Thursday, August 18, 2016

4v-1kk-18pv & 1v-9kk-22pv

Torstai.

Kuten tavallista, pienemmän uni on alkanut muuttua aamuyön tunteina vähän levottomaksi. Ei ei, itte ITTE! Otan! Kiukkusia huudahduksia unesta, kääntyilyä, levottomuutta ja lopulta herääminen. Nousee istumaan ja katsoo mun vierellä nukkuvaa isompaa. Isompi. Nukkuu. Koitan hyssytellä, ettei herätetä. Mies kurkkaa ovenraosta ja vilkuttaa kiireiset heipat. Kello puol kaheksan. Dösä menee jo.

Iti lähti töihin, pienempi toteaa ja isompikin alkaa heräillä. Valutaan kylppäriin hoitamaan aamutoimia. Kokemuksesta tiedän, että nää vaipat pois ja hampaiden harjaukset on vaan puskettava kiireellä läpi, koska kohta iskee isommalle aivan järisyttävä nälkäkiukku. Masu pipi, isompi sanoo tavan vuoksi. Me kaikki tiedetään, että se tarkottaa nälkää. Vaatteita päälle ja keittiöön ruokailemaan. Vilkasen kelloa ja huokasen. Me ei ikinä päästä kotoa ulos ennen ysiä.

Pienempi menee preschooliin. Laitetaan itsemme lähtökuntoon ja avaan oven. Ulkona on raikas ilma, huppari on ihan hyvä olla päällä. Tännekin on alkanut tulla pilvisiä aamuja. Ollaan menossa kohti syksyä. Pienempi, preschooliin, pienempi ehdottaa uudestaan ja kerron taas, että vain isompi menee precshooliin, pienemmän täyty vielä vähän kasvaa.

Ajellaan kevyessä aamuruuhkassa. Puhutaan emmantia, isompi ehdottaa ja jatkaa huudahduksella oh no! The sky is all black! Voi ei, huudahdan takaisin, TAASKO meidän takana purkautuu tulivuori ja dinosauruksetkin juoksee meitä kohti? Täytyy ajaa TOSI LUJAA! Pienempi komppaa: puhutaan emmantia!

Kirjaan isomman sisään, pienempi vaeltelee samantien leikkimään. Isompi alkaa koota palapeliä ja mä moikkaan hoitajat. Haen edellisenä päivänä preschooliin unohtuneen hyppynarun, jonka puuttumista isompi suri kovaan ääneen edellisenä päivänä varmaan puol tuntia. Ehkä enemmän. Se on näitä lapsen maailman juttuja, tämän hetken ykköslelu (myyrää ei lasketa tähän mukaan) on toi viime kesänä Prismasta ostamani hyppynaru, josta on kahvat poistettu (koska ne alkoi irtoilla). Enkä nyt enää ihmettele, kun isompi selitti: sillä voi pelastaa ja vetää ja onkia ja kiivetä ja mennä vaikka avaruuteen!

Alan tehdä lähtöä, isompi muuttuu levottomaksi ja tarrautuu kiinni. Älä mene. Jää vielä. Lomalta palaaminen on vähän vaikeeta, musta tuntuu että ollaan vieläkin jotenkin vähän off, vaikka palattiin jo puoltoista viikkoa sitten. Vaikka periaatteessa päivärytmi on ihan normaali, niin väsyttää kummallisiin aikoihin päivästä ja nälkäkin on jotenkin hassusti. 

Otan isomman syliin ja kysyn mitä se haluaisi leikkiä. Ei mitään, ellen tule mukaan. Huokaan ja silitän isompaa. Olin jättänyt sen edellisenä päivänä itkemään lähtiessäni ja mulla oli ollut kurja olo koko päivän, vaikka se oli ollut hakiessa ihan ok. Tänään päätin toisin. Kaikki aina sanoo, että nopeat heipat vaan ja lapsi vaikka itkevänä hoitajien syliin. Mutta entä jos se ei ole tavallista, että lapsi itkee? Että entä jos se vaan just nyt tarvitsee enemmän turvaa kuin tavallisesti.

Istutaan isomman kanssa sylikkäin ulkona katsomassa muiden lasten leikkiä. Kuluu minuutteja, kymmenen, kaksikymmentä. Hoitajat katsovat edelleen ystävällisesti, pienempi tekee hiekkakakkuja. Ohjaan lapsen lopulta viltille, johon on levitetty työmaaleluja, traktoreita ja liikennetolppia. Halaaminen on tehnyt tehtävänsä, isompi on valmis jäämään. Nappaan protestoivan pienemmän mukaani ja ajellaan kotiin. 

Siivoillaan vähän, haetaan uima-altaan vierestä pakettiautomaatista pari Amazonilta tullutta pakettia (aurinkolasit lapsille ja uudet, kokoa isommat kengät pienemmälle) ja käydään vessassa (pienempi päätti lopettaa vaippojen käytön viime perjantaina). Alan valmistaa lounasta: täysjyväpastaa ja valkoisia papuja soseena (hitti meidän perheessä). Syödään, puhutaan siitä miten isompi jäi preschooliin ja miten mennään kohta hakemaan se. 

Ja sitten pakkaudutaankin taas autoon. Pienempi nukahtaa päikkäreilleen matkalla hakemaan isompaa. Isompi leikkii nukkuvaa pihalla mun tullessa. Luultavasti oikeastikin väsynyt. Puhuu, että haluaisi nukkua autossa päikkärit, mutta uni ei kuitenkaan lopulta tule. Mennään kotiin ja pienempikin herää kun parkkeeraan auton. Naapurin iso kultainennoutaja haukahtaa pari kertaa kumeasti oven läpi kun tullaan kotiin. Harley haukkuu, pienempi kertoo.

Mennään lastenhuoneeseen leikkimään. Rakennetaan kaikista palikoista jättimäinen rakennelma isomman kanssa, pienempi kiipeilee kirjahyllyyn ja pudottaa herätyskellon mun päähän. Facebook viesti kaverilta: nähdäänkö nyt iltapäivällä? Vastaan joo! Ja lähetän kuvan meidän tornista, yks homma pitäisi hoitaa ensin loppuun.

Syödään vielä snäkki ennen lähtöä. Isompi supernälkäinen, syö pussisoseen, banaanin, kasan hapankorppuja, puolikkaan avokadon ja lähes kokonaisen omenan. Kello on tosi paljon, en ollut varannut välipalaan näin paljoa aikaa. Taas se kaveri joutuu odottamaan. Hävettää.

Puistossa isompaa vähän ujostuttaa, koska tämäkin rutiini ja tuttuus on unohtunut. Vaikka nähtiin jo tiistaina, pitää silti hetken muistella mitä sen leikkikaverin kanssa nyt leikittiinkään. Onneksi mukana on The Naru. Sillä voi leikkiä mitä vaan. Nopeesti, sido tää tähän keppiin, tuolla on fire! Kielten sekavuus naurattaa vielä, mutta kohta ne siirtyy pelkkään englantiin keskenään, huokaillaan.

Aika menee puistossa nopeesti. Päivällisaikaan katson kelloa ja huomaan, että pitäisi lähteä. Lapset haluaisi jäädä puistoon, eikä isommalla ole (yllättäen) kovinkaan nälkä. Ajellaan kotiin, teen pikaruokaa (ja isomman toiveesta), couscousta. Astioita korjatessa näen kaksi naapuriäitiä lapsineen juttelemassa ihan meidän piha'parvekkeen' (maan tasalla oleva karsina) ulkopuolella. Liityn joukkoon vaihtamaan kuulumisia ja lapset kiipeilee osallistumaan. 

Mies tulee kotiin kaikessa hiljaisuudessa, kello on varttia yli kuus. Oli ruuhka, meni hiukan tavallista pidempään. Kirotaan, kun astianpesukone ei ole taaskaan saanut astioita puhtaaksi. Leikin vielä vähän aikaa lasten kanssa ja annan miehen hoitaa pyykkejä. Kukin mitä tarvitsee. Alotetaan iltatoimet. Koti siistiksi ja iltapalajugurttia lapsille.

Kello on yheksän kun viimein isompikin on saanu unesta kiinni. Mies vilkasee kelloa, jos jaksetaan valvoa vielä tunti, niin voitaisiin soittaa Nordeaan ja hoitaa pari juttua. Mun tekisi mieli syödä jätskiä ja katsoa telkkaria.



Vaikea kävellä ohi kokeilematta vähän varpailla. Ja sormilla.


Tuesday, August 9, 2016

4v-1kk-9pv & 1v-9kk-13pv

Tuntuu että on yö, vaikka kello on kaksi iltapäivällä. Toisaalta, tää päivä alkoi jo kakstoista tuntia sitten. Ollaan siis takasin Kaliforniassa. Maanantaina lähti kone, johon en oikeasti ollut oikein valmis nousemaan, mutta nousin silti, koska turvakaukalon, rattaiden, lasten reppujen ja käsimatkalaukun, omien käsimatkatavaroiden ja nukkuvien lapsien raahaaminen lentokoneesta ulos oli riittävän hankalaa kaksin ja mahdotonta yksin.

Kaks ja puol viikkoa hujahti hetkessä. Se voi olla, että siihen syynä minuuttiaikataulutettu 'loma' (ehtisköhän vielä neljännen kaveritapaamisen huomiselle?) ja se, että kaks ja puol viikkoa on oikeastaan tosi lyhyt aika. Mutta koska jenkkien lomat. Ei kukaan (kuulemma) ole kolmea viikkoa putkeen lomalla (ellei ole vaihtamassa työpaikkaa tai saamassa potkuja. Tai sairastunut syöpään.). Toisaalta, varsinkin täällä Kaliforniassa on kesä myös muulloin kuin heinäkuussa.

Ja let me tell you, aktiviteettia oli sen verran runsaasti, että läppäriä ei ehtinyt oikeastaan edes avata, saati blogia kirjottaa. Iltasin palattiin myöhään millon mistäkin, lapset siirrettiin autosta nukkuvina sänkyyn, jonne mekin sitten perässä - joskus saunan kautta. Olin mä aloittanut postauksen siitä miten luvattoman -- ei, vaan luvallisen, naurettavan, railakkaan onnellinen olo oli tulla kotiin, syödä sitä ruisleipää ja karjalanpiirakkaa ja punajuurisalaattia. Mutta en mä koskaan saanut sitä postattua, koska kuten aina, pienempi heräsi kun yritin etsiä kuvaa postaukseen ja sitten se jäi.

Eikä siis ihme! Kaikki haluttiin nähdä ja kaikki haluttiin tehdä! Oltiin saaressa, oltiin meidän mökillä ja oltiin serkkujen mökillä. Oltiin häissä, käytiin Lintsillä, pelailin laneilla, valvoin aamuviiteen opiskelukavereiden 10v juhlassa, parkourasin. Nähtiin niin paljon kavereita ja sukulaisia kuin vain ehdittiin. Leikkasin hiukset lyhyiksi (no, suhteellisen). Tyhjensin isoäidin kuolinpesää, leikittiin naapureiden kanssa, tavattiin Lontoo-ystävää, täytettiin etupihan kahluuallas, kutsuttiin ihmisiä kylään, mentiin ihmisille kylään. Pidettiin avoimien ovien päivä, jollon kaikki kynnellekykenevät saivat tulla kyläilemään (isompi alkoi olla aika kypsänä - TAAS vieraita?! TAAS kyläilemään?! En jaksa enää!). Myytiin koti.

Isompi kalasti (sai kalaa!), ui järvessä ja meressä, söi jättimäisen jätskin Lintsillä, ei pelännyt enää ärsyttävästi uikuttavaa ja hyppelevää pupulelua, kikatti jännittyneesti, kun vaari heitteli liian pieniä rapuja takasin järveen ja näki tosi paljon junia (junasillalta lähellä Tokoin rantaa). Pienempi kiehnäsi mummun sylissä kuin kissa, nukkui ensimmäistä kertaa yön ilman äitiä (isin kanssa), oppi tosi monta uutta sanaa, söi leipäjuustoa, viiliä ja mustikkapiirakkaa, nukkui kahdesti venematkan saareen ja heitteli vuorostaan kiviä laiturilta veteen.

Viimesenä päivänä, kyläiltyämme kummilapsiperheen luona, lounastettuani ystävän kanssa, tyhjennettyä sitä kuolinpesää ja osteltuani tärkeät suomiasiat mukaan (Fiskarsin kynsisakset. Perusvoidetta. Hakkaraisia ja purkkaa.) lähdettiin vielä miehen kanssa illalla syömään (juhlistamaan meidän kahdeksaa vuotta yhdessä) ja sen jälkeen puoli tuntia ehdittiin käydä yhden ystävän luona vaihtamassa kuulumisia, kunnes tultiin kotiin ja alettiin pakata, koska seuraavana aamuna kone lähti yheksältä.

Aamulla tuntui etten ole ollenkaan valmis lähtemään. Okei, jo edellisenä päivänä ja ehkä sitäkin ennen tuntui siltä, etten ole valmis. Vähemmillä kantamuksilla olisin taatusti jäänyt lasten kanssa viikoksi tai kahdeksi vielä Suomeen. Vaan nyt ei auttanut. Tutun alakulonen, aamuväsynyt matka ennen seitsemää lentokentälle, haikeat jäähyväiset ja suunta kohti turvatarkastusta. Suomesta on hirveän vaikea lähteä.

Armollisesti lennettiin kumpaankin suuntaan Tukholman kautta, eli yksi tosi lyhyt lento ja sitten yksi tosi koitos. Ja taas kerran matkoista selvittiin. Viimeset kolme tuntia paluumatkassa oli ehkä ne raskaimmat. Oltiin lennetty koko päivä, aamusta alkaen ja erityisesti pienemmältä alkoi loppua tekeminen kesken. Kutittelin ja leikittelin sen kanssa siinä sitten ja kyllähän se ääneen kikatti. Edestä kääntyi kuuskymppinen ruotsalaisnainen katsomaan penkkien välistä (toisen penkin selkänoja oli kallellaan, eli sai tungettua koko päänsä) todella kiukkuisesti meitä. Koska lapsi nauroi. Että jees, kiitti. Feel the love.

Väsymyshumalassa ajettiin kotiin ja nukahdin sänkyyn suihkussa käymättä. Lapset heräsi kahdelta, olisin ite voinut nukkua pidempäänkin. Jetlag-känni niilläkin: ne kirkuu, nauraa, itkee, ulvoo, törmäilee, kaatuilee, juoksee, huutaa, kunnes välillä pysähtyy silmät päässä seisoen tuijottamaan tyhjyyteen. Ollaan syöty muutaman tunnin välein, mutta mulla ei ole mitään käsitystä mikä ruoka on kyseessä. Lounas? Päivällinen? Iltapala? Who knows.

Täällä vastassa tyhjä jääkaappi ja aurinko. Mies keskellä yötä kauppaan (kiitos 24h Safewayt), keitin meille aamukuudelta pastaa. Lapset vaikuttaa olevan kotona, mäkin aloin hetken katselun jälkeen tuntea taas omaksi. Mutta huomasin, että se on alkanut: en enää täysin kotonani Suomessa, mutta en täysin kotonani Kaliforniassakaan. Hammaslääkäri siitä varotteli, molemmissa mutta ei kummassakaan on koti.

Mutta täällä ollaan nyt. Jetlagin tuntien: kyllä tämä tästä.

All my bags are packed, but I'm not ready to go.

Tuesday, July 19, 2016

4v-0kk-19pv & 1v-8kk-23pv

Aika pian edellisen postauksen jälkeen silmiin osui yhden (täällä asuvan suomalais-)kaverin postaus, jossa se kuvailee niiden pumpulinpehmeeä lauantaita: 'olo on luvattoman onnellinen'. Nauratti kun mietin ite viimesintä blogipostausta, mutta hävetti kanssa. Koska tästä blogista tuli pelkkä venttiili, jota avataan tuulettumismielessä? On täällä hyvääkin. Paljon enemmän kuin vähemmän. Lukekaa vaikka.

Mä pidän maanantai-aamuista. Ne on löysiä, niissä ei ole kiire ja sillon on aamukahvi ja aikaa. Saatetaan käydä puistossa tai olla käymättä. Ehditään leikkiä, kokata ja siivota ja samalla yritän muistella miksi muiden mielestä maanantai olikaan niin kamala.

Mä pidän muutenkin aamuista. Niissä tuoksuu lapsuus. Tuntuu että tämän paikan aamut on keväästä (eli helmikuusta) alkaen ollu yhtäjaksoisesti mun lapsuuden toukokuun aamuja, jollon lähdetään vikoille päiville kouluun. Vähän viileä vire, mutta lämpimän päivän lupaus. Ilma on kostea (koska sprinklerit ja sadettimet, don't get me wrong, ennätyskuivuus jatkuu) ja raikas ja helppo hengittää.

Mä pidän niistä hetkistä, kun hiekat on pesty pois ja pölyn takaa löytyy taas lapsen oikea naama (yleensä aina onneks myös oikean lapsen naama) . Istutaan puhtaina iltapalalla ja mietitään ainakin viis asiaa jotka oli kivaa tänään. Pienempi yleensä kontribuoi, että hakee potti (itin kantta) ja listaan otetaan postinhaku isin kanssa. Kaikkia naurattaa (erityisesti pienintä) ja sitten taas katsellaan miten voi-laava valuu puuro-tulivuoren rinnettä alas.

Mä pidän myös niistä hetkistä, kun suukotan lapsille hyvät yöt, vedän lenkkarit jalkaa ja jätän miehen nukutushommiin. Mä hyppään autoon, harkitsen musan tai podcastin välillä (ehdottakaa hyviä hei!) ja ajelen kohti auringonlaskua. San Josen kentältä nousee lentokoneita motarin yli, kuu näkyy kummallisen kirkkaana. Parkoursalille ajaa parikyt minsaa ja se on just hyvä aika ravistella päivä pois ja vetää treeni-ilme naamalle. Okei, eka vartti menee haukotellessa, mutta sitten keho alkaa taas toimia. Niin se aina tekee.

Mä pidän siitä, että tää alkaa olla tuttu paikka. Täällä on kavereita, paikkoja joihin mennä ja paikkoja joissa oon käynyt. Läheisiksi ystäviksi muodostuneita ihmisiä, joiden seuraa kaipaa ja joiden kanssa on mukavaa. Tuttuja kadunnimiä ja tuttuja reittejä. Navigaattori on kokoajan vähemmän käytössä. Olo on vähemmän eksyny. Kotiutuminen on hyvällä mallilla.

Ennenkaikkea mä pidän siitä, että me lähdetään huomenna kolmeksi viikoksi Suomeen! Pitäis varmaan alkaa pakata! Ruisleipä! Karjalanpiirakka! Punajuurisalaatti, leipäjuusto, rapumähnä ja salmiakki! Ällösiiderit ja jätskit! Sadetta! Saari ja Espoo-koti! Kaverit, sukulaiset, kesämökit, sauna!

Nyt kun vielä selvittäisiin siitä puolen vuorokauden lennosta...

Mä pidän myös näistä hetkistä, kun nää menee
kahdestaan pihalle istuskelemaan ja syömään 
hapankorppuja.



Saturday, July 16, 2016

4v-0kk-16pv & 1v-8kk-20pv

Okei fine. Mun postaustiheys vaan kasvaa ja kasvaa.

En oo ihan varma miten muut sen tekee, mutta kun mä olen ollut päivän suuttumatta ja huutamatta takasin, kun mulle huudetaan kahdesta suunnasta (toisinaan sanoja, toisinaan ihan vaan älämölöä) ja oon kiskonut itsestäni kaiken irtoavan kunnioituksen, etten oo taitellut lasta painilukkoon saadakseni sille vaippaa/paitaa/housua päälle, koska mun mielestä fyysinen pakottaminen ei ole ok kuin pakon edessä ja hengittänyt syvään ollakseni empaattinen ja sanottava kun isompi karjuu pettymystään kun ei saanutkaan jätskiä ja yrittänyt uudestaan, kun pienempi komentaa, että 'päälle' ja antaa pyyhettä ja sitten kun laitan sen pyyhkeen sen päälle, se kiskoo sen pois ja antaa uudestaan PÄÄLLE!! koska selkeästi ekalla kerralla meni väärin ja teen sen saman uudestaan koska en osaa sitoa toisellakaan tavalla sitä sen päälle ja sama jatkuu kunnes ollaan molemmat niin turhautuneita, että mennään vaan eri huoneisiin ärisemään, niin siis että olen iltaisin vähän väsynyt.

Siis silleen väsynyt, että fantasioin viimesen tunnin-pari sitä hetkeä, kun lösähdän leipä kädessäni sohvalle ja alan katsoa telkkaria ja katon niin pitkään, että lopulta kiroilen kun hampaat pitää harjata ennen sänkyynmenoa. Siis silleen väsynyt, etten jaksaisi hirveästi jutella, en ainakaan ennen kuin ainakin yksi jakso JOTAIN viihdyttävää on katottu. Haluisin vaan rechargeta ja antaa aivojen nollautua. Silleen kunnolla. Ja sitten kun alkaa olla sellanen olo, että voisi taas jutella, niin jo haukottellaan leukaluut sijoiltaan ja lähdetään raahautumaan sänkyä kohti. Paitsi minä, koska mä haluan vielä vähän katsoa youtubesta jotain mikä saa mut nauramaan.

Siis silleen sosiaalisesti väsynyt, mutta kuitenkin harrastuksiin on helppo lähteä ja puhua siellä ihmisten kanssa ihan muista asioista ja nauraa ihan hirveästi parkourhassutteluille ja viihtyä ja nauttia kipeistä lihaksista ja kerätä järjen rippeitä takasin kasaan.

Mutta kuitenkin silleen väsynyt, ettei juuri mikään huvittaisi. Ei jaksaisi siivota keittiötä. Ei huvittaisi käydä läpi meilejä ja deletoida spämmejä. Ei huvittaisi vastata meileihin. Ei huvittaisi miettiä mitä kaikkea tarvii ottaa pian Suomeen mukaan tai suunnitella seuraavaa päivää. Jaksan lueskella muiden blogeja ja katsoa fiidiin tulleita sarjiksia ja hauskoja kuvia. Mutta en jaksaisi edes blogata. Siis edes blogata!

Ja siis ei siinä. Lapset käy tällä hetkellä läpi isoja tunnemyrskyjä (plus että pienempi työstää vikoja molaareitaan) ja mä olen ilonen, että voin olla tässä tukipilarina tuomassa turvaa ja ohjaamassa kohti tyynempiä vesiä. Mutta hyvänen aika se vie sosiaalista energiaa. Siis silleen .. tosi paljon.

En mä valita. Tai siis valitan, mutta tänne blogiin lähinnä. Ja vaan sillon kun jaksan. 

Mutta hei siis, vähän kuulumisia nyt kuitenkin. Kohta lähdetään Suomeen! Muistan kuinka mies totesi viime jouluna lähtöpäivänä, että on vähän sellanen olo kuin oltaisiin lähdössä juoksemaan maratonia ja huomattaisiin lähtöviivalla, että hups, eihän me olla harjoteltu ollenkaan. Jep, nyt ollaan taas samalla lähtöviivalla (lähtö kylla siis vasta keskiviikkona).

Ja isompi. On hirveän motivoitunut harjottelemaan englantia ja ehdottelee usein, että puhutaan vaan emmantia ja sitten puhutaan. Ja sitten sieltä tulee joku leikki run run, there's lava and dinosaus behind us! On myös tosi motivoitunut harjottelemaan uimista. Ilman kellukkeita. Vanhempien riemuksi.

Pienempi puhuu joka päivä enemmän. On alkanut harrastaa sanaleikkejä. Heräsi tossa yks päivä päiväunilta autossa ja sekunti silmien avaamisen jälkeen totesi, että semmotta. Turhautuu kun ei saa viestiään perille (mikä ihme) ja kurtistaa kulmiaan kun pipi suussa. Sattuu. (ne riivatut hampaat) Käytiin sen kanssa hammastarkastuksessa ja tää istui mun sylissä, makasi pää hammaslääkärin sylissä ja parkui kurkku suorana koko sen 30 sekuntia, kun lääkäri tarkisti peilillä hampaat ja samaan aikaan hoitaja pesasi ja fluorasi. Nyt on sekin sitten tehty.

Meillä oli hauska lauantai. Isompi ehdotteli että lähdettäisiin taas isolla junalla (eli se CalTrain, joka veisi täältä aina Friscoon asti) jonnekin ja päätettiin sitten lähteä Redwood Cityyn, jossa siis asuttiin ensimmäinen kuukausi täälläoloa. Käytiin kahvilassa, museossa (isompi halusi!), kirjakaupassa (isompi halusi!) ja kampaajalla (isompi ei halunnu, mutta silti sen latvat oli pakko vähän siistiä). On hauskaa kun on tommonen seikkailunhalunen lapsi, jolla on ideoita. Vanhempien ohjelmatoimisto RY alkaa pikkuhiljaa saada kesäinternejä.

Kohta Suomeen!

Museoon! Jee!

Sunday, July 3, 2016

4v-0kk-3pv & 1v-8kk-7pv

Neljä vuotta vanha. Se kuulostaa paljon enemmältä kuin kolme vuotta vanha. Ja kyllähän se onkin! 

Ton nelivuotiaan kanssa meidän keskustelut on aivan eri sfääreissä kuin kolmevuotiaan. Tää meidän nelivuotias kertoo sujuvasti mm. miten maapallon tektoniset laatat liikkuu, jonka takia tulee maanjäristyksiä, joista toisinaan syntyy tulivuoria. Jopa veden alle. Ja kuinka maapallolla on eri kerroksia ja jos (esim. myyrä) kaivaa liian syvälle ja maa alkaa tuntu lämpimältä, kannattaa kiireesti palata ylöspäin. Koska siellä on magmaa, joka on sulaa kiveä, ja se on tositositositosi kuumaa ja se purkautuu ulos tulivuoresta tuhkan kanssa ja siitä tulee laavaa.

Tämä meidän nelivuotias myöskin haluaisi olla isona arkeologi-tulivuoritutkija (sen jälkeen kun selvisi, että samaan aikaa VOI myös olla äiti, eikä äitinä olo välttämättä tarkota sitä, että on vain kotona). Sillä oli kanssa muitakin haaveita, mm. siivuri-pesuri (koska saa lotrata vedellä) ja vuoristokiipeilijä.

Meidän nelivuotias tuntuu tykkäävän suurimman osan ajasta isosiskoudestaan ja mielellään puhuu pienestä siskostaan 'tämä minun (pieni) kaverini tässä'. Suojelevainenkin hän on, siihen pisteeseen asti, ettei tunnu aina luottavan äidin arviointikykyyn tilanteen vaarallisuudesta (äiti OTA SIITÄ PIENEMMÄSTÄ KIINNI JO!). Toimii myös välillä tulkkina, kun äiti vaan ei tajua mitä pienempi haluaisi. Joskus isomman tulkinta osuu oikeeseen, joskus ei. 

Nelivuotias rrrrakastaa monia asioita. Punasta. Myyräänsä. Magic School Busia. Frozenia. Jätskiä. Junia. Dinosauruksia (erityisesti t-rexiä). Leijan leijattamista. Juoksemista (paras asia balettitunnilla). Monkey barseissa roikkumista. All things sensory, the messier the better (ote preshcool-palautteesta). Myös minua (ja kertoo sen sanomalla: 'rakastan sinua, pieni lapseni' ja virnistää päälle). Leikkikavereita (löytäessään jonkun, jonka kanssa voi puhua yhteistä kieltä (englanti laahaa vielä perässä), alkaa pian 'tule leikkimään. Tule leikkimään minun kanssani!').

Niin, emmantiakin se tykkää puhua. Erityisesti viime aikoina pyytää usein, että puhutaan VAIN englantia. Ja kyllähän se ihan sujuvasti puhuukin, suurin osa arkisista asioista menee ihan mainiosti. Tokihan se kuitenkin on ollut siellä preschoolissa vain kaksi kertaa viikossa ja pari tuntia kerrallaan, eli pikkuhiljaa kielitaito karttuu. Nyt tulee kolmas aamu kuvioihin, ehkäpä se vielä nopeuttaa oppimista.

Mutta joo, meillä on aivan mahtavan hurmaava nelivuotias. Aurinkoinen ja ihana. Huumorintajuinen, kekseliäs, vauhdikas ja hellä. Seilaa isossa tunteiden aallokossa, innostuu tosi paljon, pettyy tosi paljon. Suuttuu tosi paljon, nauraa ja rakastaa tosi paljon. Ratkoo helppoja laskuja, lukee (muutamia) helppoja sanoja. Pyöräilee vinhaa vauhtia fillarillaan ('kato äiti ilman jalkoja!!'). 

On se kyllä kasvanut. Enää ei hakeudu samalla tavalla syliin, niinkun pikkuset hakeutuu (ja sen huomaaminen on haikeeta). Osaa jo niin paljon asioita. Miettii ja havainnoi ja muistaa niin paljon. Itsenäistyy huimaa tahtia: vielä edellisellä kerralla (josta on kyllä kuukausia) ei halunnut jäädä Ikean lapsiparkkiin, vaan kertoi jäävänsä sitten kun on vähän isompi. No, viikko sitten käytiin Ikeassa ja tämä paineli sinne lapsiparkkiin moikka sanomatta (ja katsoi siellä kolme varttia Tom&Jerryä telkkarista. Ggnnhh....). Jäi kanssa kotiin ihan silmää räpäyttämättä kun kysyin haluaako tulla mukaan kun käväsen autolla (nevöhöödov).

Samaan aikaan mä olen aivan uskomattoman ylpeä ja onnellinen mun ihanasta isosta ja vähän salaa helpottunut siitä miten elämä helpottuu kun lapset kasvaa. Mutta samaan aikaan mä olen myös vähän haikea, katson pienempää ja muistelen kuinka isompikin oli joskus tommonen syliotus ja kuinka se on nyt jo ihan iso ja sen kanssa tehdään erilaisia juttuja. Vähän salaa ikävöin niitä sen taaperoaikoja. Onneksi sitä saa vielä silitellä ja halailla paljon. Onneksi se ei enää koita nuolla ja syödä kaikkea.


Katsoo synttärikiikareillaan kohti Alcatrazia.

Sunday, June 26, 2016

3v-11kk-26pv & 1v-8kk-0pv

Ulkomailla asumisen harmi (no, yksi niistä) on se, että sillon kun meillä olisi juhlapäivä, kukaan muu ei juhli. Sillon kun täällä olisi juhlat, me ei osata juhlia. Memorial day? Mitä sillon tehdään? Thanksgiving?? No okei, tilaan kaupasta valmiin aterian (enkä tosiaan ala työntää käsiäni jonkun kalkkunaparan hanuriin). 4th of July:na pitää varmaan grillata ihan vaan koska.

Me päätettiin juhlia juhannusta tänä vuonna isomman synttäreiden muodossa. Vaikka mä olen periaatteessa kouluttautunut tapahtumatuottaja, niin vähän kaoottiseksi meni. Sekavan päätöksenteon puutteessa ilmotin vieraille (viisi kaveriperhettä) edellisenä iltana kymmenen aikaan juhlien lokaation. Ja olin ajatellut, että alan illalla jo vähän valmistella juttuja ja koska juhlat oli alkamassa lauantaina vasta puoli neljältä, ehtisin aivan hyvin tehdä kaiken tarvittavan ja aikaa jäisi ylikin.

Lauantaiaamuna päädyttiin kuitenkin jotenkin keskustelemaan miehen kanssa siitä saako pienempi mahdollisesti lyijyä napaansa hörppiessään lämmintä kylpyvettä (toinen hauska asia täällä ulkomailla....) ja aamupäivä meni sitten sitä murehtiessa ja vedenlaadun raportteja lukiessa. Siinä vähän ohimennen skypeiltiin myös kuulumisia mummupapan kanssa ja sen jälkeen kyynelehdin vähän koti-ikävääkin, kun näyttivät kuvia miten kauniisti kukat meidän pihalla kukkii ja miten kaunista ja vehreetä siellä on ja miten valkoinen ja ihana meidän Espoo-koti onkaan.

Sitten yhtäkkiä oli lounas ja pienempi meni päikkäreille ja kello oli yli yks. Noo, äkkiäkös väsään sen maissileivän ja täytän croissantit ja bagelit ja leikkelen paprikat ja koristelen muffinssit (ilman minkäänlaista harjotusta, mind you) ja teen sen couscoussalaatin ja pilkon vihannekset jne. 

No, vähän tuli kiire kuitenkin. Oli mulla sentään valmiina (Frozen) ilmapallot katonrajassa ja (Frozen) kakku (jääkaapissa) ja (Frozen) lautaset, koristeet, muffinssitarjoilutorni, lautasliinat, mukit ja pöytäliinat (paperikassissa) olemassa. Mutta ne tarjoilut - eihän tässä pitänyt olla mitään tehtävää??

Puoli neljältä oltiin vielä kotona. Mulla oli 30 sekunnin meikki kasvoilla, tukka edellisen aamun letillä (eikä puhettakaan mistään suihkussa käymisestä) ja mekko päällä (saumat ulospäin - mutta tämän huomasin vasta autossa, kun oli liian myöhästä vaihtaa). Matkalla puistoon tuli ensimmäinen soitto huolestuneilta vierailta: ollaanko oikeassa puistossa..?

Loppujen lopuksi juhlat meni hyvin. Vieraita oli kohtuullisesti ja puisto oli hyvä valinta. Suurimman osan ajasta oli riittosasti varjoa ja meidän juhlat oli ainoat puistoilijat. Lapsilla oli kivaa (varsinkin kun muistettiin ottaa saippuakuplakone mukaan), eikä kukaan vammautunut ruhjeista ja äksidenteistä huolimatta pysyvästi. Aikuisilla oli kivaa ja kaljaakin oli (tietty).

Ruokakaan ei loppunut kesken, kakku oli yllättävän hyvää eikä teollista, ja kun oltiin TOSI nopeita, saatiin kynttilät syttymään ja isompi puhaltamaan ennen kuin tuulenvire voitti. Laulettiin onnea, isompi sai ihania lahjoja ja tuli hetki, jollon mäkin istuin alas ja hengitin vähän aikaa. Loppujen lopuksi ei se niin haitannut, etten ollut se mielikuvieni (toiveitteni) freesi, rentoutunut äiti, jolla on hiukset laitettu kauniisti ja homma hallinnassa. 

Se on jännä miten sitä koittaa ostaa muka kaiken niin valmiina, ettei oikeasti tarvi valmitella yhtään mitään, mutta silti pitää valmistella ja aika loppuu kesken ja koti on kaaos, vaikka juhlat ei edes ollu kotona.

Sitten tuli ilta, vieraat lähti kotiin. Tajusin, etten ollut ottanut yhtä ainutta kuvaa (eikä varmaan kukaan muukaan). Nappasin kuvan pöydästä ja sitten mekin lähdettiin, uupuneina ja onnellisina. Käsittämätöntä, että meillä asuu täällä (melkein) nelivuotias isompi. Ihana, ihana isompi.

Mitä juhlista jäljellä.

Sunday, June 19, 2016

3v-11kk-19pv & 1v-7kk-23pv

Pienempi on reilu puoltoista vuotta. Se on alkanut sanoa paljon sanapareja ja saattaa toistella tietyn aihepiirin sanoja monta kertaa, koska ne on jääny selkeästi mietityttämään. Isompi. Hakee. Piikkuul. (preschool). Niin rakas, mennään hakemaan isompi preschoolista. Pienempi. Paketti. Käteen. Iti. Hakee. Potti. Niin kulta, kävitte isin kanssa hakemassa postilokeroilta paketin, jonka toit omissa käsissäs kotiin. 

Pienempi on kasvanu huikeesti. Sen lisäksi, että se on (isomman tapaan) kuronut pituutta kiinni, se on kanssa ottanut jättimäisiä henkisiä harppauksia. Ollaan hyvin vahvassa ITTE ITTE vaiheessa ja tilannehan on siis se, että usein on liian vaikeeta itte itte, mutta auttaa ei saa. Niinpä pienempi parkuu kun ei onnistu ja karjuu itte itte ja sohii vaan mun käsiä pois jos koitan vähänkään jeesiä. Meillä kestää välillä aamupukemiset melko kauan... Ja tämähän siis kurottuu siihen asti, että joskus ainoa tapa, jolla pienempi suostui syömään kiiviä oli se, että sai ensin itse leikata veitsellä lohkon itselleen.

Vaipan vaihtaminen on usein hankalaa. On joko itte itte tai sitten ei ollenkaan. Paitsi jos mies on kotona, isi kyllä saa vaihtaa vaipan (kiitti.). Turvaistuimeen täytyy saada kiivetä itte itte, paitsi että usein matka harhautuu ja tulee kova protesti, jos äiti vähän ohjaa etupenkiltä takaisin oman istuimen suuntaan. Ja kun pienempi on saatu vihdoin istumaan ja turvavyöt kiinni (ITTE ITTE), niin sittenhän sitä ei saa sieltä enää ulos. Avaan vyöt (paitsi että itte itte) ja sitten se sulkee ne (saa itse ylimmän soljen kiinni) ja isompi kyllästyy odottamaan ja mä käyn taistelua vöiden avaamisesta ja pienemmän kiskomisesta ulos autosta. Että sitten puistoilun jälkeen voidaan alottaa taas uusi matsi.

Jotenkaan mä en muista isomman ikinä menneen läpi mitään kauhean vahvaa itte-vaihetta??

On aivan hellyyttävän kiinnostunut vauvoista ja vauvanukeista. Alunperin isommalle ostamani vauva on nyt syrjäyttänyt unilehmän, vaikka siinä nukessa on kovia muovisia osia ja sen haalari on rikki ja sen korva on puoliksi pupunsyömä. Nukke tulee mukaan, nukke pitää laittaa nukkumaan omiin rattaisiinsa, paitsi että nukke pitää myös saada kainaloon nukkumaanmennessä. Nukke on vauva. Nukke on ihana. Nukke on tärkeä. Nukelle pitäisi keksiä nimi.

Isompi ei ole koskaan ollut kiinnostunut nukeista. Tai vauvoista. Lähin mihin tässä päästään on myyrä, jonka se välillä tunkee kurpitsakoriin unille. Okei, välillä se ottaa matsia myös pienemmän kanssa siitä, meneekö nukenrattaisiin myyrä vai nukke, mutta mä luulen tän johtuvan vain pienemmän kiinnostuksesta rattaita kohtaan.

Pienemmän sanavarastoon on rantautunut 'kato' ja se kuuluu noin viisisataa kertaa päivässä. Plus toinen viisisataa isomman suusta. Totta puhuen meidän kodin ilmatila on oikeastaan sumuinen kaikista 'kato' -huudahduksista. Okei, siis onhan se hienoa, että pienempi on oppinut menemään pääseisontaan sohvaa vasten (se keskivartalohallinta!) ja hyppää korkeelta kokolattiamatolle alas (tosin totee aina perään: sattuu!). Mutta siis kato kato kato kato kato! Myös kato kun jalka heiluu! Kato kun seison! Kato kun kävelen! Kato kun mä katon! Kato!

Pienempi kuljettaa ruoan jälkeen (tai siis yrittää isomman perässä) astiansa keittiöön ja sanoo 'kiitos', kun sille antaa pastillin. Niin ja oppi juuri kanssa sanomaan pastilli! Aikasemmin se taisi olla vaan 'pattiii, pattii!'

Suuhun on tulossa vikat, isot kulmurit - varsinkin ne yläversiot on just puhkeemassa. Pienempi sanoo autchii (kuten meillä kutsutaan pipejä) ja kaivaa sormillaan hampaitaan. Haluaa myös itse valita vaatteitaan - eli päälle laitetaan mekko. Ja leggareiksi valitaan pinkit (voi kyllä, nyt jo). On yksi niistä, joilla kengät on 80% todennäkösyydellä oikeissa jaloissa (vaikka en mitenkään usko, että se osaisi vielä itse erottaa), kun isommalla se on päinvastoin, mikä on vähän kummallista, kun luulisi sen olevan aika fifty-fifty.

Mä olin tänään pesemässä hiuksia, kun pienempi olisi hirveästi tahtonut tulla kanssa kylppäriin. Ja reppana käytti kaikki osaamansa sanat saadakseen viestin perille: Ovi!! Avaa! Auki! KOPKOPKOPKOP! Huutelin sille oven läpi lohdutusta, mutta onhan se nyt aika liikuttavaa. KOPKOPKOP! Jäi epäselväksi mitä asiaa pienemmällä oli, mutta voi olla, että se olisi halunnut (kuten muutamia kertoja aiemminkin) vaan kertoa olevansa valmis menemään preschooliin: Pienempi. Piikkuul! Pienempi piikkuul!

Pienempi on ihan mahtava tyyppi. Mutta mä vähän epäilen, että sille tulee vähän raffimmat lähivuodet kuin isommalla.

Pienempi.