Soitin ihan asiakaspalveluun kysyäkseni mikä on kaikkein helpoin ja järkevin tapa matkustaa pienen lapsen ja vaunujen kera. Aspasta vastasi tyttö, jolla ei ollut tarjota mitään ehdotuksia tai ratkaisuja. Tai muutakaan tietoa. Kaikki - ihan kaikki - piti erikseen tiedustella, varmistaa, kysyä, mitään ei osannut hän tarjota. No, sain lopulta varattua tosi hyvältä kuulostavat paikkaliput (meno-paluu jopa) ja pyysin vielä (laps kainalossani) lähettämään sen mulle sähköpostiin, kun nyt ei ole oikein käsiä kirjottaa ylös.
'Joo, mä lähetin sen sulle nyt. Homma on tällä kunnossa, KIITTI!'
Kokeneemmat junailijat varmaa jo naurahtaa tässä vaiheessa. No, eihän sitä sähköpostia tullut. Soitin lopulta uudestaan sinne (KOLMESTI, koska kaks ekaa soittoa katkesi kesken jonotuksen. KIITTI.) ja sieltä vastasi tympääntynyt aspanainen, joka totesi alentuvasti 'sun olisi pitänyt kirjottaa se varausnumero talteen. Ei me sitä varausta nyt enää mistään TIETENKÄÄN voida kaivaa.' Ei pahoitteluja, ei empatiaa, vain rivien välistä syytös asiakkaan typeryydestä.
Niin. No, ehkä jos edellinen olis kertonut mulle, että btw, se mun varaus on sitten vain ja ainoastaan tän yhden onnettoman, epävarmasti kulkevan sähköpostin varassa, niin olisin saattanut yrittää vaikka nenälläni naputtaa sen koodin talteen.
Miehelle tästä avautuessa se sanoi 'perus'. Kuulemma oli joskus saanut varausnumerosähköpostinsa tuntien päästä varauksesta, olisko peräti jo junan lähtemisen jälkeen.
Se siitä avautumisesta, sitten lapsesta. Oli tänään kiivennyt keittiön tuolinjalasta itsensä kiskoen ylös ja kädet tuolille. Kokoajan pääsee ylemmäksi ja nyt ei läppäri ole enää turvassa sohvallakaan. Aina välillä osaa jopa laskeutua polvilleen ja siitä alas konttausasentoon. Ja konttausvauhti alkaa olla melko kova jo.
Ääntelyssä hauskinta on äänen päästely samalla kun vetää henkeä sisään. Meillä kotona siis liikuskelee meidän oma pieni velociraptor.
Oltiin kaverin muksun 2v synttäreillä ja saatiin sieltä lainaksi sellanen neljällä jalalla seisova taso, jolla on kaikkea jännää räplättävää. Laps siihen siellä itse kurkotteli ja ylös päästyään jäi siihen seisoskelemaan ja ihan innoissaan leikkimään sillä pitkäksi toviksi. Olin just päivällä aikasemmin sanonut, että laps tarvinnee jotain virikkeellisempiä leluja, nää kotilelut alkaa olla aika nähty.
Taisin mainita jotain niistä levottomista öistä. Väsyneimpinä hetkinä oon ollut varsin väsynyt ja mielessä on jopa käynyt, että onkohan kaikki nyt ihan hyvin. Mutsi lohdutti, että on kaikki hyvin. Maailma on taas avautunut hurjasti, eikä ihme että se heijastuu iltalevottomuutena. Viime yönä hytkyttelin lapsen unille vihdoin yhden aikaan. Vielä puolen yön jälkeen se oli ihan täynnä energiaa (nukuttuaan yhden kierroksen unta iltatoimien jälkeen) ja kiipeili pitkin pinnasängyn laitoja.
Onneksi nukahduksen jälkeen yöt on alkanu mennä taas kohti helpompaa ja rauhallisempaa. Viime yöstä muistan enää kaks heräämistä.
Anyway. Ostin lapselle untuvapussin (huolimatta siitä, että koitan välttää untuvaa noin muutoin). Oon jo jonkun aikaa haaveillut jostain pussista, johon lapsen vois pistää turvakaukaloon ilman talvihaalarien pukemista.
Tää Adan lämpöpussi (ostin lastenhuone.fi :stä) on ihan täydellinen. Näilläkin pakkasilla pärjätään melkein pelkällä pipolla ja sisävaatteilla (siis kun liikutaan autolla ympäriinsä) ja ulkona nukuttamiseenkin riittää joku esim. fleece-haalari välikerrokseksi. Hupun saa kiristettyä riittävän tiukaksi, että laps on kuin toukka pehmeässä kotelossaan.
Ja vielä (nykyään ei meinaa ehtiä päivittää riittävän usein ja tätä asiaa nyt riittää). Historian kirjoihin merkittäköön, että laps on oppinut myös jotain meidän pupusta. Nähtiin jo parikin kertaa, miten hienosti laps konttasi aivan intopiukeana porkkanaa syövän pupun luokse - mutta kuulkaa, osasi pysähtyä kunnioittavan puolen metrin päähän KATSOMAAN, kun pupu söi. Välillä otti pienen askeleen lähemmäksi, ja sitten taas vaan katsoi. Ei haronut käpälät ojossa pupua, yrittänyt silittäkään. Ihan vaan katsoi.
Oltiin kyllä ylpeitä.
.jpg)
No comments:
Post a Comment