Istuskeltiin vanhan työkaverin kanssa meidän lähipuistossa (sillä kaksi taaperoa mukana, mulla oma jälkikasvuni) ja mietin vähän haikeana sitä, että ei ole kesää enää paljoa jäljellä, eikä täällä asumistakaan. Ei niin, että meillä olisi uutta asuntoa vielä odottamassa, mutta muutto on väistämätön. Ja se tarkoittaa todennäköisesti muuttoa kauas Espoon rivareihin, keskusta-asumisen aika alkaa olla ohi.
Se tarkoittaa myös sitä, etten tuu rutinoitumaan meidän lähipuistoon, tutustumaan siellä istuskeleviin äiteihin ja puhumaan niiden kanssa kaikista lapsiasioista samalla kun keinutan tota omaa taaperoksi hujahtanuttani keinussa. Vaikka tiesin tän kaiken jo etukäteen, silti oon kummasti itseni sinne kuvitellut ja miettinyt sitten kun laps on vähän isompi, sitten ens keväänä... Ja vähän on haikeaa. Kuten syksy yleensäkin.
No, eikai siinä. Toinen puisto, samat jutut, I guess.
Eilen ja tänään on myös havaittu taas selkeää kasvua. Laps mahtuu nyt yhtäkkiä tätinsä ameriikkatuliaisvaatteeseen, joka vielä vähän aikaa sitten oli ihan ridiculously iso. Lisäksi yhtäkkiä sitteri kummallisine eläimineen olikin ihan jees, eikä haitannut ollenkaan istuskella siinä. Jumppamatonkin eläimet on yhtäkkiä muuttunu huomattavasti mielenkiintosemmiksi.
Ja äitiä syyllistää käyttää tietokonetta samaan aikaan, kun laps on hereillä. Vaikka niin tyytyväisenä se hengailee sitterissä / jumppamatolla.
Niin ja laps hymyilee! Paljon useammin! Selkeästi tarkotuksella!
 |
| Lapsen hymyä |
No comments:
Post a Comment