On se niin, että meidän otuksen konkretisoitua jonkunlaista muutosta tapahtui niin mussa kuin miehessäkin. Viikonloppu on mennyt muistellessa niitä ultran pysäyttäviä tunteita, sitä kuvaa ruudulla ja sitä kummallista rakkautta, että tuolla toi meidän tyyppi nyt on. Sen lisäksi oon alkanut katsella jotenkin vähän uusin, ihastunein silmin muiden vauvakuvia ja alkanut ymmärtää niiden elämää vähän uusin aivoin.
Mieskin on alkanut silitellä mun vatsaa useammin ja tuon tuostakin huudella ystävällisesti 'haloo?' mun navan suuntaan :)
Ennen kaikkea tietenkin suurin onni tässä on vaan se, että lapsella oli kaikki kohdallaan ja voin ainakin jonkinlaisen helpotuksen huokauksen päästää. Vaarallisin vaihe on ohi. Tietenkin mitä tahansa voi edelleen käydä - mutta mitä tahansa voi olla myös käymättä.
Mutta mä oon kyllä vähän päättänyt, että tää menee hyvin.
ps. Alle 200 päivää laskettuun aikaan!
No comments:
Post a Comment