Monday, June 26, 2017

4v-11kk-26pv & 2v8kk-0pv

Mulla on jo toinen jalka Suomessa. Meidän viikkokalenteriin on piirretty lentokoneen ja Suomen lipun kuva. Öitä lasketaan melkein joka päivä. Nyt on kuus. Isompi pakkasi jo matkalaukkunsa. Pienempi ilmoitti ettei aio laittaa reppuaan turvatarkastuksen hihnalle (kiitoksia vaan kaverille, joka lainasi meille Elsa & Lauri matkustaa kirjan, jota on luettu todella ahkerasti ja osataan siis välttää turvatarkastuksessa muuten tullut raivari). 

Aavistan anyway, että neuvotteluja on vielä tulossa. Mä esim en kaavaillut että otettaisiin isomman (sitä sen jo pakkaamaa) matkalaukkua mukaan. Ja logistiikka noin muutenkin, vaikka lento on suora, oon silti ainut aikuinen. Miten saan raahattua kaksi potentiaalisesti nukkuvaa, väsymyksestä kirkuvaa lasta lentokoneesta mutkien kautta mummupapan armeliaaseen syliin??

Kuusi yötä aikaa stressata ja miettiä!

Me ollaan mietitty mitä kaikkea Suomessa tehdään. Ja mitä Suomessa syödään. Ja keitä kaikkia me tavataan. Sanoinko, toinen jalka jo Suomessa?

Tähän meidän lomailuun liittyy muutakin: isomman preschool loppuu. Lopullisesti. It's the end of an era. Kun palataan Suomesta, isompaa odottaa kindergarten. Ja meitä odottaa ihan kokonaan uus arki. En ees tiiä miten tuun selviämään arjesta, jonka normi on VIISI (!!) aamua viikossa lapsi kasiksi kouluun. Jossa me ei enää päästä lomailemaan kun halutaan, vaan koulu sanelee. Mutta toisaalta, jossa pienempikin jossain vaiheessa menee preschooliin - saanko mä vapaa-aikaa? Vai töihin? Apuuaaa, miten me kaikki järkätään?!

Meidän green card prosessit etenee, saatiin jo työluvat, lapset ja minä. Nyt voisi isomman ja pienemmänkin pistää jo duuniin, heh.

Välillä mietin muuttoa takasin Suomeen. Tullaanko me koskaan muuttamaan. Millasta se olis jos tultaisiin. Oon kummallisessa tilassa: on vaikea kuvitella, että tänne me nyt jäätäisiin ja täällä me nyt loppu elämämme elettäisiin. Mutta toisaalta en tiedä miten sopeutuisin enää Suomen säähän (jep, tämä on se isoin kynnyskysymys). 

Kaverit täällä osti asunnon Kampista, paluumuutto elokuussa. Aloin haaveilla asunnosta Kampissa, mutta sitten mä muistin, että sielläkin sataa räntää. Ja sillonkin kun lapsia ei tarvi 9kk vuodesta tarvi ahtaa välikausi/toppavaatteisiin, niin siellä silti on talvisin hirveän pimeetä ja kylmää ja märkää. Ja kesä on ihan toivottoman lyhyt. Mutta toisaalta, en tiedä voitaisiinko / haluttaisiinko ikinä ostaa asuntoa ainakaan Piilaaksosta. Ja lisäksi täällä on vielä ainakin vajaa neljä vuotta Trump. Toisaalta, Suomenkin politiikka tuntuu olevan vähän sirkusta just nyt.

Anyway. Kuusi yötä (okei, ensin kyllä pitää hoidella isomman viisvuotissynttärit, joihin on viisi yötä)! Ja sitten ruisleipää ja salmiakkia ja Fazerin karkkeja ja suomalaista jädeä ja kavereita ja mökkiä ja mansikoita ja mustikoita! Kuus yötä!

Käväsin parkouraamassa. Juu, se on Golden Gate.

Sunday, June 18, 2017

4v-11kk-18pv & 2v-7kk-22pv

Musta tuntuu, että mä olen viimein hiljalleen rämpinyt siihen pisteeseen, jossa mun on helppoa kirjottaa asioista, joista mä olen kiitollinen. Kaikesta mikä täällä on hyvin. Että niitä hyviä on niin paljon, että ne oikeestaan aikalailla peittää alleen pääosan niistä mitä huolia mulla nyt sitten sattuukaan olemaan. Ja kyllähän niitä huolia tulee ja menee ja on ja ei ole, mutta että sinne väliin mahtuu muutakin kuin rämpimistä ja selviytymistä. Että viitsii kirjottaa blogientryn, koska ei joudu väkisin miettimään asioita, jotka ei olis aina vaan vali vali vali vali.

Eli onnellisia asioita! Ja yksi isoimmista: koti! Se on uskomatonta, mutta mietin ihan aidosti joka päivä miten kiitollinen mä olen tästä meidän kodista.

Sillä on kaksi makkaria, kaksi vessaa (toisessa suihku, toisessa kylpy), olkkari, eteinen (!! ei mikään itsestäänselvyys tässä maassa), keittiö ja partsi. Sillä on valkoiset seinät ja tummat, öö, laminaatti (?) lattiat paitsi makkareissa joissa on kokolattiamatot (mutta jonka kanssa mä elän). 

Sillä on siisti keittiö, jossa on pantry, eli pienen vaatekaapin kokonen, sisäänkäveltävä huone, jossa on meidän kaikki kuivatarvikkeet. Siinä on kodinkoneet, jotka olivat aivan koskemattomia meidän muuttaessa sisään. Riittävästi kaappitilaa ja riittävästi pöytätilaa. Ruokailutila on kiva segway olkkariin. Ja ruokaillessa näkee ikkunasta ulos puistoon (tullaan tähän kohta uudestaan). 

Sillä on olkkari, jossa on tilaa tarpeelliselle ja johon meidän Suomen olkkarin matto istuu paremmin kuin Suomeen. Ovi partsille (jossa nytkin istun), jossa me voidaan viettää aikaa lasten kanssa aina iltapäivään saakka, koska aurinko alkaa lähettää kuolemansäteitään (UV menee jossain 12 tienoolla pahimmillaan - morjens, revi siitä panikoiva Suomen media, kun indexi nousee yli kuuden!) vasta iltapäivän aikaan. Eli (nyt) kun ulkona on päälle 30 astetta, partsin varjossa on hyvä olla. 

Lämpöstä on!


Partsilla on kanssa pienet, mutta riittävät ruokailukalusteet ja meidän kurkku, retiisit ja mikähän toi palmu on. Kurkkuruukussa on kanssa kivi, jolla pieni pala kuivattua kirsikkaa ja pieni saippuakuplaputeli siltä varalta, että leppäkerttu haluaa muuttaa takasin meille ja tarvitsee kodin (joo, tästä lisää toisessa entryssä).

Toisessa päässä maja lapsille, jonne pääsee suoraan lastenhuoneesta, eli oven ollessa auki se on käytännössä suora jatke lastenhuoneelle. Lisäksi koska aurinko alkaa hiipiä ensimmäisenä siihen majanurkkaan, saadaan partsin käyttöaikaa lisättyä vielä pidemmälle tolla katolla. Siellä on hauska lueskella tai tehdä isomman rakastamia kirjotus / piirrustustehtäviä (btw, nyt sen kyllä voi jo sanoa, isompi oppi lukemaan ihan for realz!). Ja leikkiä tietty.

Kodin ulkopuolella alle kahden minuutin kävelymatkan päästä löytyy leipomo (josta kävin tänäänkin hakemassa meillä aamupala bagelit ja sämpylät), Starbucks (ei niin, että ikinä kävisin siellä mutta on kuitenkin), UPS:n toimisto (aivan sairaan kätevää tässä nettiostosten luvatussa maassa), maailman parhaat sushit, kirjasto, performing arts center, leikkipuisto, kirjastopuisto, meidän lääkäriasema ja tietty asuntokompleksin uima-allas, jossa myös poreallas. Meidän ikkunoista näkyy puistoa, puita, vihreetä ja elämää. Kirjastopuistossa on jatkuvasti jotain häppeningiä, viimeseksi nyt eilen joku sirkusharrastelijoiden kokoontuminen. Meidän ikkuna on kuin telkkari.

Ja viereinen kortteli alottaa keskuskauppakadun, joka ei ole siis mikään ostoskeskuskauppakatu, vaan sellanen, joka on täynnä viihtyisiä kuppiloita ja erilaisia ravintoloita ja pikkusia putiikkeja ja maailman viehättävin kirjakauppa ja ihana deli ja tosi paljon hymyileviä ihmisiä ja ulkona terassilla päivällistäviä perheitä ja naurua ja iloa. Ja joku kymmenen mahtavaa parkour-spottia muutaman korttelin sisällä!

Hmm. Mulla alkaa olla pieni deja vú. Jokohan mä olen tätä ennenkin iloinnut tänne? Oh well, mä en edes välitä! Mulla on alkanut tulla aikoja, jollon on enemmän hyvää oloa kuin huolta ja stressiä. Sillä mennään!

Ja ainii, kahden viikon päästä ollaan lentokoneessa matkalla Suomeen. Meinaan haljeta!

Majanurkka

Pöytänurkka

Wednesday, June 14, 2017

4v-11kk-14pv & 2v-7kk-18pv

Me käydään aina sillon tällön yhdessä puistossa, jossa on vieressä skeittipuisto. Ja kun sanon skeittipuisto, tarkotan aidattua aluetta, jossa on sisällä ramppeja ja skeittaukseen tarkotettuja kaiteita ja muita, öö, esteitä (mikä on 'puisto'? Voiko olla puisto, jossa ei ole betonin lisäksi mitään luontoa?).

Tää on lasten lempparipuisto. Mun inhokkipuisto. Mä en tiedä miksi lapset sitä rakastaa, mutta mä tiedän miksi mä inhoan sitä: se on vähän epämääräsellä alueella, jossa on paljon asuntovaunuja ja se puisto on hankalasti kaksosainen, on välillä vaikeeta pitää molempia lapsia silmällä yhtäaikaa. Lisäksi joskus vuosi sitten siellä puukotettiin joku. Ja kuukausi sitten siellä oli sairas varis keskellä hiekka-aluetta.

Sitten se skeittialue. Me alotettiin katsomalla aidan toiselta puolelta skeittareita pitkät pätkät, kunnes isompi halusi ehdottomasti mennä ite potkulaudallaan kokeilemaan. Toissa kerralla totesin, että isompi on oppinut tekemään U-rampilla kasia ja haluaa kokoajan tehdä vaikeampi juttuja. Voisi varmaan olla hyvä idea hankkia sille jotkut suojat.

Tuumasta toimeen. Ja koska jos tilaan isommalle suojat, niin tokihan ne on tilattava pienemmällekin, joka kylläkin skeittialueella on lähinnä vaan vaaraksi itselleen ja muille tehdessään täysin ennalta-arvaamattomia pyrähdyksiä sinne tänne (eli koitan pitää sitä suurimman osan ajasta niskasta kiinni).

Vaikka tilasin pädit yhtä aikaa, pienemmän pädit tuli jo perjantaina ja isomman oli ilmotettu toimitettavaksi maanantaina. Voi miten pitkä on odottavan aika! Ainakin tuhat pitkä! Tuhat TUHATTA pitkä! Varsinkin kun maanantai saapui, eikä pakettia ollu ovella vaikka isompi sinkosi heti herättyään tarkistamaan.

Siinä vaiheessa, kun pakettia ei vielä illallakaan näkyny, vilkasin mitä Amazon sanoo. 

Amazon sanoi, että paketti toimitettu! Kirosin ja vakuutin sadatta tuhannetta kertaa isommalle, että kyllä se ne pädit vielä saa.

Ja viimein, tiistaina kun oltiin tulossa preschoolista paketti löytyi meidän postilaatikosta. Isompi meinasi revetä innosta. Syötiin siis smoothiet, laitettiin pädit päälle, kypärät päähän, otettiin skuutit (ne on täällä nimellä scooter syystä tai toisesta) mukaan ja suunnattiin skeittipuistoon.

Siellä oli tällä kertaa aika paljon porukkaa. Mun olis tehnyt mieli perääntyä, mutta isompi ei olis ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Potkulautaskeittaamaan siis!

Ja hyvinhän se meni. Mä menin pienemmän kanssa ja isompi osasi aika hyvin etsiytyä paikkoihin, joissa ei ollut muita. Muutama nuori mies ilosesti huikkasi moit skeitiltään ja teki tempun. Kuuma ilma poreili ja nuorilla miehet hörppi virvoketta paperipusseistaan (joiden sisällä siis tietenkin kaljatölkki). Meno oli chilliä. Normaalisti vieraille puhumista kartteleva isompi moikkas ihan reteesti takasin ja vastas 'yeah!' kun kysyttiin 'are you having a good time?'.

Ei me siinä hirveän kauaa ehditty olla, kun ruuhka ja kuumuus teki tehtävänsä ja isompi ehdotti että mentäisiin varjoon istumaan ja kattomaan. Nyökyttelin, että hyvä idea ja katoin, kun isompi täysin survereenisti skuuttasi skedejensä päällä chillaavien skeittijäbien viereen rampin reunalle, istahti oman lautansa päälle rivin jatkoksi ja riisui kypärän ja pädit. Ja pienempi tietty vielä perässä. Täysin adaptoituneena kulttuuriin. 

Siinä me sitten henkäiltiin vau hienoille tempuille ja mietin, että tässä mä nyt istun. Kolmekutosena. Skeittirampin reunalla.

Chillailua

Tuesday, May 30, 2017

4v-10kk-30pv & 2v-7kk-4pv

Maanantailta!

Nyt tässä vaiheessa, Baltimoren kentällä istuessa voin varmaan sanoa, että I DID IT! Olin poissa kolme yötä ja melkein neljä päivää ja selvisin. Ja lapset kanssa. Ja varmaan mieskin.

Vielä reilu viikko ennen lähtöä katselin lippuja ja mietin pitäisikö perua sittenkin koko homma. Lähteminen tuntui aivan järjettömältä kaikissa PMS huuruissa. Mikä ihme hulluuskohtaus oli saanut mut ajattelemaan, että olisi hyvä idea LENTÄÄ (siis jälleen kerran nousta siihen siivelliseen helvetinlaitteeseen, jonka pitäisi minua muka turvallisesti kuljettaa) Ameriikan toiselle puolelle ja olla erossa lapsista kolme kokonaista yötä.

Mä kuulen kyllä itsekin miltä toi kuulosti. Mutta moving on.

Koko edellisen viikon aikana, jollon olen lapsia tätä varten hellästi valmistellut (hei lapset, lähden matkaan, olen kolme yötä poissa, palaan sitten. Kolme. Yksi, kaksi, kolme. Mietitäänkö mitä kaikkea kivaa voitte tehdä isin kanssa sinä aikana? Ai metsään telttailemaan? (me ei ikinä olla oltu metsässä telttailemassa??) Noo, voitte jutella isin kanssa...) kertaakaan ei ole tullut yhtään poikkisanaa, edes pienemmältä. Pakatessani kamoja kumpikaan lapsista ei alkanut pakata kamojaan ja yrittää mukaan. Tai tyhjentää mun pakkauksia. 

Lähtöaamuna sitten varmaan, murehdin mielessäni ja muistutin lapsia vielä illalla, että huomenna aamulla, aamupalan aikoihin lähden matkaan. Tulen takaisin kolmen yön kuluttua. Okei!

Oltiin kaikki ihan hereillä aamusella. Tilasin Uberin. Aloin lähtöhalia lapsia. Varauduin pahimpaan. Avasin ulko-oven, huusin vielä heipat. Odotin itkua. Mutta siis .. ei mitään. Ei itkua, ei pyyntöjä päästä mukaan, ei pyyntöjä etten menisi. Ihan vaan heippa. Nähdään. What?

Okei, Uberissa oli paljon helpompi olla ja hengittää ja olo oli paljon vähemmän kurja. Aloin miettiä, että ehkä tästä selvitään.

Löysin kentältä kaverit, syötiin aamupalaa, lennettiin San Diegoon.  Syötiin lounasta, odotettiin ihan vähän ja lennettiin Baltimoreen. Katsoin iPadista matkalla Moanan. Luin vähän. Väritin mindfullness-värityskirjaa. Juteltiin. Innostuttiin.

Viikonloppu oli ihan mahtava. Parkouria ilman kiirettä. Parkouria sateessa. Hampurilaisia (lounaaksi ja päivälliseksi. Molempina päivinä!). Pirtelöitä! Molempina päivinä! Huikeita tyyppejä ja hienoja hetkiä. Juttelua, hyppelyä, naurua ja sadetta. Iltasin sulkeuduin hotellihuoneeseen ihan yksin pelaamaan läppärillä. Koko illan. Pitkälle yöhön. Aamulla hotelliaamupalalla pannareita. 

Tarkemmin katsottuna tässä taisi olla mun unelmaviikonlopun ainekset: päivisin parkouria mahtavien tyyppien kaa ja pirtelöitä (pirtelöistä on tullut olennainen osa parkourtreenejä). Illalla videopelejä. Jonkun muun tekemää ruokaa. Täysi vapaus olla huolehtimatta kenestäkään muusta. Aikaa ajatella omia ajatuksia.

Olin mä oikeasti vähän pelännyt että tuleeko lapsille kova ikävä. Onko pienemmän vaikea nukahtaa yöllä kun vieressä onkin isi. Ja jos nyt yhden yön pärjää, niin entä ne seuraavat kaksi yötä!

Sovittiin, ettei naamasoitella, ellei lapset sitä erityisesti halua. Että jos muuten onkin mennyt ok, niin sitten ainakin se ikävä iskee.

Sunnuntai-iltapäivällä mies pisti viesti. Isompi haluaisi soitella. Alkoi tulla ikävä. Nimittäin iPadia, jonka olin ottanut mukaan lennolle kertomatta isommalle (meillä on kaksi iPadia, joita pääosin käyttää lapset). 

Soitettiin. Lapset oli iloisia, innoissaan ja hyvillä mielin. Pienempi raportoi pissanneensa lattialle ja halunneensa äidin pyyhkimään pepun (kuulemma ainoa ikäväryppy matkan aikana oli tokana aamuna, kun pienempi heräsi aamulla unesta parkumaan, että haluaan äidin pyyhkimään pepun). Juteltiin, olivat käyneet isin kanssa rannalla ja tehneet ison hiekkalinnan. Kerroin että palaan seuraavana päivänä. Annettiin ruudun yli tuhat pusua ja vilkutettiin heippa. Ei itkuja, ei kyyneleitä, ei raastavaa ikävää (niin äidillä kuin lapsilla).

Olisi kivaa, jos voisi vähän vilkasta välillä tulevaisuuteen ja tietää jo etukäteen, että kaikki menee hyvin. Että viikonloppu on mahtavaa virkistymistä niin lapsille kuin mullekin. Että ei tarvi pelätä kauheaa ikävää. Että kukaan ei sairastu ja kuole mun ollessa poissa. Että kaikki ihan oikeasti menee paremmin kuin hyvin. 

Ehkä ens reissulla sitten sen jo tietää?


Sunday, May 14, 2017

4v- .. en ees tiedä

Tänään on äitienpäivä. Päivänä ihan tavallinen, mutta kuitenkin vähän poikkeava. Tänään tulee täyteen kolme vuotta äitini kuolemasta. Mahtava päivä juhlistaa, right? Tuntuu vähän hassulta vieläkin puhua asiasta, siitähän on JO kolme vuotta! Sitten kuitenkin musta tuntuu siltä, että oon vieläkin keskellä käsittelyä ja oikeastaan tavallaan jopa käsittelyn alkupuolella. Kaikkien muuttojen ja lasten syntymien sun muiden keskellä tähän ei ole ollut ihan riittävästi resursseja. Nyt, kun elämä alkaa olla tasaantunut täällä, alkaa muut prosessit pyöriä.

Ikävän ja murheen keskellä tänään on ollut muuten aivan erityisen hyvä päivä. Nukuin aamulla pitkään ja lähdettiin vähän suunnittelematta äitienpäivä lounaalle lähistölle ravintolaan (on ihan superia asua paikassa, josta pääsee kävellen (jopa lasten kanssa kävellen) lukuisten ravintoloiden äärelle. Lapset piirteli kuvia, syötiin french toastia, brunssimunakkaita ja torttuja ja pancakeseja.

Käveltiin keskuskatua eteenpäin pieneen, viihtyisään kirjakauppaan, josta pari kirjaa meille ja siitä takaisin kotiinpäin viereiseen puistoon puun varjoon lueskelemaan kirjoja, pelaamaan muistipeliä ja laittamaan tarroja. Ja kaikki tämä ilman kaaosta, huutoa, itkua, nahistelua, kiukkuja, turhautumisia. Sen sijaan leppoista, rauhallista, hymyjä, kiireetöntä yhdessäoloa, kikatusta. Sellasta ihorasvamainosten meininkiä. 

Sen sijaan itse aiheeseen. Blogi on ollut päivittymättä nyt melkein kaks kuukautta. Ei ole ollut poissa mielestä, sen sijaan hyvin paljonkin mielessä. Onko blogilla vielä sijaa, onko blogilla vielä tulevaisuutta. Mä en oikein osaa lopettaa blogeja, ne kokee yleensä luonnollisen kuoleman - vaikka tätä blogia alottaessa mietin miksi ja miten ikinä voisin tän lopettaa, ainahan mulla on lapsia ja kun mulla on lapsia, niin ainahan on kirjotettavaa, right?

No tavallaan joo, mutta tällä hetkellä vietän mieluiten vapaa-aikaani iltasin pelaten videopeliä (älkää nyt tuomitko, mä olen aivan järjettömän onnellinen, että mun elämässä on taas pelaamista!) tai parkouraten. Ja tavallaan mielummin kirjottaisin niistä.

Lasten kanssa elämä rullaa. Isomman kanssa keskustellaan tulevasta kindergartenista, pienemmälle koitan etsiä preschool-paikkaa isomman koulun viereltä. Isompi puhuua suomea ja englantia ja harjottelee s-kirjaimen lausumista. Pienempi puhuua suomea ja tarvittaessa englantia. Ei harjottele äänteitä. Lapset on fanittaa tällä hetkellä Paw Patrolia, isompi käy preschool-kavereiden sisäleikkipuistosynttäreillä, pienempi hämmästyttää mua toinen toistaan edistyneemmillä magneettilelurakennelmillaan.

Meidän elämä tällä hetkellä kulkee kodin, preschoolin ja puiston väliä. Välillä turhaudun ja väsyn ruoanlaittoon ja mietin että haluan järjestystä ja listoja ja projekteja ja muuta ajateltavaa, HALUAN TÖIHIN. Ja välillä katson lapsia ja mietin miten onnekas oon kun saan olla kotona. Saan hetken vetää henkeä ja rentoutua, kun lapset leikkii ihan keskenään. Tai kun on rauhallinen hetki, isompi kuuntelee youtubesta Kaislikossa Suhisee -äänikirjaa ja pienempi tekee nukelleen lääkärintarkastusta. Ne on kasvanu niin hirveesti.

Mun tekisi mieli sanoa, että elämä täällä on aika tavallista, mutta mä en enää muista millasta tavallinen elämä oli Suomessa, että onko se nyt niin samanlaista Suomeen verrattuna. Suomessa olisin kyllä ainakin töissä.

Viimesimpiä suuria mullistuksia oli se, että molemmat lapset nukkui miehen vieressä kaksi kokonaista yötä (mä nukuin lastenhuoneessa) ja etukäteisodotuksista poiketen pienempi ei alkanut yöllä karjua mun perään, vaan tyytyi muutaman kysymyksen ja pienen ininän jälkeen siihen, että fine, äiti on saatavilla taas aamulla. Käänsi kylkeä ja nukahti. Tämä sai mun olon huomattavan helpottuneemmaksi, kun lähden nyt toukokuun lopulla kolmeksi yöksi itärannikolla parkour-tapahtumaan.

Mutta niin. Emmä ole valmis pistämään lopullista pistettä blogille ainakaan vielä. Mutta selkeästi tämän sija mun elämässä on aika toisarvoinen. Täällä se nyt kuitenkin.


Sunday, March 19, 2017

4v-8kk-19pv & 2v-4kk-23pv

Torstai-ilta. Ollaan puistoiltu koko iltapäivä lasten ja kavereiden kanssa, isompi on muistanut monta kertaa, että mummupappa tulee huomenna! No, oikeestaan tätä sanottiin jo tossa kuukausi sitten, mutta nyt se on vihdoin totta.

Illalla mulle tulee vähän öklö olo. Ei tee mieli jätskiä, mikä on aina vähän huolestuttava merkki. Sä oot raskaana, mulle vitsaillaan. Hyvä luoja, en ole. Katotaan telkkaria, alan yhdentoista aikaan mennä nukkumaan. Vessaan hampaita harjaamaan, oksennus lentää majesteettisessa kaaressa, kuin mentholeilla kyllästetty kokis. Vapisen vähän, pyyhin kyyneleitä poskilta, siivoan jälkiä, pesen hampaat. Mulla on vähän huono olo, kerron miehelle.

Yö menee puolen tunnin välein kroppaa tyhjentäessä. Mummupappa tulee huomenna! mietin synkästi. Perfect timing.

Aamulla en meinaa päästä sängystä ylös. Hedari, heikko olo. Lähetän kaverille viestin ja perun tuloni esittelemään parkouria paikallisessa SportExpossa. Harmittaa, paljon. Mies tekee töitä kotoa. 20 vaille 12 havahdun katsomaan kelloa. Muistan, että miehellä oli puhelinpalaveri yhdeltätoista. Kääriydyn peittoon ja meen katsomaan tilannetta. Lapset on rakentanu olkkariin kolmikerroksisen junaradan ja siinä ne leikkii, about ilman holhousta. Ihan sovussa, ihan turvallisesti, ihan keskittyneinä. Vedän peiton peitoksi, kääriydyn sohvaan. 

Mies lähtee hakemaan ensin SFO:n kentältä vuokra-autoa ja sitten Oaklandin kentältä mummupappaa. Mä en kykene mihinkään. Laitan lapsille Paw Patrolin (tiesittekö, sana 'paw' lausutaan vähän murteesta ja paikasta riippuen joko 'paa' tai 'poo' (kuten mä sen lausuisin)! Tää oli ihan blow my mind, isomman kanssa keskustelin ja se väitti kivenkovaa, että 'paa') ja nukahdan sohvalle.

Pari tuntia menee, joku istuu kaukosäätimen päälle, telkkari menee pois eikä Paw Patrol halua enää käynnistyä. Yritetään, kunnes luovutetaan, lapset jatkaa leikkiä. Mä makaan sohvalla. Mies soittaa, on myöhässä kentältä, oli tietenkin kauhea ruuhka. Tuu kotiin jo, mietin. 

Lopulta ovi käy kuuden jälkeen. Lapsille tulee ujous, isompi ryntää piiloon. Pienempikin ryntää piiloon, mutta tulee kohta ulos kikattaen. Mä uikutan tervetulot peiton alta, en ees yritä nousta ylös. Vaikka oon koittanut nesteytyä järkevästi, edelleenkin päätä särkee ja jokainen korkeustilanmuutos aiheuttaa head rushin. Tuliaissuklaat ei houkuta, ei ruisleipä myöskään. Lapset hihkuvat ja vetävät napaansa useamman palan ruisleipää iltapalaksi. Mua harmittaa, että en oo käynyt kaupassa tai tehnyt makaroonilaatikkoa odottamaan kuten olin suunnitellut. Pizzaa olin sentään tilannu.

Sammun ysin aikaan nukkumaan. Väsyttää.

Seuraavat päivät olo paranee. Kunnes lauantai-iltana kun menen nukkumaan, ehdin nukkua tunnin ja herätä puolen yön aikaan siihen, että pienempi pitää mölyä ja piehtaroi. Ulisee, että vatsaan sattuu ja tahtoo hammaslääkäriin. Mun sydämeen sattuu, voisinpa ottaa masupipin pois. Istun pienemmän kanssa jumppapallolla tunnin yrittäen turhaan saada sitä nukahtamaan. Laitan sängylle pyyhkeen. Herätän miehen ja pyydän hakemaan ämpärin. Tästä yöstä ei selvitä ilman oksennuksia. 

Nappaan ekan kierroksen suhteellisen taitavasti maaliin. Okei, vähän joudutaan vaihtamaan vaatteita molemmilta, mutta kuitenkin. Elän toivossa, että olo olisi helpottanut riittävästi, että uni tulisi. Elän toivossa, ettei pienemmälle tuu tyhjennystä yhtä rajuna kuin mulle. Elän toivossa, että päästäisiin nukkumaan. 

Masuun sattuu sattuu au au! Laastari laastari! Pienempi huudahtelee. Fine, ajattelen, plasebo ihan yhtä hyvä kuin oikeakin, right? Lähden hakemaan laastaria. Palaan alle puolen minuutin päästä. Pienempi istuu oksennuksessaan sängyllä pyyhkeen vieressä. Mental facepalm. Sijotan lisää pyyhkeitä. Annan vettä. Pienempi asettelee tarkasti Dora ja Boots laastarin mahansa päälle. Palataan jumppapallolle. 

Puoli neljän aikaan pienempi nukkuu ja siirrän varovasti sylistä sängylle. Itsekin makaamaan kevyesti oksennuksen hajuiseen pilveen ja ajattelen kiitollisena, että onneksi muita aikuisia, ehkä saan aamulla nukkua pitkään. Ajattelen masentuneena, että huonoksi onneksi isovanhemmat, se nyt enää puuttuu että nekin saa tartunnan.

Aamulla pienempi haluaa herätä ajoissa, mutta ei suostu mihinkään ilman äitiä. Nousen ylös. Pienempi haluaa syliin syliin syliin mutta haluaa myös alottaa päivän. Syö aamupalaksi vähän leipää ja banaania. Oksentaa kohta kaiken pois lattialle. Käydään suihkussa ja pienempi palaa hakemaan lisää leipää. Tällä kertaa ruoka pysyy sisällä. Leikkii vain sylistä käsin. Väsähtää ja nukkuu mun sylissä puolentoista tunnin päikkärit. Okei, me ollaan kaikki vähän väsyneitä.

No mutta! Nyt on ilta, kukaan ei ole oksentanut enempää, mahatauti näytti menevän pienemmällä ohi sillä, nyt sormet ristiin, että ehditään tehdä vielä jotain kivaa tällä lomalla!

Pienempi on jossain vaiheessa oppinut itse
rakentamaan magneeteista pallon.

Saturday, March 11, 2017

4v-8kk-11pv & 2v-4kk-15pv

Perjantai. Mies on kadonnut jo töihin, kun seitsemän jälkeen heräillään. Masupipi, isompi katsoo mua harmistuneena ja silittää vatsaansa. Hei, ulkona on jo aamu, pienempikin avaa silmänsä. 

Masupipi, taas. Eikö tästä jo päästy. Tiistaina iltapäivällä se alkoi, kahden oksennuksen jälkeen keskiviikkoaamuna seittemältä heräsi kuumeinen, epämukavuuksissaan ja masupipissään pyöriskelevä isompi. Päästin parin tunnin päästä lekuriin, jollon kuume oli jo laskenut (??) ja masupipikin enää keskikokoinen. Torstaina masupipi pelkkä muisto, pyöräiltiin kirjakauppaan (pienempikin menee jo aika mukavasti potkupyörällään) ja jäätiin puistoon laittamaan tarrakirjoja ja leikkimään piilosta.

Noustaan ylös. Isommalle ei maistu aamupala, pyytää videoita. Pienempi haluaa juustoleipää. Syödään ja huokasten laitan videot päälle. Fine. Katsokaa sitten. Kaivan pakkasesta mehujäät. Että isompikin saisi jotain vatsaansa.

Siivoan, luen nettiä, sammutan videot tunnin jälkeen. Tehdään nyt jotain muuta. Isompi valittaa edelleen vatsaansa. Pienempi leikkii magneeteilla. Me muut valutaan sohvalle, isompi kyselee minuutin välein joko videopaussi on ohi. Aika kuluu hitaasti.

Laitan lounasta, isommalle ei peruspastakaan juuri maistu, mutta yhden Frozen-keksin voisi syödä. Mennään sohvalle lukemaan kirjoja. Mulla pyörii Paw Patrolin tunnari edelleenkin päässä. Luetaan taas Totoroa ja päätän vihdoin etsiä jonkun pienen videopätkän, näyttää että hei, nämä kuvat on kanssa liikkuvassa muodossa. Isompi tuntuu olevan haltioissaan. Pienempi haluaisi lisää Paw Patrolia. Tarjoilen välipalaa, mutta vain pienemmälle kelpaa.

Ulkona näkyy auringonsäteitä ja avaan partsin oven. Isompikin viimein liikahtaa sohvalta ja alkaa harjata partsin lattiaa. Keksivät jonkun leikin pienemmän kanssa ja mä hivuttaudun taka-alalle. Kello tuntuu matelevan. Pyykit on pesty. Koti on siistihkö (tavarat suurin piirtein paikoillaan) ja keittiökin siivottu. Alan pestä ikkunoita. Ikkunoiden jälkeen siirryn vessan jakkaroihin. Lähetän miehelle kyselyn koska tulee kotiin, tänään on maailman hitain päivä. Kello on kolme. Isompi tulee mun luo leveästi hymyillen: tänään on tosi kiva päivä!

Isompi on silminnähden virkistynyt, masupipi on poissa. Haluaa välipalaa, haetaan välipala-aineksia partsille, syödään auringonpaisteessa. Pienempi on ilahtunut kakkoskierroksesta snäkkiä. Isompi haluaisi omppua. Annan näkkäriä. Aurinko häikäsee ja lämmittää tosi lujasti. Ulkona on yhtäkkiä hirveästi värejä ja kirkkautta. Ehdotan snäkin jälkeen leikkipuistoa, mikä saa myönteisiä nyökytyksiä jälkikasvussa.

Puoli tuntia myöhemmin päästään vihdoin ulos. Mua naurattaa näky: molemmilla lapsilla nukenrattaat, joissa nukkuu myyrä. Mukana eväsruokia (leikki) ja selässä pieni reppu, joka toimii hoitolaukkuna (varavaatteita jos myyrän tulee kylmä tai pissat housuun). Kolistellen kävellään, isompi ei tahdo vielä puistoon, vaan haluaa jatkaa kävelyä että myyrä nukahtaisi. Pysähtyy kesken kävelyn puskapissattamaan myyrän puun juurelle. Sshh, se ei ole ihan vielä nukahtanut.

Puistossa täydellinen ilma. Ei kuuma, ei kylmä, ilta-aurinkoa, hyvää hiekkakakkuhiekkaa. Pienempi kaivaa mun laukkua mä tahdon snäkkiä (no ei meillä nyt enää kolmsokattausta ole!). Pistän miehelle viestin, että tulee kodin sijasta puistoon. Pienempi ei ole nukkunut päikkäreitä ja epäilen, että kotimatkalla (vaikka kuinka lyhyt) tulee hetki, että haluaa syliin ja sitten kannan pienemmän lisäksi nukenrattaita ja myyrää. Sitäpaitsi hei, ulkona on täydellinen ilma ja ilta. Kannattaa tulla.

Hengitän kevätilmaa. Hyvää ilmaa. Tuntuu kevyeltä ilman takkia lämpimässä tuulessa. Pienempi pysähtyy puolivälissä matkaa ja haluaa syliin, väsyttää. I thought as much, ajattelen.

Aurinko vielä vähän paistaa, ihana aurinko.