi 5, päivä 16

Mustikka ei maistu. Ja se osoitetaan sillä, että syömisen sijasta nostetaan suojana toimivan (aivan kuolaisen ja mustikkaisen) puklurätin alla olevan kädet suuhun, ja siitä ne hierotaan pitkin naamaa. Kyllä vain, mustikkaa silmään, hurraa. No mutta, olihan tää kiinteiden syöttäminen / syöminen jo mennytkin aivan liian helposti.

Laps innostuu aivan liikuttavalla forcella asioista. Läppäristä, äidistä, jostain lelusta, siitä että osaa kontata jne. Suu menee ihan pyöreäksi ja isoksi, silmät laajenee ja ihan tohkeissaan 'höö höö höö' ja ryntää - kuten konttaava laps voi - eteenpäin. Innostus on usein niin valtavaa, että suu on avattava ihan auki, koska innostus vaan ei pysy sisällä. Ei voi peitellä, maailman eniten tohkeissaan!

Nykyään arkeen on astunut myös vierastus. Eniten sitä ilmenee iltaisin, mitä väsyneemmäksi laps käy. Joskus sitä ilmenee ihan keskellä päivääkin, ihan random hetkissä. Jonkun naama on liian lähellä. Jonkun naama vaan on. Aika harvakseltaan niitä random-vierastuskohtauksia tulee, mutta iltasin kotona isin syli ei enää meinaa kelvata (siinä vaiheessa, kun ollaan jo aivan poikki ja sängyssä), vaan äidin perään itketään. Eilen bändikeikkahoidossa meinasi todella tulla kiukku päin isovanhempien näköä kellon lyödessä myöhää (no oltiin jo puoli yhdentoista aikaan kuitenkin takasin). Seuraamme jännityksellä paheneeko tää tästä.

Kiipeily ja tukea vasten seisomaan nouseminen on ihan parhautta just nyt. Erityisesti syliin on kiva kiivetä. Ja noloja tikkaita (ne valkoset siinä kuvassa pari entryä sitten). Ja sitteriä vasten. Miehen sisko kyseli millä metodilla sieltä tullaan alas. Tällä hetkellä yleensä piruetin kautta kaatuen. Pidämme käpälämme jatkuvassa hälyytystilassa lapsen kontatessa höö höö höö kohti sitteriä / tikkaita.

Yksi kummallinen juttu - onko kukaan muu huomannut samaa: laps alkaa vinkua, valittaa ja itkeä, kun näkee jonkun - kenen tahansa - menevän meidän portaita alas. Olkkarista on suora näköyhteys portaiden yläpäähän ja portaita laskeutuva ihminen ikään kuin katoaa lattian sisään. Voiko se oikeasti olla siitä, että laps jotenkin pitää sitä pelottavana, että joku 'vajoaa' lattian alle vai onko kyseessä joku ihan muu ilmiö?

Ja ainiin: Nenään saa nykyään kuulkaa suihkuttaa Physiomerin suolavettä ilman vastusteluita! Vähän sätkii raajat aina suihkauksen jälkeen, mutta that's it! Kuka olis arvannut niiden ekojen kertojen huudon jälkeen, että tullaan tähän pisteeseen.

Ja ainiin, osa 2: nyt ollaan löydetty lapsen huumoripiste. Tyyppi siis suorastaan pärskähtää nauruun, kun täällä aletaan runoilla. Käpä-läpä-läp-läp. Hupsista kupsista. Höpsistä pöpsistä. Täällä pistellään kuin Eino Leino ikään ja laps nauraa. Parasta vielä kun tähän lisätään hämmästynyt ilme ja aina välissä todetaan isolla äänellä 'OHHOH. NO OHHOH HOH!' Kuola lentää ja laps nauraa.

Sisustuslehti kiinnostaa. Kaapeleita keikalla.

Friday, December 14, 2012

kuukausi 5, päivä 14

Talvella kaikki tuntuu vähän hankalalta. Erityisesti lähteminen. Erityisesti kun on lapsi. Erityisesti kun on aikataulu ja kiire. Ja on unohtanut, ettei auto ole autohallissa, vaan ulkoilmassa sataa lunta, joka kasautuu auton päälle kinoksiksi, jotka täytyy harjata, skrabata, raaputtaa ja taikoa pois. Ja pitää vielä small-talkata naapurin kanssa, joka lumilingolla ystävällisesti putsaa pihaa.

Ehdittiin kuitenkin poliisiasemalle, saatiin lapselle passianomus tehtyä.

Käytiin myös kaupassa ja myöhäisheränneenä tein vihdoinkin jotain, mitä luultavasti kaikki fiksut kotiäidit tekee jo ennen lapsen syntymää. Ostin meidän pakkasen täyteen lihaa, kasviksia, pakasteita, siis ihan vaan RUOKAA. Pois kaikki 'pitäis syödä lounasta, mutta kotona ei oo ruokaa, enkä millään jaksaisi kauppaan' -tuskastelut! Nyt on vaikka mitä ruokaa mistä valita. Ajattelin viettää ensi viikon tehden ruoka-aineista ruokia, joita sitten pakastan ja kas näin, elämä helpottui huikeasti. Luultavasti. Ainakin teoriassa.

Laps on syönyt tän viikon uututena maissinaksuja ja mustikkaa. Sanoinko jo, että naksut on yllättävän sottasia? Puhumattakaan mustikasta. Jälkimmäinen ei myöskään ole ollut mikään supersuosikkihitti, tai sitten tarjoiluhetket on ollu vähän huonoja. Jatkamme yrityksiä.

Kaivettiin eilen pinnasängyn kokoamisohjeet esille ja pudotettiin pohja alemmaksi, nykyään n. 20cm meidän sängyn reunan alapuolelle. Kylki on kuitenkin edelleen auki ja laitoin peiton pehmusteeksi kulkemaan meidän sängystä pinnasänkyyn niin, ettei kova reuna tuu vastaan.

Hiukan yö pelotti. Olin ihan varma, että yö menee siinä, että nukahdan imetykseen, laps nukahtaa ja herää kierähtäessään ja pudotessaan sen 20cm pinniksiin ulvomaan.

Yllättäen näin ei käynyt, vaan sain lapsen siirrettyä aina imetysten välillä takasin sänkyyn. Herätyksiä tuli kuitenkin useampi, eikä taatusti aina kyseessä ollut nälkä. Yritin muutaman kerran taputella lasta takasin uneen (kun kuitenkin kitisi silmät kiinni), mutta kitinän yltyessä säälin aina miehen unia ja nostin lapsen viereeni. Ilmeisesti kuitenkin turhaan, koska mies unenlahjoillaan nukkuisi varmaan ilmahälyytyksenkin ohi. Joku siinä vaan on, että öiseen hiljaiseen aikaan vaistomainen refleksi on yrittää saada laps mahdollisimman nopeasti hiljaiseksi.

Positiivista siis kuitenkin on, että meillä on leveä sänky ja laps nukkuu öisin suurimman osan ajasta pinniksessä.

Jos mies, ruuvimeisseli ja vasara, niin sitten pinnasänky.

Wednesday, December 12, 2012

kuukausi 5, päivä 12

Joskus yksi kuva voi kertoa enemmän kuin 20 sivua Ikea-ohjeita. Koottiin lipasto. Siinä oli alussa varoitus, jossa käskettiin kiinnittää lipasto seinään, ja tämä varoitus kerrottiin varmaan viidellä sadalla kielellä. 'Voi aiheuttaa vammaa ja kuolemaa ja muita harmistuksia', sanottiin siinä. Pyhähdeltiin miehen kanssa, notta eihän noin matala nyt kaadu ja ei sitä nyt seinään tarvitse kiinnittää.

Sitten tuli vastaan kuva.


Todettiin, että jaahas. Kiinnitetäänpä lipasto seinään. Totesin myös, että tässä ihan piakkoin voisi olla hyvä hetki kontata asunto läpi ja katsoa kaikki kuolinloukut pois.

Oon ihan hirveän ilonen siitä, että laps pärjää niin hyvin bänditreeneissä. Se on siellä ihan iloisena, tavottelee mikkiä, järsii johtoja, istuu sylissä ja kuuntelee musaa. Yksi bändikaveri jopa ihmetteli, että miten toi laps ei ole koskaan huonolla tuulella. No, samainen kaveri ei ole istunut meidän autossa lapsen avatessa ääntään vähemmän iloisesti.

Eilisen treenien jälkeisen kotimatkahuudon (joka muuten nykyään muuton jälkeen on tuplasti aiempaa pidempi....) sain taltutettua kaikkien suureksi hämmästykseksi tutilla, jota oon kantanut mukana hoitolaukussa näitä hetkiä varten. Että jos ihan sattumalta sittenkin. Pakko kuitenkin mainita, että laps itkee lähes aina miehen ollessa ratissa, mutta ei melkein koskaan mun ajaessa. Miksi ihmeessä?

Anyway, eilisilta oli yllätyksiä täynnä. Tutti-jutun lisäksi laps yllätti nukahtamalla mun syliin. Kesken bänditreenien. Ilman erillistä ilmotusta. Yhtäkkiä vaan huomasin, että onpa laps rento ja kah - hän istui sylissään olevan mustekalan kanssa otsat vastakkain nukahtaneena. Pohdittiin bändin kera josko soinut biisi pitäisi sittenkin jättää pois lauantain keikkasetistä.

Mustekala on ihan jättihitti. (ostettiin lastenhuone.fi -myymälästä)

Tälle päivälle sen sijaan tulikin sitten sellanen yllätys, että laps aivan nurkan takaa osotti vierastamisen oireita. Mun siskonen oli täällä käymässä ja laps aivan out of the blue pillahti parikin kertaa itkuun siskoa katsoessa. Aikasemmin on kuitenkin ollut aivan tyytyväisenä tällä hoidossa. No, itkut meni onneks kuitenkin ohi vähän ajan päästä.

Ja vielä viimeisenä, lässynlää-varoitus. Noin niinkuin dokumentaation nimissä - näitä asioita ja hetkiä haluan muistaa. Maattiin sängyllä päiväuniaikaan, laps kontillaan mun vatsan ja rintakehän päällä. Annoin lapselle pienen suukon leuan alle, mikä sai aikaan leveän hymyn ja vastalahjaksi laps kumartui puoleeni ja imaisi / näykkäisi kuolaisesti nenääni. Ja tämä toistui monta, yli kymmenen kertaa. Näitä hetkiä, kun joka solu on vain aivan täynnä rakkautta ja hellyyttä ettei koskaan.

Apteekkarikin kassalla varotti, että kun kasvavat, niin ei niitä enää saa syliin samalla tavalla. Että aika menee vaan niin nopsaan.

Monday, December 10, 2012

kuukausi 5, päivä 10

Laps vielä nuhassa, vaikuttaa vähän räkäsemmältä kuin eilen. Onneks nenä-friida ei aiheuta enää angsteja. Ja onneks yökin nukuttiin varsin normaalisti.

Sen sijaan taisin sanoa eilen, että onneks laps ei kurottele vielä kolmeekymmentä senttiä korkeammalle? Noh, tänään kuitenkin löytyi tikkaat. Ja siitähän se ponkasi seisomaan aivan omin avuin. Ja nyt oli pakko kyllä ottaa kuvakin todisteeksi, olin melko hätkähtynyt itsekin.

Kuten Facebookissakin sanoin (en yleensä postaile sinne mitään vauvakuvia, mutta tämä oli pakko): Apua. Kohta se trollaa hesarin keskustelupalstoilla ja alottaa jonkun kauhean harrastuksen. Kuten parkour.

(nimim. nyt jo eläkkeelle jäänyt parkour-enthusiasti)


Sunday, December 9, 2012

kuukausi 5, päivä 9,5

Ankean yön jälkeen koittikin yllättävän kiva ja leppoisa päivä. Päikkärit oli melko lyhyitä, mutta laps oli iloinen ja tyytyväinen kuitenkin koko päivän. Katsoivat isin kanssa vähän sählyn MM-finaalia, rakennettiin makkariin Ikea-lipasto ja tehtiin pitsaa.

Laps nykyään konttaa varsin mallikkaasti ja nyt ollaan sen realiteetin edessä, että kun katseensa kääntää, on tyyppi jo hyvän matkaa muualla. Tai että huonekalurakenteluihin haluaa vanhempien kauhuksi osallistua (niin paljon pieniä ruuveja sun muita!), ei enää auta lapsen laittaminen vähän matkan päähän katsomaan.

Laps liikkuu minne haluaa ja aina välillä löytää jotain, mitä pitkin koittaa kiivetä ylös. So far yleensä se on mun tai miehen jalka/vatsa riippuen missä asennossa nyt ollaankaan. Kovin korkealle (yli 25-30cm) ei juuri (vielä) kurkottele, mutta ei tässä taida enää kauaa mennä. Sen verran pienet varpaat lapsella kuitenkin vielä on, että usein ne jää käpristyneenä alle, kun polvi-seisonnasta ojentaa jalat. Onneks meillä pehmeä, paksu matto, jolla harjotella.

Ylpeänä voin vielä kertoa, että yöunille nukahtaminen sujui tänään aivan erityisen mallikkaasti. Nukahti nopeasti ja heräsi vasta kahden unisyklin jälkeen ja sillonkin vaan tosi vähän. Tukkosuudesta huolimatta. Toivottavasti tää enteilee muutenkin hyvää yötä.

kuukausi 5, päivä 9

A night from hell. Tai ainakin melkein.

Lapsella on taas nuha. En tiedä onko tämä uusi nuha, vai pitikö edellinen vaan hiatuksen. Joka tapauksessa laps nukahtaa huonosti, nukkuu huonosti ja niin äitikin.

Eilen meni valehtelematta kahteen, ennen kuin saatiin laps nukkumaan. Nukahteli välillä, mutta heräsi aina uudestaan parkasemaan. Ja sitten taas rinnalle. Ja sitten taas (ehkä jossain vaiheessa) nukahdus. Ja sitten taas kymmenen minuuttia ja parkasu. Kai yöllä oli jotain unisempiakin hetkiä, mutta joskus siinä viiden-kuuden aikaan mulla oli sellainen olo, että oon valvonut koko yön.

Surffasin nettiä ja etsin korvatulehduksen oireita. Vihreä räkä. Ehkä haroo korvaansa (mutta ei välttämättä). Kuumetta. Pitkään jatkunut nuha.

Laps puoliuninen, puoli-itkuinen, täysiräkäinen. Vein kylppäriin, laps nuokahteli ja heräili olalle. Mietin vielä hetken, mutta päätin nyt kuitenkin tyhjentää sen nenää, vaikkei se kunnolla hereillä ookaan. Ei se kuitenkaan kunnolla nuku eikä nukahda, kun nenä on aivan tukossa.

Suolatipat sieraimiin, Nenä-Friida esille ja jo laps olikin hereillä. Imin nenästä (Nenä-Friidalla, mind you) paksun otoksen räkää, jonka tiputin lavuaariin analysoitavaksi. Kävin vielä herättämässä miehenkin katsomaan ja siinä yhdessä yritimme tarkentaa väsyneitä silmiämme lavuaarissa kököttävään liman palaseen.

Aikalailla .. liman väristä, mies havainnoi viiltävän tarkasti. Onko se keltasta vai vihreää, minä tivasin. Päätettiin, että on aika keltasta, kun kerran kuumettakaan ei ole. Yritettiin mennä takas nukkumaan. Laps oli wide awake, melko iloinen ja touhukas, eikä lainkaan unelias. Mies lopulta keinutteli lapsen uneen turvakaukalossa ja nosti sänkyyn. Laps tietenkin heräsi, mutta onneksi maito tainnutti.

Laps heräsi lopullisesti yheksän jälkeen, jollon mies nousi ylös viettämään aamua sen kanssa, mä jäin nukkumaan aina puoleen päivään saakka, jollon lapsen olis pitänyt jo olla päiväunilla, mutta kun ei nukahda! Maito lopulta tainnutti taas ja laps sammui edes hetkeksi.

Sen sijaan ilmeisesti nenäsuihkeen js Nenä-Friidan käyttö alkaa olla rutiinia ja menee nykyään huomattavasti vähemmällä huudolla. Onneks on viikonloppu. Onneks pian on joulu. Paitsi et ainii, ne lahjat..

Lunta, lunta. Talvella, talvella.

Friday, December 7, 2012

kuukausi 5, päivä 7

Päivän saldo: laps pääsi ensimmäistä kertaa elämässään lumeen hetkeksi. Ei ollut järin impressed. Vetäsi myös setin avokadoa ja nyt vaipat on ollu vihreinä. Jumppasi iltajumpaksi miehen mahan päällä.

Käytiin me aamulla hyvästelemässä vanha kämppä vähän haikeina. Muisteltiin muutamat hyvät muistot, kuvattiin vielä huoneet ja lähtöriittinä imetin lapsen vielä vikan kerran tyhjässä olkkarissa. Nyt päättyi se aikakausi. Neljä vuotta tuossa kämpässä, mihin se aika hujahti?

Loppupäivä oltiin vaan kotona, täällä uudessa. Oli lepposaa, laps oli innoissaan lähes tyhjästä puolentoista litran kokispullosta, mun meikkipussista ja läppärin laturin johdosta. Oon antanut sen kokeilla ja räplätä kaikkea, kunhan ei oo vaarallista. On ihan ok tutustua juttuihin.

Vähän unia ulkona ja sisällä, en vieläkään oikein uskalla jättää lasta kauhean pitkäksi aikaa ulos nukkumaan, vaikka siellä ei enää ookaan tuhat astetta pakkasta.

Niin ja ihan breaking news, mies tuli hetki sitten kertomaan, että laps oli kokeillut kylvyssä sukeltamista. Omatoimisesti (miehen toki kuitenkin kontrolloidessa). Ei ollut tästä moksiskaan. Aivasti.


Thursday, December 6, 2012

kuukausi 5, päivä 6

Mikään ei kyllä sotke arkea kuin se, että pitäisi saada joku asia (joitain asioita) tehtyä. Hoidella juttuja. Järjestää, varata, käydä, aikataulu, istua koneen ääressä, keskittyä. Lapskin sen vaistoaa ja on yhtäkkiä hankala, kiukkuinen ja vaativa. Äiti turhautuu, laps turhautuu, eikä sitä enää pelasta mikään.

Ei ole varmaankaan ylläri, että post-muutto-kalyptisessa maailmassa järjestettäviä ja hoidettavia juttuja riittäis vaikka muille jakaa. Kuten mies asian tiivisti (ilmeisesti tarkotus oli lohduttaa mua): 'nyt on kivasti projekteja seuraavaks pariks vuodeks'. Mies tykkää projekteista, mä tykkään siitä, kun kaikki on valmista nytheti. Joo, tehdään todellaki keittiöremontti! Saisko sen huomiseksi?

Noh, murunen kerrallaan.

Harmillisesti näin talviaikaan vähän kaikki tuntuu olevan melkein liian isoja paloja. Lapsen vaatetuttaminen selviämään pakkasesta aiheuttaa tuskan sisätiloissa. Kunnolla ei kuitenkaan viitsi riisuakaan, koska sitten pukeminen .. no kenellä EI ole vauvaa, joka ei ainakin JOSKUS protestoisi, kun sille laitetaan tumppua ja töppöstä ja toppahaalaria jne.? Ja parhaimmillaanhan tämä on sitten jossain ostoskeskuksen kahvilassa.

Ja sitten tietty se autossa istuminen. Kun autossakin tulee (sitten lopulta) aika lämmin, vaikka aluksi on kylmä. Ja sitten kun on minä, jolla suuntavaisto on käytännössä olematon ja koti, joka ihan uudessa ja vieraassa paikassa, niin kyllä se välillä mietittää, että voiko harmistukseen menehtyä (minä tai laps).

Onneksi suurimman osan ajasta on niitä hyviä hetkiä. Istuin tänään saunassa ihan yksin, tuijottelin raukeasti ikkunasta ulos ja ulkona oli lunta ja puita. Heitin löylyä kiulun puutteessa kokispullosta ja olin kuumuudessa niin kauan, että tuli kuumia kylmiäväreitä ja lopulta oli pakko mennä ulos.

Laps harjottelee tukea vasten seisomista (tällä hetkellä saa vedettyä itsensä polvilleen mun rintakehän viereen (kun makaan lattialla) ja ojentelee siitä jalkoja suoraksi ja peppua ylös. Varpaat meinaa jäädä alle ja huteraahan se on, mutta mutsin ennustus taitaa pitää paikkansa: ennen joulua noustaan seisomaan tukea vasten.

Sen sijaan step 2. kodin babyproofaamisessa on otettu (step 1. (portti portaissa) tuli valmiina): ostettiin Ikeasta töpselin suojat. Ja vaatteita latoessa kaappiin totesin, että kreivin aikaan.

Ruokailusta: banaani aiheuttaa ilmavaivoja (tästä kyllä jo varotettiinkin), joten ollaan jätetty vähemmälle. Porkkanaa, kurkkua ja bataattia edelleen ja seuraavaksi ajattelin tehdä avokadososetta (ja antaa sormiruokailunakin).

Mitään toistuvaa, toimivaa ruokailurytmiä ei olla vieläkään oikein löydetty ja toivon, että lapsesta ei nyt kasva ihan häiriintynyt rytmien puutteessa. Ja toivon, että nyt rytmit muodostuu vähän paremmin sitten, kun aterioita on päivässä säännöllisesti kolme. Nyt niitä on yksi sormiruokailu, yksi soseilu ja ehkä yksi jompaa kumpaa lajia lisäksi. Harjoittelemme vielä.

Niin, ja hyvää itsenäisyyspäivää!

Kiinni rysän päältä

Tuesday, December 4, 2012

kuukausi 5, päivä 4

Näin unta, että lapsi oppi ensimmäisen sanansa ja se oli hyväksyvä 'okei'.

Laps nukkui tänään ensimmäiset pakkasunensa. Meillä ei ole lämpömittaria, joten työnsin pään ulos ovesta, tein pikaisen arvioinnin ja pakkasin lapsen sitten liikkumattomaksi meritähdeksi, jonka nukutin vaunuihin.

Luin netistä aikasemmin muutamia artikkeleita, joissa sanottiin, että sormet ja varpaat viilenee usein luultua enemmän, joten jätin lapsen ulkounet puoleen tuntiin nyt tällä kertaa. Varpaat ja sormet tuntui kuitenkin ihan lämpimiltä, joten ehkä näitä ulkonukutuksia vielä tässä jatketaankin. Erityisesti sitten, kun ulkolämpötilasta on vähän tarkempaa havaintoa.

Lähdettiin iltapäivästä unien jälkeen vauvakerhoon. Harmillisesti mun elämä on nykyään yhtä tyhmyyskohtauksesta toiseen selviämistä, ja totesin siinä ajellessa, että kotiin jäi nyt sitten puhelin sekä hoitolaukku. Ja jätin meidän etuoven aika varmasti ei-lukkoon.

Siis hyvänen aika, minä kerrostaloasuja. Ei tulis mieleenkään, että oven voi sulkea ilman lukkiutumista...

Noin muutoin täällä ollaan vielä pahvilaatikoiden keskellä. Edistin sisustamista rakentelemalla vaatekaappeihin ritilähyllyt (no siis kokosin Ikea-kaman. Ei sitä voi rakentamiseks sanoa). Pupukin nauttii tästä ja juoksentelee jännissä tunneleissa ja edistää kamojen purkamista syömällä vatsansa kyllyydestä (meidän sinnikkäästä kieltämisestä huolimatta) pahvia.

Yritin vielä viime yönä siirtää piehtaroivaa lasta nukkumaan pinnasänkyyn, mutta laihoin tuloksin. En muista yöstä paljoakaan, kuin että oli levotonta, pupukin halusi ahtautua mukaan sängylle ja laps heräsi samantien kontilleen parkumaan pinnasänkyyn jouduttuaan, joten mun kyljessä hän sit nukkui. No, sitä kompensoiden herättiin tänään sitten joskus siinä varttia yli kymmenen.

Koti on kuitenkin alkanut tuntua kodilta. Pahvilaatikoista huolimatta. Näin sitä Espoolaistutaan. Lapset nukkuu, toinen sängyssä ja se karvasempi tässä mun vieressä sohvalla.

Ja ainiin, banaani maistui (sormiruokailtuna) lapselle tänään jo vähän paremmin. Karvasemmallehan banaani olis parasta herkkua ikinä niin turpa- kuin käpäläruokailtuna, mutta sitä saa vaan pikkuannoksina harvoin, ettei maha mee sekasin (jep, mutta pahvi sen sijaan on aivan ok!).

Monday, December 3, 2012

kuukausi 5, päivä 3

Kolme päivää pizzaa takana. Kämppä täynnä laatikoita ilman säilytyskalusteita, joihin purkaa ne. Keittiön järjestys 'jännä', laitetaan oikeille paikoille sitä mukaa, kun eletään. Muutto oli nopea ja helppo ja hetkessä ohi, kävin sen kunniaksi myös sisään ajamassa saunan. Teki hyvää nojata raukeana seinään kaikessa yksinäisyydessä ja sulkea silmät. Lapsen ja ihmisten äänet jossain kaukaisuudessa, ulkona lunta.

Kämppä oli ollut aivan todella likanen - edelliset asukkaat olivat kiskasseet melkolaisen kiiremuuton ja säästäneet aikaa mm. loppusiivouksessa. Lisäksi kaapeista löytyi kaikkea jännää, kuten muutaman aikuisviihde-dvd:n kannet. Höyrypesuri lauloi ja niin minäkin. Ilman miehen ihanien vanhempien apua ei oltais millään saatu ja ehditty siivota kaikkea ennen kamojen roudausta. Ja ikään kuin se ei olis ollut riittävästi, kävivät tekemässä myös loppusiivouksen meidän vanhassa kämpässä.

En tiiä mikä etelänmatka niille pitäisi ostaa kiitokseksi.

Laps on mennyt ympäriinsä ja tutkinut uteliaasti paikkoja. Portaissa oli onneks edellisiltä asukkailta tallella vielä portti, joka vaan pitäisi nyt alkaa muistaa aina sulkea. Tänään maistettiin banaania, oli aika jännä maku. Taitaa vaatia vielä pari maistelua tottumiseen. Taitavasti kiipeilee mun jalan yli ja pystyssä olevat asiat (kuten tuolien jalat) on alkanu vaikuttaa kiinnostavilta.

Mietin, että voisko näin uuden asunnon ja viiden kuukauden (ja viime aikaisten levottomuuksien) kunniaksi alkaa lempeästi totuttaa lasta nukkumaan pinnasängyssä, jossa on kaikki seinämät kiinni (vetoketjulla avattavat seinämän ansiosta pinnasänkyä on helppo muutella). Pinnasänkyyn siirron jälkeen kului varmaan kymmenen minuttia, kun laps heräsi ja yritti selkä edellä kierähtää meidän sänkyyn.

Tömähdettyään kangasta vasten kääntyi kontalleen ja alkoi surkeana kitistä. Avasin vetskaria vähän, ajattelin että helpottaa jos näkee mut ja saan siliteltyä sieltä lasta kuitenkin. No, laps tajusi heti mistä on kyse ja yritti kädellä kiskoa aukkoa isommaksi ja työntää päätä läpi. Toinen katsoo suurilla kaipaavilla silmillään alahuuli väpättäen ja murheellisena äännellen .. no eihän siitä mitään tullut. Otin lapsen viereen ja nukuttiin yllättävän hyvin koko yö (paremmin kuin taas useampaan yöhön).

Aamulla herätessä lapsen jalat oli kuitenkin pinnasängyn puolella, joten jospa tästä sitten vaikka yksi raaja kerrallaan. Ja sitäpaitsi onhan tässä ollut jo öitä, jotka on menny lapsen puolelta imetyksiä lukuunottamatta kokonaan pinnasängyssä. Vähitellen, vähitellen.

Laps on vihdoinkin kasvanut sisään syntymälahjaksi saatuun verkkaripukuun. Verkkarit on olevinaan kokoa 50, mutta uskaltaisin väittää, että tuossa ei nyt mennä ihan senttimetrien mukaan. Asuun kuuluu hauskana yksityiskohtana sukat, jotka näyttää lenkkareilta.