Sunday, January 8, 2012

rv16+0

Okei, ollaan nyt sitten ihan raatorehellisiä. Kirjoitin eilen illalla myöhään yhden postauksen ja viimeinen ajatus ennen nukahtamista oli että voikun jaksaisin nousta ylös deletoimaan sen. Aamun ensimmäinen teko oli kävellä koneelle ja piilottaa postaus.

Päivän sulattelun jälkeen tässä ollaan taas.

First things first. Makoilin sunnuntaiaamuna sängyssä, silittelin vatsaani ja totesin, siinä käsin havaittavan, kiinteän kummun. Kuva lattialla makoillessa. Vannon, että alavatsa olisi tälleen selällään ollessa normisti ihan litteä! Tuota kumpua en saanut edes vedettyä sisään.




Ja sitten ne muut asiat. Uskon vahvasti siihen, että parisuhteiden pitää kyetä toimimaan omalla painollaan, ja oon aika varma että juuri tämä on salaisuus meidän seesteiseen ja onnelliseen parisuhteeseen. Usein parisuhteissa kompastuskiveksi muodostuu se, että toinen tarvitsee enemmän, kuin toinen luonnostaan olisi valmis antamaan, mikä ajaa pettymysten ja turhautumisten kierteeseen.

Mun mielestä on tärkeää tiedostaa olevansa oman onnensa seppä ja voivansa ihan itse täyttää omat tarpeensa. Se, että vieressä on puoliso, jolta ei vaadita mitään, vapauttaa tämän olemaan ihan aidosti ja rennosti oma itsensä - ja myöskin todennäköisesti antamaan sitä huomiota ja huolenpitoa vaikka kuinka.

Lisäksi henkilökohtaisella tasolla inhoan itsessäni niitä tarvitsevia piirteitä (eli että haluaisin miehen huomioivan mua jollain tavoin enemmän) ja pillereiden syönnin lopettamisen jälkeen oon onnistunut kitkemään ne piirteet pois varsin perinpohjaisesti (käsittämätöntä mitä ne hormoonit teki .. tekee mulle).

Mulle se viestittää heikkoutta itsessäni, sitä etten seiso omilla jaloillani, vaan joudun ripustautumaan toiseen. Lisäksi se on menolippu suoraan to the corner of disappointment and frustration sekä parisuhteen laadun ja onnen heikkenemiseen. Jos mun onni on kiinni muista kuin musta itsestäni, voiko siitä mitenkään seurata muuta kuin pettymystä? Jos toinen kaipaa sulta kokoajan enemmän huomiota kuin mitä luonnostaan antaisit, voiko siinä olla väsymättä ja turhautumatta?

Tämän pitkän alustuksen jälkeen siis päästään siihen, että hampaita kiristellen, unettomana sängyssä kieriskellen ja painajaisia nähden jouduin lopulta niiskuttaen soittamaan miehelle sunnuntaiaamuna ja toteamaan, että tarviin ehkä nyt tällä hetkellä vähän enemmän huomiota ja puhelinsoittoja kuin normaalisti. Mies lohdutti ja oli hellä ja ihana ja juteltiin tunti. Sovittiin vielä skype-puhelintreffit seuraavalle päivälle. Ja niin rauha palasi mun maailmaan.

Mainittakoon, että sunnuntaiaamua lukuunottama oon ollut ihan fine. Viihdyn kotona yksin ja näin viikon yksinolon jälkeen tänään oli ensimmäinen kerta kun tuli vähän yksinäinen olo. Mutta sekin johtui telkkarisarjasta, jota katsoin ja joka sai vähän kyynelehtimään. Ja tosiaan, lento takaisin laskeutuu Helsinki-Vantaalla lauantaina, viiden päivän päästä. Loppujen lopuksi tää aika on mennyt varsin nopeasti.

2 comments:

  1. Tietyissä rajoissa - ymmärrän, että huomiohakuisuus voi muuttua patologiseksi - en ole ihan varma, onko tuo huomion antamisen ja tarvitsemisen tasapaino jotain, jolle on erikseen pyrittävä tekemään jotakin. Pitkällä aikavälillä hyvässä parisuhteessa molemmat varmaankin saavat huomiota sen verran kuin tarvitsevat ja antavat sen verran kuin voivat ja se on hyvä.

    Jos hommassa on jatkuva epäsuhta, voi olla, että parisuhdekin on vain ... väärä. Ainakin itse löysin balanssin nykyisessä suhteessani, mutta en vieläkään tiedä, kasvoinko minä siinä välillä vai löysinkö - kuten epäilen - vain oikean ihmisen.

    Ja lopulta (no man is an island), siksihän me parisuhteissa olemme, että voimme lohduttaa toisiamme - ei siinä ole mitään pahaa, että välillä tarvitsee enemmän lohtua, eikä arkenakaan toiseen tukeutuminen kerro vielä siitä, etteikö sitä pärjäisi myös omillaan. Muistathan olla lempeä itsellesi - aina ei ole pakko seistä vain omilla jaloillaan ja sehän on osa ihmisenä olemisen kauneutta :)

    ReplyDelete
  2. Kiitos hyvästä kommentista :) Oon samaa mieltä, että mikäli huomiotarve ja huomion jakaminen ei parisuhteessa kohtaa, parisuhde ei pidemmän päälle tule todennäköisesti toimimaan, ellei jotain todella merkittävää kasvua tai muutosta tapahdu.

    Ja kyllä, mäkin olen kasvannut tässä parisuhteessa, mutta vielä merkittävämmin ajalla ennen parisuhdetta (edellinen suhde meni poikki ja ehdin siinä vuoden verran pohdiskella asioita).

    Ja ehkä nyt on tärkeää kasvaa vähän siihen suuntaan että on itselleen armollinen ja hyväksyy sen, että välillä pitää vähän nojata.

    Ehkä se tuntuu osittain siksikin vähän hankalalta, että oon todella nauttinut siitä, että on niin hyvä ja oon aina saanut huomiota juuri tarpeeni mukaan - enkä haluaisi mun omien tarpeiden nyt alkavan kasvaa. Mut again, raskaus on vähän erityistä aikaa :)

    ReplyDelete