Näin tänään aamuseiskan ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Näytti sateiselta.
Olin luvannut siis mennä koko aamupäiväksi hoitamaan meidän puoltoistavuotiasta kummipoikaa. Selkeästi, vaikka mielelläni lupauduinkin, tämä tuotti mulle pieniä paineita, koska näin koko aamuyön unia, että myöhästyn sovitusta ajankohdasta ja kummipojan vanhempien työjutut menee puihin.
Tuntuu kiusalliselta (näin loppuvaiheessa raskautta) kertoa, etten oo elämässäni juuri koskaan lapsenvahtinut. En ole koskaan vaihtanut vaippaa (mies on tässäkin asiassa edellä) ja ihan oikeasti ollut lapsenvahtina (nyt voidaan puhua oikeastaan minkä tahansa ikäisistä lapsista) erityisesti hommaan buukattuna ehkä neljästi. Koko elämäni aikana. Tänään oli siis neljäs.
Homma meni kuitenkin hienosti. Poikanen on luonteeltaan joko tosi tottelevainen ja aurinkoinen tai sitten yksinkertaisesti vieraskorea. Aamupäivän aikana saatiin paljon nauruja ja leikkimistä ja touhuamista ja pojan hyväksymistä mut leikkikaveriksi ja hoitajaksi. Loppuvaiheessa kissa-allergia alkoi puskea päälle (mun) niin, että päätettiin yhteistuumin lähteä ulos. Ja tämä oli nyt sitten ensimmäinen kerta, kun lapsenvahtina lähdin lapsen kanssa ulos.
Puin mukulalle summamutikassa pitkähihaista ja ainoan lippiksen, jonka löysin. Toppahanskatkin (ainoat hanskat, jotka löysin) otin mukaan. Lapsi rattaisiin ja avot.
Alkuperäisen suunnitelman (lähipuisto) sijasta jäätiinkin takapihalle, jossa oli mulle yllätyksenä heikkalaatikko ja keinut. Mukelo heikkalaatikkoon ja tämä rouva mahansa kanssa reunalle istumaan.
Ohi meni muutamia äitejä samanikäisten lastensa kanssa, ystävällisesti hymyillen ja tervehtien (muutama isäkin) ja mietin joka kerta, että kuinkahan kauas näkyy tämä mun noviisius. Entä jos teenkin jotain aivan typerää? Tämä hiekkalaatikolla istuminen lapsen kanssa on mulle aivan vierasta, liikun ilman rutiineja, enkä osaa heti ymmärtää mitä lapsi ääntelyillään haluaa. Entä jos muut äidit nauraa mulle? Vaikka en ole vielä edes oikeasti äiti!
Tämä äitinä oleminen .. siinä missä olen varma, että mulla on tarvittavat työkalut hyväksi äidiksi oppimiseen, tiedostan kuitenkin edelleen varsin vahvasti sen, miten paljon opettelua on edessäpäin. Oon taas muutamat yöt nähnyt unta, että yritän tehdä asioita, joita en osaa (oikeassakaan elämässä - kuten räppäys ja tennis), ja nöyryytys ja häpeä on ollut väistämätöntä.
Ajattelin kotiintullessa, että voisin (kevyt)värjätä hiukset, joogata ja tehdä kaikenlaista tässä iltapäivällä, mahdollisesti mennä vielä puistoonkin nauttimaan muutamista ulkona näkyvistä auringonsäteistä. Todellisuudessa kaaduin varsin pian sänkyyn, nukahdin ja nukuin (vastoin omia periaatteitani - olen vahva "20min nokoset" -kannattaja) parin tunnin päiväunet. Nyt olo on juurikin sellainen kuin pitkien päiväunien jälkeen aina: suussa vähän paha maku, aivot ihan pihalla kaikesta, olo melkein vetämättömämpi kuin ennen päikkäreitä ja kuitenkin sellainen olo, että pitäisi nyt ryhdistäytyä ja tehdä jotain hyödyllistä.
Ehkä se nyt annetaan tälle päivälle anteeksi (ulkonakin on alkanut sataa) ja voin mennä sohvalle syömään sämpylää.
No comments:
Post a Comment